SINÄ OLET IHMINEN, MUISTATKO?

Makaan aurinkotuolissa kaksi paksua peittoa päälläni. Lämpimät, heinäkuiset auringonsäteet tuntuvat kasvoilla. Kuulen, kuinka naapurin täti tiedustelee pensasaidan yli äidiltäni voinnistani. Olen viisivuotias ja sairastunut etelänlomalla salmonellaan, joka on viedä minut kokonaan.

Oikeastaan tuosta hetkestä lähtien elämäni on mennyt tasaisin väliajoin ”pauselle”. Jostain syystä nappaan nimittäin harmittavan usein kopin harvinaisista sairauksista, joita ei kuuluisi sairastaa. Kun olen ollut sairas, olen ollut niin sairas, että kaikki tekemiseni ovat pysähtyneet kuin seinään. Oma lukunsa ovat vielä keskenmenojen sarjatuli. Perusflunssaa minulla sen sijaan on harvemmin ollut.

Ehkä juuri siksi että olen sairastanut vakaviakin sairauksia, olen aina ajatellut, etten saa elää kovinkaan vanhaksi. Olen pyrkinyt toteuttamaan kaikki haaveilemani asiat heti, enkä vasta huomenna. Vaikka olen tiedostanut elämän rajallisuuden, olen luonteeltani kunnon ylisuorittaja ja työmoraalini on armottomankin korkea. Välillä olen ollut sairaalassa letkuihin kiinnitettynä ja hoitanut työt silti. Toisinaan tämä ”työt on hoidettava vaikka toinen jalka roikkuu haudassa” -asenne on omalta osaltaan hidastanut toipumistani.

Puolitoista vuotta sitten keväällä tuotin ja ohjasin työhyvinvointia käsittelevän tv-sarjan nimeltä Duunikunto Maikkarille. Kuuntelin kuvauksissa toinen toistaan osaavampia ammattilaisia, jotka kertoivat miten kannattaisi elää voidakseen hyvin. Vinkkejä oli monenlaisia ja näkökulmiakin useampi, mutta perusresepti terveydelle oli karrikoiden hyvin yksinkertainen: ”Pitää syödä, liikkua ja palautua.” Silloin mietin, kuinka helpolta ja yksinkertaiselta nuo ohjeet kuulostavatkaan.  

Suutarin lapsella ei kuitenkaan ole kenkiä. Kesän alussa aloitin loman, mutta vastailin tasaisesti työpuheluihin ja haastattelin uusia työntekijöitä. En oikeastaan saanut ajatuksiani irtautumaan töistä kovinkaan moneksi hetkeksi. Syksyn startattua sain ylennyksen vastaavaksi tuottajaksi ja heti samaan syssyyn urani suurimman tuotannon tuotettavaksi. Painoin niin pitkää työpäivää, että mieheni vaati minua allekirjoittamaan henkivakuutuspaperit. Perusteena oli lausahdus: ”eihän kukaan jaksa hengissä tuollaista tahtia.”

Vaikka työtahti oli äärimmäisen kova ja kotona pienet lapset, en kokenut oloani väsyneeksi. Rakastan nimittäin työtäni ja uurastus mielenkiintoisessa projektissa oli kivaa. Rakastan lapsiani yli kaiken ja jokainen heidän kanssaan vietetty hetki on minulle kullan kallis. Ei haitannut, etten ehtinyt harrastamaan. Ei haitannut, että yöunet jäivät minimaalisiksi. Syömisen kerta kaikkiaan unohdin, ja napostelin mitä milloinkin käsiini sain. Sain voimaa töistä ja työkavereista, onnistumisen tunteesta. Sain voimaa lapsistani ja niistä pienistä ilon hetkistä, joita ehdimme yhdessä kiireen keskellä viettämään. Painoin silmät kiiluen eteenpäin päässäni ajatus siitä, että kaikki järjestyy, kunhan jaksan jouluun saakka.

Kun joulu tuli, jäin ansaituille vapaille. Lapsemme sairastivat koko loman, mutta meillä oli silti aivan ihanaa. Ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Ehdin jo ajatella: ”Minä selvisin! Minä pystyin!” Ilo oli kuitenkin ennenaikaista.

Palasin lomalta levänneenä töihin loppiaisen jälkeen. Viimeistelin syksyn jättituotantoa ja aloittelin samaan aikaan uutta. Ajattelimme mieheni kanssa, että nyt kun syksystä oli selvitty hengissä ja takana oli levon merkeissä vietetty joululoma, voisimme yrittää kasvattaa perhettämme vielä yhdellä lapsella. Niinpä lähdimme lapsettomuushoitoihin. Hoito epäonnistui ja päätimme, että uuteen hoitoon ei lähdetä. Perheemme lapsiluku olisi täynnä. Jälkeenpäin analysoituna huomaan, että syksyn työkiireessä en ajatellut pelkästään, että jaksan jouluun asti, vaan ajattelin, että jaksan äitiyslomaan asti. Ja kun vauvaa ja ”lomaa” ei ollutkaan luvassa, kamelin selkä katkesi ja kehoni luovutti tsemppaamisen. En mitenkään jaksaisi tätä työtahtia kolmeakymmentä vuotta.

Viikon kuluttua lapsettomuushoidosta koitti aamu, jona jalkani eivät yhtäkkiä kantaneet. Oksensin ja kipuilin. Ensin yritin toimia itseni selfhelp –lääkärinä ja päättelin vain sairastavani kovaa vatsatautia, mutta jo samana iltapäivänä jouduin soittamaan itselleni ambulanssin. Sillä samaisella sairaslomalla olen yhä edelleen, lähes yhdeksän kuukautta myöhemmin. Minulla todettiinkin 9 eri sairautta samanaikaisesti, mutta sateenvarjo näille kaikille sairauksille on stressi. Stressin myönsin itselleni vasta kesäkuussa, neljä kuukautta sairaalaretken jälkeen.

Ihminen kestää paljon, mutta ei kaikkea. Vaikka haluaisin tehdä työtä kuin täydelliseksi hiottu kone, olen ihminen. Kun tästä jonain päivänä toivun, toivon sen tekevän minut vahvemmaksi. Uskon, että opin viimein pysähtymään ennen kuin keho on äärirajoilla.

Tarinan opetus: Pitäkää ystävät itsestänne huolta. Syökää, liikkukaa ja palautukaa ❤ Se on ainoa resepti, jolla voimme elää täysillä kaikki ne päivät, jotka meille on annettu. Kun elämä menee pauselle, voi olla liian myöhäistä.

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuva: Ilkka Vuorinen

Meikki ja kampaus: Sanna Manninen

Silmälasit: Silmäasema

Published by

Ruudun takaa

Olen Maija: 38-vuotias kaksosten äiti, vastaava tv-tuottaja, meikkaaja, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä. Actionia tästä elämästä ei puutu, eikä puhe lopu ennen kuin se vaihtuu kuorsaukseksi. Janoan elämyksiä ja kokemuksia, mutta toisinaan sorrun pikakelaamaan ja Excel-taulukoimaan aikaani nauttimisen sijasta. Elän hetkessä, koska pelkään etten näe huomista. Konkreettisesti, sillä elän sokeutumisen riskin kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s