JOKA KEINUSSA JUMALTEN KEINUU

”Mitä kuuluu?” kysyn ystävältäni. ”No sitä samaa arkea kuin aina,” hän vastaa tympääntyneen kuuloisena. Hämmästyn tästä usein toistuvasta vastauksesta. Miksei ihmisille kuulu mitään?

”Voitaisiinko me joskus elää edes hetken verran ihan tavallista arkea?” on puolestaan lausahdus, jonka saan usein kuulla mieheni suusta. Olemme olleet yhdessä 12 vuotta, eikä arki ole vielä koittanut. Tai on arkea varmasti ollut, mutta se ei ole ollut koskaan rauhallista tai tylsää.

Arkeamme on ollut se, että heitämme mieheni kanssa läpyt ovella, kun hän tulee yövuorosta kotiin ja minä lähden töihin. Arkeamme on ollut se, että kotimme on muutettu tuottamani tv-ohjelman lavasteeksi. Arkeamme on ollut se, että säässä kuin säässä viemme koiramme koko perheen voimin lenkille. Arkeamme on ollut se, että mieheni kuuntelee podcasteja pyykkivuortamme viikaten ja minä meikkaan asiakasta olohuoneessamme. Arkeamme on ollut se, että leivon keskellä yötä työkavereilleni yllätysaamiaista vaatehuoneessa. Arkeamme on ollut se, että kylään on pamahtanut ystäväperhe, jonka kanssa on päädytty metsäretkelle ja notskille makkaranpaistoon. Arkeamme on ollut nököttää sunnuntaiaamuna poikamme futistreeneissä, tai maanantai-iltana maneesissa tyttäremme ratsastusta katsomassa.

Olen myös aina ollut hyvä keksimään arjen sekaan pieniä ja suuria huippuhetkiä. Olen nimittäin ollut sitä mieltä, että koska elämästä suurin osa on arkea, arjesta pitää nauttia. Kerran varasin Tuusulan kirkon vain minulle ja miehelleni laulaakseni hänelle rakkauslaulun. Tiedän, tosi ällöimelää, mutta samalla niin ihanaa ja intiimiä! Toisella kertaa ammuin enemmän yli laidan ja tilasin helikopterin kuljettamaan meidät Järvenpäästä Joensuuhun syömään. Kaikki tämä ei ole aina ollut helppoa miehelleni, joka ei juuri pidä yllätyksistä 😉

Myös ammatinvalintaani on ohjannut ajatus siitä, että arkeni olisi kivaa. Olen halunnut tehdä työtä, jota rakastan, vaikka sillä ei tienaisi paksuinta kukkaroa. Herkästi innostuvana ihmisenä olen päätynyt täyttämään vuorokauden 24 tunnista 20 kaikella kivalla. Olen seurannut sydäntäni ja lopulta polttanut kynttilää molemmista päistä ja keskeltäkin. Siitä on seurannut aika, jona arkeen on tullut kaikkea muuta, mutta ei mitään kivaa.

Viime kuukausina arkeamme on ollut se, että ambulanssi tilataan keskellä yötä hakemaan minut Hyvinkään sairaalaan. Arkeamme on ollut se, että kodin askareet ovat enemmän tai vähemmän kaatuneet mieheni niskaan, kun olen sairastanut jo lähes vuoden. Arkeamme on ollut se, että muutimme pois itse rakentamastamme kodista ja remontoimme uutta rivitalokotiamme. Tai siis mieheni, ystävämme ja sukulaisemme remontoivat, kun minä joko pötköttelen sängyn pohjalla tai juoksen erikoislääkäriltä toiselle etsimässä ihmeparannusta ympärivuorokautisiin kipuihin ja oireisiin, joita totaalinen uupumus on minulle aiheuttanut.

Arki on siis pamauttanut meitä vasarallaan sellaisella voimalla, että pikkulinnut ja tähdet ovat pyörineet kilpaa päidemme ympärillä.

Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu, hän kokee huiput ja kuilut, kun keinuu. Olen toden totta kokenut molemmat. Tällä hetkellä etsin tietä kohti hitaampaa ja hyvällä tavalla vähän tylsää elämää. Nyt sairaslomalla minulla olisi kaikki aika maailmassa tehdä kaikkea kivaa. Se on lääkäreiden määräämä reseptikin, jaksamiseni rajoissa toki. Voisin soittaa pianoa, laulaa, käydä pitkillä lenkeillä, uida, hiihtää pitkin peltoja, luistella järven jäällä, leikkiä lasteni kanssa, askarrella, virkata, katsoa Emmerdalea tai lukea kirjoja. Mutta juuri nyt minä suurimman osan ajasta vain pötköttelen ja odotan, että vielä koittaa se päivä, kun pääsen ylös sängystä ilman kipuja ja tärinää. Odotan, että saan taas nauraa vatsani pohjasta. On tullut aika pysäyttää keinu, laskea jalat maan pinnalle ja opetella ihan vaan olemaan.

Hitaasti, mutta varmasti kohti uudenlaista arkea.

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuva: Ilkka Vuorinen / Aurinkolasit: Silmäasema

Published by

Ruudun takaa

Olen Maija: 38-vuotias kaksosten äiti, vastaava tv-tuottaja, meikkaaja, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä. Actionia tästä elämästä ei puutu, eikä puhe lopu ennen kuin se vaihtuu kuorsaukseksi. Janoan elämyksiä ja kokemuksia, mutta toisinaan sorrun pikakelaamaan ja Excel-taulukoimaan aikaani nauttimisen sijasta. Elän hetkessä, koska pelkään etten näe huomista. Konkreettisesti, sillä elän sokeutumisen riskin kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s