MISTÄS TIESIT TÄNNE TULLA – yksi tarina lapsettomuudesta

Silmät sameana kyynelistä laulan hiljaa: ”Tuu tuu tupakkirulla. Mistäs tiesit tänne tulla?” Ääneni värisee ja minulla on paksu pala kurkussa. Toinen kaksosvauvoistamme on sylissäni ja tuuditan häntä uneen. Jalallani keinutan sitteriä, jossa toinen pikkuinen odottaa vuoroaan tuttia imeskellen. Lapsemme ovat muutaman kuukauden ikäisiä ja vaikka olen joka ilta tuudittanut heidät uneen tuolla samalla vanhalla tuutulaululla, tuona kyseisenä iltana kyynelpurot aukeavat, eikä niistä meinaa tulla loppua.

Kyyneleet ovat onnenkyyneleitä, helpotuksenkyyneleitä, varmasti myös uupumuksen kyyneleitä. Kaikki on vihdoin hyvin. Me pääsimme maaliin. Me teimme sen. Me jaksoimme ja me selviydyimme. Me kaikki: minä, mieheni ja ihanat lapsemme.

Tuu tuu tupakkirulla valikoitui vakiolauluksi, koska se oli helppo ja lyhyt. Ainut tuutulaulu, jonka sanat oikeasti muistin. Mutta siitä syntyi minulle myös omanlaisensa mantra. Rituaali, joka vei lapsemme unille. Joskus lauloin laulun kaksikymmentä kertaa illan aikana, joskus kahdeksankymmentä kertaa, joskus yksi kerta riitti. Mutta lopputulos oli aina sama: pääsin itsekin nukkumaan. Uni oli kortilla kahden vauvan kanssa. Nukuin puolentoista vuoden ajan 15 minuutin pätkissä. Pahimmillaan sain unta vain yhden tunnin vuorokaudessa. Parhaimmillaan nukuin viisikin tuntia putkeen (kiitos tukijoukkojen), ennen kuin tarvitsi lypsää lisää maitoa.

Herätessäni vauvan itkuun tunsin joka kerta valtavaa kiitollisuutta: ”On etuoikeus kun saan herätä tämän pienen ihmisen ääneen. Olen etuoikeutettu, kun saan olla äiti.” En ollut miettinyt tutun tuutulaulun sanoja sen tarkemmin, kunnes sitten tuona iltana: ”Mistäs tiesit tänne tulla?” Lauloin sen minua tapittaville valtavan suurille mustikansinisille silmille. Pienelle tuhisevalle ihmiselle, joka ahmi maitoa kunnianhimoisesti. Hän janosi elämää ja hän oli tullut jäädäkseen.

Ennen kuin meille suotiin vanhemmuuden onni, olimme mieheni kanssa yrittäneet saada lasta jo useita vuosia. Suurin piirtein puolen vuoden välein tulin luonnollisesti raskaaksi ja yksitellen jokainen raskauksista päättyi keskenmenoon. Osa melkein heti raskaustestin näytettyä kahta viivaa, mutta yhden kanssa saavutettiin viikko 13. Hänen kanssaan minulla oli koko ajan outo tunne, ettei kaikki ole hyvin. Kävin viikolla 8 ultrassakin. Syke näkyi ja lääkärin mukaan syke poisti suurimman keskenmenoriskin. Vauva ei kuitenkaan koskaan kasvanut tuota viikkomäärää suuremmaksi. Istukka oli kiinnittynyt lihakseeni, eikä vauva ollut saanut ravinteita. Tuo keskenmeno hoidettiin kolmella kaavinnalla ja tähystyksellä ja lopulta lääkäri totesi, että istukan irti saamiseksi kohtua oli täytynyt runnella niin pahasti, etten koskaan enää voisi tulla raskaaksi.

Kaksosraskaus saatiin alulle paria vuotta myöhemmin IVF –hoidolla. Tosin on ihme ja kumma, että vauvoja oli kaksi. Olimme lukuisten keskenmenojen vuoksi tavoitelleet tavallista raskautta, joka ei olisi niin suuri riski, kuin kaksosraskaus. Raskausaika oli täynnä toinen toistaan mutkikkaampia ja kummallisempia käänteitä, joista voin kirjoittaa joskus oman postauksen. Lopputulos oli kuitenkin suurimpia unelmiammekin parempi: viikolla 27 syntyneet kymmenen pisteen kaksoset. Lastenklinikan lääkäri tosin huomautti jälkeenpäin, ettei yksikään keskonen ansaitse kymmentä pistettä. En tiedä olivatko pisteet häneltä sitten pois. Minua kommentti lähinnä huvitti!

