IHAN PAKKO HARRASTAA

Hikikarpalot valuvat selässä, kun tanssitan, jumppautan ja pomputan kaksivuotiaita kaksosiamme muskarissa. Samaan syssyyn lausun vielä hengästyneenä runoa tai lorua. Ollessaan pieniä molemmat lapsemme olivat melko pidättyväisiä vieraiden ihmisten seurassa. Vaikka minä hyörin muskarissa kuin hullu, ainoa kehonosa joka kummallakaan kaksosella vapaaehtoisesti liikkui, oli silmämunat. Pysyttelimme kuitenkin sinnikkäästi mukana tässä lastemme ensimmäisessä harrastuksessa kahden vuoden ajan koska… Koska ajattelin, että lastemme on hyvä tutustua muihinkin lapsiin. Koska ajattelin, että olen itsekin pienenä harrastanut muskaria ja tykännyt siitä. Koska lasten kuuluu harrastaa.

Kun palasin äitiyslomalta työelämään, muskarin aikataulut menivät ristiin töitteni kanssa ja harrastus vaihdettiin tanssiin. Kotona kaksoset tanssivat aina, mutta kun sitä piti harrastaa suljetun oven takana ilman vanhempia, poikamme jäi mieluummin kanssani käytävään odottamaan. Ensimmäinen kausi kului kehitellen kaikenlaisia houkutuksia, joilla saada poikamme tanssisaliin. Hän oli kuitenkin lahjomaton, ja istui tiukasti vierelläni käytävän kovalla penkillä. Toinen kausi sujui jo paljon paremmin, ja pääsin itse nauttimaan kerran viikossa hyvän ystäväni lenkkiseurasta sillä välin, kun pienokaisemme olivat tanssimassa. Kauden päätyttyä poikamme kuitenkin ilmoitti, että tämä oli tässä. Hän ei halunnut enää tanssia, koska oli aina ryhmän ainoa poika. Mikään selitykseni ei saanut häntä palaamaan tanssin pyörteisiin.

Olen pyrkinyt siihen, että arkemme olisi sujuvaa ja kiireetöntä. Tai ainakin niin kiireetöntä, kuin se työn ja päiväkodin antamissa raameissa voi olla. Siksi olen ollut sitä mieltä, että vaikka kaksosemme ovat eri sukupuolta, he voivat harrastaa ihan samaa harrastusta. Neljävuotiaina he aloittivat jalkapallon. Poikamme oli innoissaan, mutta tyttäremme ei koskaan ymmärtänyt, miksi niin monen piti juosta yhden pallon perässä. Kaikillahan voisi olla ihka oma pallo! Ja kun lopulta treenikauden aikataulut vaihtuivat niin, että pallon perässä juostiin sunnuntaiaamuisin, lopetettiin sekin harrastus lyhyeen.

Sitten hoksasimme Järvenpään Spurtissa sirkusakrobatiatunnit. Molemmat lapsemme menivät sinne mielellään ja tulivat sieltä ulos posket punaisina ja paidat hikisinä. Kun samaan ryhmään siirtyi myöhemmin vielä pari lastemme rakasta tarhakaveria, olin entistä tyytyväisempi. Iloa varjosti ainoastaan eräs vanhempi, jolta sain moitetta siitä, että olen vienyt lapsemme liian kalliiseen harrastukseen. Nyt heidänkin perheensä koki painetta viedä omat lapsensa sirkusakrobatiaan, vaikka rahatilanne ei antanut periksi. On totta, että akrobatia on verrattain arvokas harrastus, jopa noin 5 kertaa arvokkaampi kuin vaikka se muskari. Mutta on varmasti myös arvokasta, että lapsemme saavat liikuntaa (akrobatiassa heillä liikkuu muukin, kuin vain silmämunat) ja että he viihtyvät harrastuksessaan. Ja vaikka ohjattu tunti on vain kerran viikossa, Spurttiin pääsee myös keskellä päivää samalla kausimaksulla leikkimään ja jumppailemaan. Mieheni vuorotyön ansiosta pystymme ottamaan ilon irti näistäkin vuoroista.

Olen pannut merkille, että tietyssä seurassa lasten harrastuksista kerskutaan. Mitä enemmän harrastukseen syydetään rahaa ja vanhempien aikaa (kuten vaikkapa jääkiekkoon, taitoluisteluun, ratsastukseen ja tennikseen), sitä ”parempi” vanhempi on. Itse haluan pyrkiä tästä ajattelumallista mahdollisimman kauas. Koen, että mitä vähemmän tilaa harrastukset vievät lastemme kalenterista, sitä enemmän aikaa voimme viettää yhdessä koko perheen voimin, vaikka sitten luistellen, hiihtäen, uiden tai potkien lähikentällä palloa. Joskus on hyvä miettiä, kummalle lapsen harrastus on tärkeä, lapselle vai vanhemmalle.

Mutta saa sitä aikaa menemään muuhunkin, kuin lasten harrastuksiin. ”Haluaisin vaan viettää enemmän aikaa sinun kanssasi äiti, lausui rakas 5-vuotias tyttäreni syksyllä, kun työni oli haukannut perheemme yhteisistä hetkistä liian suuren palan. Vaikka huolehdin tarkkaan, etteivät lasten harrastukset täytä kalentereitamme kokonaan, oli oma rakas ”harrastukseni” eli työni vallannut niin paljon tilaa elämästäni, etten meinannut jaksaa enää mitään muuta tehdäkään.

Parhaimmillaan harrastus kai tarkoittaa sellaista ajanvietettä, joka tuo lisää energiaa muuhun elämään. Tälle vuodelle tutkinkin sellaisia harrastusmahdollisuuksia, joihin voimme osallistua yhdessä lastemme kanssa. Minä ja tyttäreni olemme molemmat haaveilleet kitaransoiton opettelusta. Miksi emme siis aloittaisi soittotunteja yhdessä?

IMG_0256.JPG

Hurraa harrastuksille! Mutta pidetään järki mukana niitä lastemme puolesta valitessa.

Maija #ruuduntakaa

Published by

Ruudun takaa

Olen Maija: 36-vuotias kaksosten äiti, tv-tuottaja, meikkaaja, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä. Actionia tästä elämästä ei puutu, eikä puhe lopu ennen kuin se vaihtuu kuorsaukseksi. Janoan elämyksiä ja kokemuksia, mutta toisinaan sorrun pikakelaamaan ja Excel-taulukoimaan aikaani nauttimisen sijasta. Elän hetkessä, koska pelkään etten näe huomista. Konkreettisesti, sillä elän sokeutumisen riskin kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s