HEMAISEVAN SEKSIKÄS PALLOPÄÄ

Iltapäivän aurinko piirtää pulpetille valojuovan. Opettaja kysyy kysymyksen, johon tiedän vastauksen. Viittaan, saan puheenvuoron ja vastaan. ”Pallopäällä on ruskea kieli!” kuuluu takapulpetista. Lämpö nousee poskille ja minua hävettää. Kotona olin oppinut hyvät käytöstavat ja luontaisen kunnioituksen vanhempia ihmisiä kohtaan. Mutta koulussa oli eri säännöt. En ollut cool, koska tein läksyt, viittasin enkä käyttänyt oppitunteja kavereiden kanssa kälättämiseen.

Pahimmillaan jäin rehtorin luvalla sisälle välituntien ajaksi, sillä koulun pihalla olisin ollut vaarassa. Usein vaatteitani heitettiin vessanpönttöön, minut lukittiin koulun varastoon, ruokalassa päälleni kaadettiin maitoa, ja minut uhattiin hakata heti kun opettajan silmä välttäisi. Yksi kiusaajista harmitteli myös 182 senttimetrin pituuttani: sen vuoksi olisi hankalampaa potkia silmälasit päästäni. Asuin onneksi aivan koulun vieressä, eikä minuun koskaan käyty käsiksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Eräs rinnakkaisluokkatoverini ei ollut yhtä onnekas. Minua kiusannut tyttöjengi raahasi hänet metsään, syötti käpyjä, repi häneltä hiuksia, hakkasi ja potki.

Omalla kohdallani koulukiusaaminen alkoi yläasteella. Kuten monet kiusatut, kysyin silloin itseltäni ja kysyn joskus vieläkin saman kysymyksen: Miksi? Ehkä olin helppo kohde nöyryydessäni ja arkuudessani. Sinänsä hupaisaa, koska perheen, sukulaisten ja oikeiden ystävieni kesken olin sosiaalinen, esiintymisintoinen, puhelias päällepäsmäri, kaukana nöyrästä ja arasta! Mutta kaikki tuo itsevarmuus rapisi minusta välittömästi koulun ovista sisään astuessani.

Ymmärrän, että kiusaajilla itsellään oli paha olla ja he purkivat sitä minuun. Kiusaamiseen liittyi varmaan myös kiusaajien oma epävarmuus ja tarve pönkittää egoaan. Eihän se mitään oikeuta, mutta auttaa ymmärtämään.

Väitän päässeeni koulukiusaamisesta helpolla. 90-luvulla ei ollut kännyköitä, Facebookia, tai muutakaan somea. Kotimme lankapuhelinnumero oli salainen. Kun laitoin kodin ulko-oven kiinni, olin turvassa. Kuja, jolla asuin, oli täynnä iki-ihania perheitä. Monet lapsuudenystävät ovat edelleen ystäviäni. Koulumaailman ulkopuolella sain onneksi olla oma itseni ja näyttää kaikki, myös ärsyttävät puoleni. Koin tärkeäksi saada olla edes jossain ihan kokonainen ihminen.

Lähdin kahdeksannen luokan jälkeen Englantiin kielikurssille. Oli vapauttavaa käydä oppitunneilla ihmisten kanssa, joille en ollut pallopää, olin ”vaan” Maija. Kukaan ei kiusannut. Kaikkiin vapaa-ajan touhuihin otettiin mukaan ja olin yksi muiden joukossa. Sain valtavan määrän itsevarmuutta reissulta ja ehkä se näkyi; yhdeksännellä luokalla kiusaaminen loppui.

Onko koulukiusaaminen jättänyt minuun jälkensä? On. Ainoastaan negatiivisessa mielessä? Ei. Kiusaajani olivat kamalia, sitä en kiellä, mutta maailma on paljon suurempi kuin koulun piha. Sen oivallettuani tuska helpotti. Samalla kun kiusaajani koulussa nujersivat minua, sisäinen uhoni kasvoi: ”Vielä minä noille näytän.” Yläasteluokaltani vain kolme jatkoi lukioon, itseni mukaan lukien. Lukiossa sain kokea samanlaista hyväksyntää kuin kielikurssilla ja se oli mahtavaa. Oli ihan okei viitata, pärjätä kokeissa ja hankkia eväitä elämään. Lukiosta löysin monia ystävyyssuhteita, jotka jatkuvat edelleen ja joiden uskon kestävän loppuelämän. Lähdin myös tähtäämään kohti unelma-ammattiani TV-ohjelmien tuottajana. Kovalla työllä saavutinkin sen.  

