VALOT PIMEYKSIEN REUNOILLA

Silmälääkärin vastaanotolla hengitin syvään ja tulkitsin lääkärin eleitä. Pelotti. ”Tuleeko minusta sokea?” kysyin. Silmälääkäri tuijotti minua vakavana. ”Ei… vielä”, hän totesi hiljaa. (Ensimmäisestä Ruudun takaa –postauksesta otsikolla: ”Vain sydämellään näkee hyvin.”)

Tämä blogi sai alkunsa niistä ajatuksista, jotka pyörivät päässäni sen jälkeen, kun lääkäri kertoi että minusta on ehkä tulossa sokea. Tässä tekstissä haluan palata tuohon pysäyttävään päivään ja sitä seuranneeseen puoleen vuoteen, jonka aikana odotin lisätietoa asiasta. Tuo ajanjakso oli täynnä epävarmuutta, mutta myös oivalluksia, joita ei muuten olisi koskaan syntynyt.

Palatessani silmälääkärin vastaanotolta kotona odotti tyyni mieheni, joka ensi töikseen halasi lujaa. Romahdin niin kuin rakkaimpien syliin romahdetaan hädän hetkellä. Kyyneleet virtasivat ja tärisin. Kauhea itsesäälin tulva ja menetyksen pelko kulkivat läpi kehoni. Olen aina ollut positiivinen ja optimistinen ihminen siitäkin huolimatta, että monissa asioissa en ole päässyt kovin helpolla. Nyt mieleni oli kuitenkin musta mytty.

Mieheni ryhtyi heti huolehtimaan käytännön asioista. Talomme pitäisi myydä. Asumme syrjässä, eikä täältä ole vaikkapa kävelytietä keskustaan. Liikkuminen näkörajoitteisena olisi siis vaarallista. Meidän pitäisi löytää uusi koti mahdollisimman pian, jotta oppisin sen nurkat ja kulmat ennen näön menettämistä ja arki olisi tulevaisuudessa helpompaa. Jos asuisimme lähempänä keskustaa, olisin myös kävelymatkan päässä palveluista, enkä niin riippuvainen miehestäni.

Koiramme Puntti on käynyt opaskoirakoulun, mutta reputtanut kaikki kokeet. Mieheni Timo mietti jo toisen koiran hankkimista Puntin kaveriksi ja minun tuekseni. Sellaista kympin oppilasta, eikä Puntin kaltaista ”hulttiota” 😉 

Puntti
Hulttio, mutta niin rakas Punttimme.

Mieheni murehtiessa käytännön asioita keskityin itse katselemaan lastemme jokaista ilmettä. Pyrin painamaan heidän kasvonsa mieleeni niin hyvin kuin vain mahdollista. Mietin synkkänä, kuinka pitkään näkisin heidän kasvavan ja piirteiden muuttuvan. Kuljin myös metsässä silmät kiinni ja ”harjoittelin” sokeutumista varten. Virkkasin vimmatusti, koska näkörajoitteisena tuo tärkeä harrastus jäisi automaattisesti vähemmälle.

Muutaman kuukauden kuluttua siitä, kun olin istunut silmälääkärin vastaanotolla, meikkasin näkövammaista vierasta tv-ohjelmaan. Vieras kertoi olleensa sokea jo syntyessään. Hänen opaskoiransa oli villi ja jos sen päästi irti remmistä, saattoi joutua odottelemaan puolikin tuntia ennen kuin koira palasi vietiltään takaisin. Kesken tarinansa vieras neuvoi yhtäkkiä napakasti, että poskipunaa ei sitten saa laittaa liikaa, koska hän ei tykkää siitä miltä se näyttää. Jäin hämmästyneenä miettimään, mistä hän tiesi miltä poskipuna näyttää, mutta en kehdannut kysyä.

Eräänä aamuna Helsingin Sanomia lukiessani silmiini osui juttu Innojok –yrityksen toimitusjohtajasta Jukka Jokiniemestä. ”Kaikki lähtee näkemisestä”, tiivisti Jokiniemi perustamansa yrityksen idean. Valaisinyritystä vetävän toimitusjohtajan suusta lause kuulostaa täysin luontevalta, yhtä seikkaa lukuun ottamatta. Jokiniemi on sokea.

Tapaan vanhaa kollegaani lounaan merkeissä ja kerron tietysti hänellekin, mitä päällimmäisenä on mielessä. Hän kertoo, että heidän naapurissaan asuu perhe, jossa kaikki kolme poikalasta ovat näkövammaisia. Kuitenkin pojat pelaavat harva se päivä kavereidensa kanssa jalkapalloa. Ainoa ero on, että joukkuetoverit vislaavat pilliin kertoakseen, missä ovat. Muuten peli sujuu kuin kenellä tahansa.

Aloin ymmärtää, että vaikka menettäisin näköni, paljon muuta jäisi jäljelle. Päässäni vellovan pimeyden keskeltä alkoi loistaa valopilkkuja. Aloin ajatella, että jos menettäisin näköni, keksisin uusia tapoja tehdä asiat. Lopulta en ”nähnyt” sokeutumisessa niinkään pelkkää pahaa, vaan monia erilaisia ratkaisuja.

Tänään käynnistä lääkärin vastaanotolla on kulunut kaksi ja puoli vuotta. Asumme edelleen samassa talossa. Ovelle vastaan kävelee sama, hömelö koira. Lapsiani katselen yhä tiiviisti, mutta lähinnä siksi, että he ovat niin valloittavia.

Ehkä haaveet eivät aina toteudu. On kuitenkin hyvä muistaa, että eivät toteudu aina pahimmat pelotkaan. Elämä pitää elää ja katsoa, mitä se tuo tullessaan.

Näkemisen arvoista kesän aloitusta Sinulle!

Maija #ruuduntakaa

Puntti
Ihana tärkeä Puntti ❤ Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

Published by

Ruudun takaa

Olen Maija: 36-vuotias kaksosten äiti, tv-tuottaja, meikkaaja, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä. Actionia tästä elämästä ei puutu, eikä puhe lopu ennen kuin se vaihtuu kuorsaukseksi. Janoan elämyksiä ja kokemuksia, mutta toisinaan sorrun pikakelaamaan ja Excel-taulukoimaan aikaani nauttimisen sijasta. Elän hetkessä, koska pelkään etten näe huomista. Konkreettisesti, sillä elän sokeutumisen riskin kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s