KAKSI TUNTIA KÄTTELYÄ

Kuusitoistavuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi Britteihin. Syitä sille, että halusin kokea tuon vaihto-oppilasvuoden, olivat halu parantaa kielitaitoa, pohjaton uteliaisuus ja elämänjano sekä ennen kaikkea hillitön Robbie Williams –fanitukseni. Vuoden aikana kielitaitoni parani niin, että näin jo unetkin englanniksi. Mutta tiesitkö muuten, että vaikka oppisi puhumaan vierasta kieltä kuin omaansa, laskee laskut aina omalla äidinkielellään! (rakastan matikkaa ja testasin tätä usein.) Haluni kohdata uusia asioita toteutui esimerkiksi astellessani suihkun jälkeen märälle kokolattiamatolle (kyllä, se ei ole legendaa, että Briteillä on kylppäreissä kokolattiamatot!), polttaessani näppini käsiä pestessä (Briteillä on kaksi hanaa, toisesta tulee kuumaa ja toisesta kylmää vettä), maistaessani ensimmäisen kerran aitoa fish’n’chipsia ja tutustuessani vaihto-oppilasperheeni varsin erilaiseen elämäntyyliin omiin lähtökohtiini verrattuna.

Robbie Williamsinkin pääsin näkemään Leedsissä hänen ensimmäisellä soolokiertueellaan. Vaikka se oli senhetkiselle minälleni iso juttu (ja hei, jotkut asiat eivät muutu, sillä tulin juuri hankkineeksi liput ensi kesän Tampereen keikalle), tärkeimmäksi asiaksi ajoista Briteissä jäivät kuitenkin hyvät ystävät ja aikuistuminen. En voinut nojata vaihto-oppilasperheeseeni kuin omaani ja kasvoin tuon vuoden aikana hurjasti. Palasin Englantiin vielä lukion jälkeen opiskelemaan itselleni ammatin ja hyvin lähellä oli, että olisin jäänyt sinne pysyvästi. Kaikesta erilaisuudestaan huolimatta, koin siellä oloni todella kotoisaksi.

Vaikka ajastani Englannissa on vierähtänyt jo hyvä tovi, ovat ystävät onneksi jääneet. Olen matkustanut useat kerrat Britteihin ja vastaavasti ystäväni ovat tulleet käymään heille eksoottisessa Suomessa. Talvella 2005 ystäväni olivat käymässä luonani itsenäisyyspäivän aikaan. Visiitti osui elämäni villeimpään sinkkuvaiheeseen ja reissultaan hurjaa bailaamista odottaneet ystäväni pääsivätkin sitä kokemaan. Itsenäisyyspäivän juhlinta oli kuitenkin jotain ihan muuta, kuin he olivat odottaneet.

Ilta alkoi isoveljeni kyydissä läpi Helsingin nähtävyyksien. Ajelimme katsomaan Sibeliusmonumenttia, ohitimme Eduskuntatalon, Presidentinlinnan ja Mika Häkkisen talon. Lähes jokaisen kodin ikkunassa tuikki kaksi kynttilää ja tunnelma oli juhlava. Kova pakkanen ja kuunvalossa kimmeltävät lumihanget korostivat illan hienoutta.

Saavuimme isoveljelleni ja avasimme telkkarin. Olin harmissani, että olimme myöhästyneet Itsenäisyyspäivän lähetyksen ensimmäisistä minuuteista. Onneksi lähetys tallentui boksille kotonani. Katsoisin menetetyt minuutit sieltä.

Komensin hiljaisuuden taloon ja ryhdyimme toljottamaan hurmioituneina suomalaisen kerman juhlintaa: minä, isoveljeni ja kälyni ainakin. Britit jaksoivat olla hiljaa ehkä kaksi minuuttia ja aloittivat sen jälkeen pitkästyneen huokailun. “Miten te jaksatte katsoa kaksi tuntia kättelyä?!” En itse asiassa ollut ikinä nähnyt asiaa noin. Jokaiselle suomalaiselle ystävälleni oli päivänselvää, että lähetys katsotaan, pukuja ja kampauksia kommentoidaan, syödään ehkä juustoa ja nautitaan punaviiniä pieruverkkareissa kotisohvalla.

Saman viikon Uutisvuodossa Jari Tervo lähestyi aihetta suurin piirtein näin: “Kehittääkseen suomalaisille menestysformaatin, tarvitsee vain kuvata kaksi tuntia kättelyä. Käsikirjoitukseen ei tarvitse kirjoittaa kuin yksi lause kaikille: Hyvää Itsenäisyyspäivää. Niin helppoa se on.”

