VOIKO IHANAMMIN PÄIVÄ ENÄÄ ALKAA

Klo 5:35 herätyskelloni soi. Painan sen pois ja torkahdan.

Klo 5:40 kello soi uudestaan.

Klo 5:45 puhelimen piipitys voittaa. Nousen ylös ja raahaudun pimeässä kohti kylppäriä. Muu perhe nukkuu vielä ja nappaan itselleni pienen oman hetken. Yleensä se on vaikkapa kolme minuuttia Candy Crush -peliä. Ihana, autuas, sopivan turha tuokio. Kodinhoitohuoneen pöydällä odottavat edellisenä päivänä valitsemani työvaatteet. Pukeudun, siistin ulkomuotoni ja lähden herättelemään lapsosia.

Klo 6:20 meillä on jo täysi tohina päällä. Kaksosten kanssa on tullut opeteltua hyvin kaavamaiset aamurutiinit. Ensin vessaan ja sitten vaatteet päälle. Kannan lapset rahille istumaan vierekkäin. Silittelen vähän. Avaan telkkarin ja kaksi hassua sirisilmäistä, uneliasta zombieta katselee piirrettyjä. Niin söpöjä, mutta alttiita räjähtämään kuin pommit. On toimittava juuri niin kuin eilenkin. Ja sitä edellisenä päivänä. Ei virheliikkeitä. Ei kiireen tuntua. Illuusio ihanasta aurinkoisesta aamusta ja uuden päivän onnesta, vaikka ulkona on pilkkopimeää ja päässäni jyskyttää: ”kiire, kiire, kiire!” Itseänikin väsyttää aivan tolkuttomasti, mutta ääneni pysyy rauhallisena leperrellessäni lapsille tuttua mantraa. Pestääs hampaat. Tulkaas ottamaan aamupalaa. Nyt laitetaan telkkari kiinni. Mieheni vastuulla on koiran ulkoilutus sillä aikaa, kun letitän tyttäremme hiuksiin lettikirjan letin, annan astmalääkkeet pojallemme ja vitamiinit molemmille. Lapset kuulemma tykkäävät rutiineista. Onneksi, sillä niitä meillä riittää.

Klo 6:50 olemme matkalla päiväkotiin. Autossa pauhaa Titi-nalle tai Suomipop. Lapsemme ovat epäsäännöllisten työvuorojemme takia vuoropäiväkodissa. Se ei sijaitse kätevästi toisella puolella katua kodistamme, mutta tarha-aikojen joustavuus menee arkemme sujuvuuden kannalta niin korkealle tärkeysjärjestyksessä, ettei noin kahdeksan kilometrin tarhamatka tunnu missään.

Klo 7:10 nökötämme mieheni kanssa liikennevaloissa ja odotamme kuumeisesti valon vaihtumista. Ehdimmekö klo 7:17 starttaavaan junaan? Mielestäni ilman muuta. 7 minuutissa ehtii vaikka mitä! Mieheni mielestä meidän olisi hyvä olla jo tässä vaiheessa asemalla. Minä inhoan junan odottamista kylmässä viimassa, se on hukkaan heitettyä aikaa. Mieheni inhoaa kiireen tuntua.

Klo 7:17 juna saapuu. Asetumme penkkeihin, laitamme luurit korville ja uppoudumme molemmat Netflixiin lempisarjojemme pariin. Tämä on aamun ihanin hetki. Mieheni saattaa pitää minua kädestä kiinni. Tai jos istumme vastakkain, hän saattaa töytäistä jalkaani jalallaan ja vilkaista minuun silmät täynnä hymyä.

Klo 7:42 juna saapuu Pasilaan ja tiemme erkanevat. Kerron rakastavani ja pussaan. Lähden luurit korvilla (Haloo Helsinki! pauhaten) kävelemään kohti työpaikkaani.

Klo 16:41 junani saapuu takaisin Järvenpäähän. Minun pitäisi olla hakemassa lapsia tarhasta ennen viittä. Yksikin ylimääräinen minuutti ja tarhapäivän maksu tuplaantuu. Niin paljon kuin VR:ää parjataankin, pakko sanoa, että olen ollut tarhasta myöhässä VR:n takia vain kahdesti 2,5 vuoden aikana. Ei huono.

