AINUTKERTAINEN ÄITI

Kerran vuodessa sekoan. Tai jos olen rehellinen, niin kaksi kertaa vuodessa: jouluna ja silloin, kun on kaksostemme synttärit. Kohdallamme tie vanhemmuuteen ei ollut helppo, nopea eikä yksinkertainen. Keskenmenojen sarjatulessa lääkäri jopa sanoi, ettei minusta koskaan tulisi äitiä. Vastoin odotuksia aloin odottaa kaksosia, mutta tämäkin raskaus meinasi väkisin keskeytyä ja sairaanhoitaja esitti minulle kysymyksen: ”Mihin nämä lapset sitten haudataan?” Ennusteita uhmannut tuplaonni kuitenkin potkaisi meitä viisi vuotta sitten huhtikuun kuudentena päivänä, enkä ehkä ihan vieläkään meinaa uskoa sitä todeksi.

Meidän aarteet n. kuukauden ikäisinä jatkohoidossa Jorvin sairaalassa.

Lapsia tuli kerralla kaksi, mutta kaikkia merkkipaaluja, oppimisrituaaleja ja juhlapäiviä oikeastaan vain yksi. Lapsemme oppivat yhtä aikaa puhumaan, syömään, kävelemään ja polkemaan pyörällä ilman apupyöriä. He olivat yhdessä, kun ensimmäisen kerran olin heistä yön yli erossa. He menivät yhdessä samaan päiväkotiin. Ja kuten kaksosilla yleensä, meillä vietettiin vain yhdet ristiäiset ja juhlitaan vuosittain vain yhdet synttärit.

Vaikka tykkäänkin excel-orientoituneena ihmisenä aikatauluttaa asioita, lasten saamisessa tämä ei onnistunut. Kaikkien mutkien jälkeen on syytä olettaa, että saan olla äiti vain tämän yhden kerran. Tämä miete on vinouttanut ajatuksiani sen verran, että minun täytyy ”suorittaa” äitiys niin hyvin kuin on mahdollista. Ja juu, huomaan kyllä edellisessä lauseessa sen hikarisanan: suorittaa.

Olen lapsesta asti ollut vähän suuruudenhullu. En niin, että minulla pitäisi olla vaikkapa yltäkylläisesti materiaa. Mutta niin, että jos jotain voi tehdä paremmin, vaikka sitten yöunien kustannuksella, teen sen. Sen sijaan, että olisin äitienpäivänä kerännyt äidilleni pienen suloisen kimpun valkovuokkoja, keräsinkin kotimme kaikki maljakot täyteen kukkia. Sen sijaan, että olisin opetellut koulunäytelmässä omat vuorosanani, opettelin myös kaikkien muiden vuorosanat. (Tästä oli muuten pariin otteeseen hyötyäkin: kun joku sairastui, minä paikkasin.) Sen sijaan, että olisin tyytynyt äidiltä saatuun viikkorahaan, kinusin itselleni työpaikan 13-vuotiaana eläinkaupan häkkien siivoojana. Sen sijaan, että olisin ollut iloinen kun opin uimaan, kävin suorittamassa itsenäisesti uimahallissa uimakandin merkin. Lukionkin kävin nopeutetusti kahdessa ja puolessa vuodessa. Huomaat ehkä kaavan 😉

Olen pyrkinyt siihen, etten ”tartuta” tätä ajatusmallia lapsilleni. Koen usein onnistuvani, eivätkä lapsemme kaipaa juuri muuta hemmottelua kuin paistamiani lettuja ja lautapelien pelailua yhdessä. Toisinaan suuruudenhulluus kuitenkin karkaa käsistä. Esimerkiksi viime vuonna lastemme synttäripäivänä havahduin omaan hölmöyteeni. Molemmat lapsemme rrrrrakastavat Ryhmä Hau – lastensarjaa. Olin tilannut heille Jenkeistä asti Ryhmä Hau –bussin (silloin niitä ei vielä myyty Suomessa) ja kaikki puuttuvat koirahahmot. Samaan jättikokoiseen lahjapakettiin olin lisännyt vielä pojalleni Ryhmä Hau –kalsareita, mutta koska niitä ei ollut tytöille silloin saatavilla, olin ostanut hänelle korvaavat kissapikkarit. Viimein koitti se hetki, kun lapset avasivat paketin. Sydän läpättäen odotin lasteni reaktioita. Paketista tuli esiin uutuuttaan hohtava bussi (joka oli vielä tullissa tuplannut hintansa) sekä toinen toistaan hienompia (ja kalliimpia) koirahahmoja. Tyttäreni huusi kovaan ääneen: ”Äiti, miten ihanat kissapikkuhousut!!!”

Tulevana viikonloppuna meillä juhlitaan jälleen koko suvun voimin näitä ihania ihmelapsia. Pyrin kuuntelemaan heidän viisaita ajatuksiaan juhlien suunnittelusta tällä kertaa jo hyvissä ajoin. Eräänä iltana kun olin tyhjentämässä Ullanunelma –verkkokauppaa koristeista, pyysin lapset tietokoneelle. Ostoskorissa klikattuina nököttivät jo soiva kakkukynttilä, Ryhmä Hau –kakkukynttilä, numero 5 –kakkukynttilä (ja niin edelleen…), kunnes lapset totesivat: ”Soiva kynttilä riittää”.

Mieluummin överit kuin vajarit, niin minä aina ajattelen. Mutta yritän panostaa siihen, että överit tulevat mieluummin yhdessä vietetystä ainutkertaisesta laatuajasta, kuin tavarasta, askarteluista tai tarjoilujen määrästä. Onneksi viime vuonna lahjaksi ostetut koirahahmot käyvät tänä vuonna myös koristeista, kun juhlien teemana on ylläripylläri: Ryhmä Hau!

Pennut pelastavat päivän 😉

Maija #ruuduntakaa

Ps. Koen tästä luonteenpiirteestäni varsin huonoa omaatuntoa. Kuitenkin hakiessani ideoita synttäritarjoiluihin netistä, totesin etten taida olla hulluuteni kanssa yksin (katso kuvat alla) 😉

Published by

Ruudun takaa

Olen Maija: 36-vuotias kaksosten äiti, tv-tuottaja, meikkaaja, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä. Actionia tästä elämästä ei puutu, eikä puhe lopu ennen kuin se vaihtuu kuorsaukseksi. Janoan elämyksiä ja kokemuksia, mutta toisinaan sorrun pikakelaamaan ja Excel-taulukoimaan aikaani nauttimisen sijasta. Elän hetkessä, koska pelkään etten näe huomista. Konkreettisesti, sillä elän sokeutumisen riskin kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s