Onko koulukiusaamisesta ollut minulle sitten haittaa? On. Toisinaan kiusaajien äänet ovat kuuluneet kuin pikkupiruina olkapäälläni: ”Et osaa.”, ”Et pysty.”, ”Ei kannata edes yrittää.” Tyhmää kyllä, olen kuunnellut. En ole uskaltanut aina puhua ääneen tilanteissa, joissa olisi ollut etua sanoa asioita suoraan. Olen jättäytynyt vieraiden ihmisten seurassa taka-alalle seuraamaan tilannetta, vaikka mieleni olisi tehnyt heittäytyä täysillä mukaan. Olen pelännyt esiintymistä ja löytänyt itseni änkyttämästä tilanteissa, joita luontainen minäni olisi rakastanut. Olen vähätellyt itseäni, kykyjäni, ulkonäköäni. Kaikki se minussa, johon kiusaajani tarttuivat, on vuosien varrella joutunut myös minun itseni soimaamaksi.

34-vuotiaana sain uudelleen silmälasit, 11 vuoden tauon jälkeen. Kävellessäni ulos Silmäasemalta puolitoista vuotta sitten oli oloni yhtäkkiä yhtä ujo, arka ja epävarma kuin koulussa. Miksi ihmeessä? Ehkä upouudet kakkulat sinkauttivat minut hetkeksi takaisin luokkahuoneeseen, pallopää-huuteluiden aikaan.

Rohkeasti kuitenkin räppäsin itsestäni kuvan, postasin sen Facebookiin ja aloin jännittämään. Mitähän ihmiset sanovat? Tai mitä väliä?! Lapsemme kulkivat ympäri kotiamme aurinkolasit päässään, näyttääkseen yhtä hienoilta kuin äitinsä uusissa laseissaan. He ainakin siis tykkäsivät uudesta tyylistäni! Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei Facebook -kavereitteni mielipiteillä olisi ollut väliä, kuulosti se sitten miten turhamaiselta tahansa.

hello-world

”Hello world! Long time no see!” -tekstillä varustettua kuvaani kommentoivat ensimmäisenä lähimmät ystäväni. Ja vaikka uskon, että he olisivat kehuneet näkyä vaikka olisin valinnut millaiset lasit tahansa ja näyttänyt kuinka oudolta hyvänsä, hivelivät lämpimät kommentit mieltäni. Koulukiusattu pallopää sai ajatuksissani väistyä hemaisevan seksikkään pallopään taakse. Rillipöllönä oleminen ei ehkä ollutkaan niin paha juttu.

Mutta jos minä, aikuinen ihminen, koen mokomaa epävarmuutta siitä, että minulla on silmälasit, jäin miettimään miten nuoremmat suhtautuvat vastaavaan ulkonäölliseen muutokseen. Etenkin kun he nimenomaan elävät somen valtaamassa maailmassa, kaiken arvostelun keskipisteenä.

Syksyn alussa bongasin Silmäasemalta kampanjan, jossa mainostettiin heidän jakavan ilmaiset vapaavalintaiset silmälasit jokaiselle ekaluokkalaiselle lääkärin reseptiä vastaan. Mikä upea tilaisuus! Soitin samoin tein kaikille tutuilleni, joilla on oikean ikäisiä lapsia ja kannustin ostoksille. Sillä hetkellä päätin myös aloittaa tämän blogin. Ekaluokkalaisten kampanja on muuten voimassa koko vuoden, eivätkä edut siihen lopu. Silmäasema tarjoaa kaikille alle 18-vuotiaille silmälasit puoleen hintaan, ilman mitään kehys- tai linssirajoituksia (etu on voimassa 31.12.2016 asti).

Jos voin tällä blogilla saada edes yhdelle silmälasikaupasta ulos kävelevälle lapselle tai nuorelle itsevarman olon, olen saavuttanut jotain. Toisaalta, kenties ajat ovat muuttuneet paremmiksikin. Kuulin, että nykyään myös vahvuudettomat silmälasit ovat ”juttu”, eli silmälaseja pitävät jopa ne, jotka eivät niitä näkemisen vuoksi tarvitse! Suosittelen tsekkaamaan suositun nuoren bloggarin Mansikkkan silmälasiaiheisen videon täältä. Silmälasit ovat siis erittäin jees ja sen tuntuvat useimmat jo tietävän. Ja jos joku väittää jotain muuta, hän on väärässä. Ugh.

Ihanaa päivää rillien kanssa niin lapset kuin aikuiset!

Maija #ruuduntakaa.com

Published by

Ruudun takaa

Olen Maija: 36-vuotias kaksosten äiti, tv-tuottaja, meikkaaja, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä. Actionia tästä elämästä ei puutu, eikä puhe lopu ennen kuin se vaihtuu kuorsaukseksi. Janoan elämyksiä ja kokemuksia, mutta toisinaan sorrun pikakelaamaan ja Excel-taulukoimaan aikaani nauttimisen sijasta. Elän hetkessä, koska pelkään etten näe huomista. Konkreettisesti, sillä elän sokeutumisen riskin kanssa.

2 thoughts on “HEMAISEVAN SEKSIKÄS PALLOPÄÄ

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s