Jos on kyseessä lastemme harrastuspäivä, koiramme on yleensä minulla töissä mukana. Kun tiputan lapset treeneihin, menen itse koiran kanssa treenien ajaksi lenkille. Se on oikeastaan uusi keksintö, koska vasta nyt lapsemme ovat siinä iässä, että heidät ylipäänsä uskaltaa jättää harrastukseen ilman käytävävalvontaa ja toki järjestely on mahdollista vain lemmikkimyönteisen työpaikan ansiosta. Tämä keksintö on poistanut kireyden tunteen illoilta. Ensinnäkään koiramme ei tarvitse olla ylipitkää päivää yksin kotona. Ja toiseksi minäkin saan liikuntaa.

Haastetta aiheuttavat harrastusten alkamisajat, esimerkiksi varttia yli viisi. Kun pääsen hakemaan lapsia tarhasta viideltä, saan käyttää kaikki supernaisen taitoni, jotta lapset on ruokittu, vessatettu ja vaatteet vaihdettu ennen kuin harrastus alkaa. Harrastukset kun toki eivät sijaitse tarhan tiloissa, vaan muutaman kilometrin päässä. Viisaudessamme olemme onneksi mieheni kanssa olleet aika tiukkoja lasten harrastusten määrästä: 1-2 kertaa viikossa riittää. Mitään ei vielä 4-5 -vuotiaana tarvitse tehdä pakonomaisesti, väkisin tai vapaudesta kärsien. Viikonloppuharrastuksia ei ole annettu edes vaihtoehdoksi. Välillä kalenteriin on raivattava tilaa ei millekään.

Klo 19:30 kotiudumme harrastuksista. Kylpy, iltapala, hammaspyykki, kirjan luku ja laulu. Nyt kello on yhdeksän. Jos haluaisin harrastaa jotain muuta kuin koiran lenkitystä, tämä olisi oikea hetki kaivaa sukset jalkaan ja lähteä ladulle otsalamppu päässä hiihtelemään. Ei houkuttele. Keitän kupin teetä, katson pari Emmerdalea ja painelen pehkuihin. Seitsemän tunnin päästä ralli alkaa alusta.

Mieheni harrastaa jalkapalloa, golfia ja sulkista. Toisinaan hän juoksee portaita ylös alas ystävänsä kanssa. Hänen mielestään harrastuksille löytyy aikaa jos haluaa. Olen ollut vakaasti eri mieltä. Mutta miehenihän elää samassa taloudessa, samaa arkea ja lukujärjestystä kanssani. Ehkä tässä on siis peiliin katsomisen paikka. Tammikuun kunniaksi otinkin itseäni niskasta kiinni ja raivasin tilaa oman kuntoni ylläpitämiseksi. Silloin keksin lenkit lasten harrastusten ajaksi. Tämä on muutos numero yksi, ja erinomainen sellainen.

Pyhitän yleensä viikonloput perheelle ja näen ystäviäni ani harvoin. Mutta onko oikeasti joltain pois, jos käyn hiihtämässä sillä välin kun mieheni on ruokakaupassa lastemme kanssa? Ei. Kokeilin tätä pari viikkoa sitten ja se oli huikean ihanaa. Lopputuloksena olin tavallista virkeämpi ja puheliaampi. Meillä on myös erinomaiset tukiverkostot. Voisinko silloin tällöin vaivata äitiäni niin, että hän hakisi lapsemme tarhasta viideltä ja minä menisinkin työpäivän jälkeen purkamaan päivän tapahtumia uimahallille ja hakisinkin lapset kotiin vasta seitsemältä? Tätä kokeilin myös ja lopputuloksena oli virkeä äiti ja onnelliset mummin ja vaarin hemmottelemat lapset. Winwin.

Olen kova syyllistämään itseäni ja potemaan huonoa omaatuntoa kaikesta, mikä tuottaa itselleni itsekkäästi hyvää oloa. Mutta olen unohtanut sen, miten paljon parempi ihminen minusta lenkkipolulla tulee. Saan uusia ideoita ja olen kärsivällisempi. Olen enemmän läsnä kotona eikä minua kiukuta. Unohtamattakaan makeita unia.

