ETTEI NYT VAAN SATTUIS MITÄÄN

On mitä kaunein päivä. Aurinko paistaa ja ikkunoiden ulkopuolella linnut epäilemättä laulelevat. Viereisellä kaistalla ohitsemme kiihdyttää autoja toinen toistaan kovempaa kaasuttaen. Nojaan taaksepäin ja liimaan itseäni tiukemmin kiinni penkkiin. Suljen silmät. Pelottaa ja alkaa itkettää. Apua, voidaanko mennä hiljempaa?” kysyn mieheltäni. Hän vilkaisee auton nopeusmittaria ja sitten minua: vauhti on päätähuimaava neljäkymmentä kilometriä tunnissa.

Olemme matkalla Jorvin sairaalasta kotiin. Olen kahta kuukautta aiemmin synnyttänyt maailmaan pienen pienet, noin kilon painoiset kaksoset. Ennen sitä olen maannut kolme kuukautta sairaalan vuodeosastolla, jotta synnytys ei käynnistyisi ennenaikaisesti. Pienokaistemme elämä on ollut hiuskarvan varassa raskausviikosta 10 lähtien. Ja nyt automme kyydissä matkustavat nuo mittaamattoman arvokkaat aarteemme.

Jade ja Edvin 2kk
Jade ja Edvin kahden kuukauden ikäisinä, juuri lähdössä Jorvin sairaalasta kotimatkalle.

Heti lasten saavuttua maailmaan elämä muuttuu toisenlaiseksi. Tunteeni ovat kovasti pinnassa. Syytän alkuun babybluesia, mutta totuus on, että kiinnitän asioihin myös ihan eri tavalla huomiota. Lasteni syntymästä lähtien pääni on täyttynyt tuon tuosta kaikenlaisilla kauhukuvilla. Jos nyt lapseni putoaa tuosta kiipeilytelineestä, häneltä lähtee henki. Jos nyt temppu trampoliinilla menee pieleen, hän halvaantuu ja se on minun syytäni, koska päästin hänet siihen. Lapseni voi kaatua pyörällä. Mitä jos hän jää auton alle? Mustikkapuskassa vaanii varmasti kyykäärme. Ei kai hän tukehdu lihapullaan? Entä jos hän ajaa lihapulla suussa kyykäärmepuskaan, kaatuu ja auto ajaa hänen ylitseen!

Sanonta kuuluu: ”Pienet lapset ja pienet murheet. Isot lapset ja isot murheet.”

IMG_6441

Kaksosemme ovat nyt 5-vuotiaita, enkä osaa sanoa, ovatko murheemme pieniä vai suuria, isompia kuin silloin kun he olivat ihan pieniä, vai pienempiä kuin sitten, kun he ovat isoja. Kaikki on juuri nyt todella hyvin ja onnellisesti. Välillä kuitenkin tuntuu, etten pysty nauttimaan yhteisistä hetkistämme lainkaan, koska murehdin: mitä jos. Ja kuinka turhaa se murehtiminenkin on? Jos lapsillemme joskus jotain pahaa tapahtuu, murehtimiseni ei sitä ainakaan estänyt. Ja jos mitään pahaa ei pikkunaarmuja lukuun ottamatta tapahdu, en ole nauttinut ihanista yhteisistä hetkistämme, koska olen surkutellut ja jossitellut turhaan. Käyköhän kaikille äideille näin?

Onneksi mieheni osaa sentään suhtautua lastemme puuhiin järkevästi. Hän pitää heitä silmällä, mutta antaa lastemme kokeilla myös uusia juttuja. Tästä olen iloinen, sillä mitä jos lapsiimme tarttuu minun hysteerisyyteni…!

Mutta ihan oikeasti, eiköhän tässä hyvin käy. Kypärä päässä polkupyörän selässä ja järki käteen. Kirjoittaessani tätä tekstiä lastemme leikin ääni kantautuu pihalta työhuoneeseeni. Ensimmäinen ajatukseni on tietenkin: Ettei nyt vaan sattuis mitään.” 😉

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelin kansikuvan valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

Published by

Ruudun takaa

Olen Maija: 36-vuotias kaksosten äiti, tv-tuottaja, meikkaaja, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä. Actionia tästä elämästä ei puutu, eikä puhe lopu ennen kuin se vaihtuu kuorsaukseksi. Janoan elämyksiä ja kokemuksia, mutta toisinaan sorrun pikakelaamaan ja Excel-taulukoimaan aikaani nauttimisen sijasta. Elän hetkessä, koska pelkään etten näe huomista. Konkreettisesti, sillä elän sokeutumisen riskin kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s