Lapsemme olivat niin terveitä kuin noilla raskausviikoilla voi suinkin olla, kiitos upean ennakoivan raskausajan hoidon. Jade painoi syntyessään 985g ja Edvin 1165g. Sinä päivänä kun sain ensimmäisen kerran vaihtaa lastemme vaipat, Jade oli kevyimmillään ja painoi 880g. Nostin sormenpäilläni hänen hentoja peukalonpaksuisia jalkojaan, teippasin iPhone nelosta pienemmän vaipan joka ylsi hänen kainaloihinsa asti ja totuttelin kutsumaan itseäni hänen äidikseen. Juttelin pienokaiselleni: ”Äiti tässä. Äiti opettelee nyt hoitamaan sinua. Olethan kärsivällinen, kun tämä kaikki on minulle vielä niin uutta. Äiti pitää sinusta iskän kanssa hyvää huolta.”

pikkuruiset

Koko elämäni ajan olen pelännyt läheisteni menettämistä. Vauvojemme ollessa keskolassa isoveljeni ihmetteli, miten pysyimme mieheni kanssa niin tyyninä. Lastemme saturaatiomittarit aiheuttivat vuorotellen hälytyksiä ja punaisen valon kilkuttelua, kun jompikumpi vauvoista unohti hengittää. Silloin oli toimittava: piti ripeästi desinfioida kädet ja nostaa vauva pystyyn mahdollisimman reippaasti, taputellen häntä samalla kevyesti selkään. Kun saturaatiokäyrä lähti nousuun, vauva päästettiin takaisin lepäämään. Tiesin toki, että jokainen hälytyskellon kilinä voi olla kohtalokas. Mutta kun samaan huoneeseen tuotiin vielä puolta pienempiä vauvoja, ymmärsin kuinka hyvin meidän asiat kuitenkin olivat.

Ensimmäisinä viikkoina meille kerrottiin, että lasten kotiin saamiseksi oli täytyttävä kaksi ehtoa: vauvojen piti saavuttaa vähintään kahden kilon paino ja raskausviikkoja täytyi saada mittariin täydet 40. Siksi olikin erityisen yllättävää kun raskausviikolla 33 lääkäri kysyi, onko kotimme valmis vauvoille. Sain hämmennykseltäni kysyttyä ääneen: ”Jäävätkö he henkiin?” Tähän mieheni jatkoi: ”On meillä muumipyyhkeet.” Vauvat kotiutuivat raskausviikolla 35, muumipyyhkeet vauvaistuinten täytteinä, pienet Lastenklinikan hoitajien heille virkkaamat pipot päissään, nenämahaletkut ja saturaatiomittarit vielä apunamme. Jorvin sairaalan K2 –osastolta parkkipaikalle matkaa oli ehkä 150m. Me vuorottelimme mieheni kanssa rattaiden kuskinpaikkaa, otimme varmaan 30 valokuvaa, molempien hymy korvissa. En unohda sitä onneen pakahtumisen tunnetta ikinä.

jorvi

tatska
Lastemme 1kk vanhat kädenjäljet tatuoinnissa ja 1v. kädet tatuoinnin vieressä. Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

Noista hetkistä tulee pian kuluneeksi viisi vuotta. Aina lasten synttäreiden lähestyessä muistot palaavat erityisen hyvin mieleeni. Tatuoin yksivuotissynttäreiden aikaan molempien ensimmäiset kädenjäljet käsivarteeni. Pikkuruiset, peukaloni alle mahtuvat jäljet toimivat hyvin muistutuksena siitä, mistä lähdimme yhdessä ponnistamaan. Kun toiselle lapsista tulee voimakas uhman puuska, tai astun kipeästi pikkuruisten legojen lattialle unohdettuun rykelmään, tai kun valvon yön heidän sairastaessaan, tiedostan kirkkaasti kuinka onnekas olen.

Toivoa on.

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

Published by

Ruudun takaa

Olen Maija: 38-vuotias kaksosten äiti, vastaava tv-tuottaja, meikkaaja, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä. Actionia tästä elämästä ei puutu, eikä puhe lopu ennen kuin se vaihtuu kuorsaukseksi. Janoan elämyksiä ja kokemuksia, mutta toisinaan sorrun pikakelaamaan ja Excel-taulukoimaan aikaani nauttimisen sijasta. Elän hetkessä, koska pelkään etten näe huomista. Konkreettisesti, sillä elän sokeutumisen riskin kanssa.

2 thoughts on “MISTÄS TIESIT TÄNNE TULLA – yksi tarina lapsettomuudesta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s