NORSUN MUISTI

Eräänä leppoisana iltapäivänä vähän aikaa sitten totesin äidilleni, että haluaisin viedä lapsemme kesällä Katinkultaan, koska siellä oli niin hauskaa omassa lapsuudessani. Äitini kohotti kulmiaan, mutta jatkoin tarinaani. Kuvailin äidilleni, kuinka muistan elävästi asuntoautomme takapenkin ja pöydän, jonka äärellä pelattiin pelejä. Pohdin, onko polku uima-altaalta kahvilaan vielä samanlainen. ”Tuntuu, että muistan sen polun jokaisen kiven ja mutkan!” totesin äidilleni innokkaasti. Äiti ei enää pystynyt kuuntelemaan tarinointiani vaan keskeytti: ”Ethän sä nyt voi muistaa sitä, koska silloin isäsi vielä eli!” Hätkähdin. Isäni menehtyi ensimmäisenä syntymäpäivänäni marraskuussa ja saman vuoden kesällä olimme kiertäneet Suomea asuntoautolla, myös Katinkullassa. Olin silloin alle vuoden ikäinen. Peleistä asuntoauton takapenkillä tai polusta ravintolaan ei ole valokuvia, enkä siis ole voinut ”keksiä” muistoja jälkikäteen. Mutta kuitenkin muistan, ja täysin kirkkaasti. Se on hyvin hämmentävää.

Isäni hautajaiset
Isäni ajoi kuolon kolarin ensimmäisenä syntymäpäivänäni 4.11.1981.

Kerran olin Porvoossa kuvausmatkalla ja päädyimme tiimin kanssa erääseen ravintolaan lounaalle. Ravintolan sisäpihalle astuessani päähäni alkoi tulla väläyksinä muistikuvia siitä, kun olin pieni ja äitini kanssa tuossa samaisessa paikassa syömässä. Kerroin työkavereilleni, että tuossa minä keinuin koko sen ajan, kun äiti istui pöydässä ja söi. Muistelin vielä, että nyt puulla katettu terassi oli silloin hiekkapihaa. Tuskin muistot Porvoon ravintolasta olisivat koskaan palanneet mieleeni, ellen olisi sattunut paikalle uudestaan. Myöhemmin tarkistin äidiltäni, olemmeko koskaan käyneet tuossa ravintolassa. Vastaus kuului näin: ”Olemme kyllä, mutta et toki voi muistaa sitä, koska olit vasta kaksivuotias ja keinuit koko sen ajan kun minä söin.”

Mutta kun minä muistan! Joskus jopa tuntuu, että muistan kolmevuotiaasta eteenpäin kaiken. Muistan, kuinka istuin uudessa housuhameessa vessanpöntön päällä ja katselin äitini meikkaavan, kunnes yhtäkkiä molskahdin pohjalle. Muistan kuinka olin tärkeänä siitä, että sain 3-vuotiaana osallistua punaisen aidan maalaamiseen. Muistan, että sain nimipäivälahjaksi hienon kassakoneen (jonka kopion ostin omillekin lapsilleni). Muistan kuinka karkasin äidiltä saatujen kolikoiden kanssa lähikioskille ostamaan salmiakkia. Muistan kuinka näytin kieltä ohikulkevalle tytölle kun hän tuijotti. Muistan kun näin Neumannin kävelevän karkkikaupan ohi Porissa. Muistan kun puhalsin ihan itse Aarne-alligaattori -kumipatjan täyteen ilmaa ja nukuin sen päällä koko yön.

Tilanteiden tunnelmat muistan aivan erityisen hyvin. Mitä tunsin, kun joku sanoi jonkun lauseen, tai miltä tuntui tehdä jotain tiettyä asiaa. Tämä voimakas ”tunnemuisti” vaikeuttaa joskus sitä, miten esimerkiksi torun omia lapsiamme. Kun heidän alahuulensa alkavat väpättää, sydämessä vihlaisee. Muistan niin kirkkaasti omasta lapsuudestani pahan mielen ja epäonnistumisen tunteet, kun olin tehnyt jotain väärin. Toki nekin tunteet täytyy oppia käsittelemään. Entisellä esimiehelläni oli tapana sanoa: ”Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä.” Hän arveli pettymysten koulivan lasta maailman menoon ja varmasti se onkin osittain ihan totta.  

Pusuhuulet
Kaaduin pulkalla jäisessä mäessä 4-vuotiaana ja sain aika hienot huulet. Muistan kuinka kovasti äitiäni huuleni naurattivat ja minua ei yhtään.

Väistämättä mietin, miten paljon omat lapseni muistavat vanhempana näistä lapsuuden vuosistaan. Toivon, että he ovat perineet minulta tämän taidon muistaa. Vastapainona mieheni sen sijaan ei meinaa aina muistaa edes mitä tapahtui eilen, saati sitten lapsuudessa. Toki on se unohtaminenkin taito 😉

Onko muita norsumuistilla varustettuja? Mitä te muistatte?

Hauskoja ja muistamisen arvoisia hetkiä kohti joulua toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

Paras joululahja ikinä!
Paras joululahja ikinä!

Published by

Ruudun takaa

Olen Maija: 36-vuotias kaksosten äiti, tv-tuottaja, meikkaaja, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä. Actionia tästä elämästä ei puutu, eikä puhe lopu ennen kuin se vaihtuu kuorsaukseksi. Janoan elämyksiä ja kokemuksia, mutta toisinaan sorrun pikakelaamaan ja Excel-taulukoimaan aikaani nauttimisen sijasta. Elän hetkessä, koska pelkään etten näe huomista. Konkreettisesti, sillä elän sokeutumisen riskin kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s