Tv-ohjelmien tuottajana tiedän hyvin, ettei se yleensä ihan noin helppoa ole. Mutta on kieltämättä hassua pohtia, mikä itsenäisyyspäivän vastaanotossa vetoaa suomalaisiin niin paljon, että katsojaluvut ylittävät vuodesta toiseen kaksi miljoonaa. Toisaalta siinä missä brittiystäväni seuraavat harva se päivä kuninkaallisten lausuntoja ja perhesuhteita, Suomessa nähdään pukuloistoa tv:ssä vain aniharvoin. Nykyään toki etenkin alkuvuodesta suomalaista juhlapukeutumista nähdään kun Urheilugaala, Venla-gaala, Emma-gaala ja Jussi-gaala valtaavat ruudut. Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto pitää silti pintansa, eivätkä muut gaalat ole vaikuttaneet sen katsojalukuihin.

Itsenäisyyspäivän vastaanotto on paitsi perinne, myös sosiaalinen kokemus. Jo marraskuussa lehtien otsikot mehustelevat kutsuttujen ja kutsumatta jätettyjen tunnelmilla. Kuka yllättyi iloisesti, kuka pettyi katkerasti, millaista pukuloistoa on luvassa, onko juhliin järjestetty jotain uutta ja yllätyksellistä (harvemmin). The iltana televisiosta voi katsella etkoja, miten järjestelyt ovat sujuneet, onko booli yhtä vahvaa kuin aikaisempina vuosina ja missä on jatkot. Ja sitten lopulta käsillä on juhlava vastaanotto: kuka kompastuu helmoihinsa, osaavatko kaikki toimia etiketin mukaisesti, ketkä kuhertelevat tanssilattialla, kuka vieraista on hurmaavin ja toki: mitä itsenäisyys kenellekin merkitsee?

Minulle Suomen itsenäisyys tuo ensimmäisenä mieleen pappani, joka oli mukana sotimassa 5 vuotta ja sodan viimeisenä päivänä menetti toisen jalkansa miinaan. Pappa puhui sota-ajasta yleensä vain jouluna. Muistot saivat hänet itkemään kovasti. Aihe oli niin herkkä vielä kymmenien vuosien päästäkin, etten uskaltanut siitä kysyä. En halunnut tuottaa hänelle tuskaa. Tiedän hänen kokemuksistaan siis vain hyvin vähän, mutta ymmärrän kirkkaasti, ettei itsenäisyys ole tullut meille kultalusikalla, ei helposti, eikä taatusti itsestäänselvyytenä.

Olen iloinen, että olen saanut asua myös muualla, kuin Suomessa. On kiehtovaa ja mieltä rikastavaa olla toisenlaisen kulttuurin ympäröimänä. On etuoikeus saada ystäviä eri puolilta maailmaa: onhan meissä ihmisissä lopulta enemmän yhdistävää, kuin erottavaa. Sen olen kuitenkin jo tähän ikään mennessä hyväksynyt, ettei meille kannata kutsua vieraita itsenäisyyspäivänä. Sen sijaan vien kynttilän papan haudalle ja pyrin rauhoittumaan. Sen jälkeen niin monen suomalaisen tapaan muutun epäsosiaaliseksi ja tv-ruutua hypnotisoituneena tuijottavaksi mölliksi. Kunnioitan Suomen itsenäisyyttä ja haluan olla osallisena sen juhlistamiseen. Muistan pappaa ja arvostan hänen sekä muiden miesten ja naisten uhrauksia itsenäisyytemme puolesta. Toivon, ettemme koskaan pitäisi tätä päivää itsestään selvänä ja pelkkänä pukujen kilpaloistona.

Vaikka myönnettäköön, rakastan kyllä niitä pukujakin. Sivuammatissani meikkaajana sain viime vuonna kunnian olla kaunistamassa yhtä juhlavierasta linnaan. Minua jännitti valtavasti ja tuntui, että suti täristen suoriuduin keikasta. Edelleenkin lähetys menee minulla boksille ja kyseisen rouvan kättelyn katsoin varmaan 30 kertaa uudelleen ja uudelleen arvioiden omaa työnjälkeäni; missä onnistuin ja missä epäonnistuin. Tänäkin vuonna näyttää siltä, että saan ennen sohvalle asettautumista käydä töissä ja arvioida sitten kätteni jälkeä kotisohvalta.

Ja tänä vuonna katson juhlia tietenkin silmälasien läpi. Suomi on silmälasien luvattu maa, mutta aika harvoin silmälaseja näkee osana juhlapukeutumista ainakaan naisten kasvoilla. Toivottavasti tänä vuonna saan yllättyä tässä suhteessa.  

Arvokasta Itsenäisyyspäivää!

Maija #ruuduntakaa

Published by

Ruudun takaa

Olen Maija: 36-vuotias kaksosten äiti, tv-tuottaja, meikkaaja, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä. Actionia tästä elämästä ei puutu, eikä puhe lopu ennen kuin se vaihtuu kuorsaukseksi. Janoan elämyksiä ja kokemuksia, mutta toisinaan sorrun pikakelaamaan ja Excel-taulukoimaan aikaani nauttimisen sijasta. Elän hetkessä, koska pelkään etten näe huomista. Konkreettisesti, sillä elän sokeutumisen riskin kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s