Omasta kunnosta ja jaksamisesta huolta pitäminen ei siis ole mikään turhake, joka kannattaa ensimmäisenä uhrata kiireen alttarilla. Aionkin myös jatkossa panostaa omaan aikaan ja harrastuksiin. Sain Silmäasemalta Tommy Hilfigerin urheiluun soveltuvat kehykset. Ne ovat todella kevyet, eivätkä siis paina tai purista kasvojani mistään kohtaa millään tavalla. Lisäksi niiden sangat taipuvat korvien taakse hieman normaalia pidemmälle, mikä takaa kehysten hyvän istuvuuden. Tykkään näiden kehysten vängästä värityksestä. Ne ovat ylhäältä mattavioletit ja alhaalta lähes raamittomat. Kuitenkin jos katsoo tarkkaan, huomaa, että linssiä ympäröi kirkas sininen ”rautalanka”. En rakastunut näihin laseihin päätä pahkaa ensisilmäyksellä ja ajattelin käyttäväni niitä vain urheillessa. Mutta hassusti ajan saatossa näistä on tullut yhdet ehdottomat lempparini. Yksi syy on kepeys, sillä kärsin migreeneistä, jolloin kaikki ylimääräinen (jopa korvikset) voi laukaista kohtauksen. Linssit ovat myös melko leveät, joten koen näkökentän näissä kehyksissä mukavan laajaksi. Ja koska ne pysyvät hyvin paikallaan, meikkikin säilyy siistinä koko pitkän työpäivän.

161004-mv-373mid
Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki ja hiukset: Sanna Manninen Silmälasit: Tommy Hilfiger / Silmäasema

Lasten silmälasihyllyissä olen nähnyt silikonisia sankoja, jotka menevät lähes korvien ympäri. Sellaiset pysyvät päässä hyvin rajummissakin leikeissä. Sellaiset sangat myös joustavat, joten ne pysyvät ehjinäkin paremmin. Tällaisia kehyksiä toivoisin enemmän myös aikuisten markkinoille. Kuten myös värejä. Toki värejä on nähtävillä jo rohkeammin aikuistenkin laseissa (enkä puhu nyt ainoastaan Mikko Alatalon sinisestä), mutta jos silmälasihyllyiltä etsii urheiluun sopivia kehyksiä, ne ovat usein titaanisia, harmaita, ruskeita tai mustia. Treenivaatteissakin ihana persikka tai kirkas smaragdinvihreä piristävät: miksi eivät myös urheilukehyksissä.

Mieheni on ehkä oikeassa: harrastamiseen löytyy aina mahdollisuus, jos tahtotilaa on riittävästi. Ja onpa tilanne silmien kanssa millainen hyvänsä, ratkaisu löytyy kyllä ja urheilemaan pääsee joko silmälasien kanssa, ilman tai piilareilla varustettuna. Te tutut, jotka ihmettelette miksen moikkaa lenkkipolulla: se johtuu siitä, että joskus lasit ovat jääneet kotiin ja näkö tekee tepposia. Mutta ei kai sekään niin vakavaa ole 🙂

Tästä klikkaamalla näet vielä videolta vinkit vänkään tukkatyyliin, joka sopii hienosti vaikka lenkille (ja sieltä terassille, kunhan kesään saakka päästään). 😉

Arkisin sporttiterkuin,

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / Meikki ja hiukset: Sanna Manninen / Silmälasit: Tommy Hilfiger, Silmäasema

Published by

Ruudun takaa

Olen Maija: 36-vuotias kaksosten äiti, tv-tuottaja, meikkaaja, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä. Actionia tästä elämästä ei puutu, eikä puhe lopu ennen kuin se vaihtuu kuorsaukseksi. Janoan elämyksiä ja kokemuksia, mutta toisinaan sorrun pikakelaamaan ja Excel-taulukoimaan aikaani nauttimisen sijasta. Elän hetkessä, koska pelkään etten näe huomista. Konkreettisesti, sillä elän sokeutumisen riskin kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s