IHAN PAKKO HARRASTAA

Hikikarpalot valuvat selässä, kun tanssitan, jumppautan ja pomputan kaksivuotiaita kaksosiamme muskarissa. Samaan syssyyn lausun vielä hengästyneenä runoa tai lorua. Ollessaan pieniä molemmat lapsemme olivat melko pidättyväisiä vieraiden ihmisten seurassa. Vaikka minä hyörin muskarissa kuin hullu, ainoa kehonosa joka kummallakaan kaksosella vapaaehtoisesti liikkui, oli silmämunat. Pysyttelimme kuitenkin sinnikkäästi mukana tässä lastemme ensimmäisessä harrastuksessa kahden vuoden ajan koska… Koska ajattelin, että lastemme on hyvä tutustua muihinkin lapsiin. Koska ajattelin, että olen itsekin pienenä harrastanut muskaria ja tykännyt siitä. Koska lasten kuuluu harrastaa.

Kun palasin äitiyslomalta työelämään, muskarin aikataulut menivät ristiin töitteni kanssa ja harrastus vaihdettiin tanssiin. Kotona kaksoset tanssivat aina, mutta kun sitä piti harrastaa suljetun oven takana ilman vanhempia, poikamme jäi mieluummin kanssani käytävään odottamaan. Ensimmäinen kausi kului kehitellen kaikenlaisia houkutuksia, joilla saada poikamme tanssisaliin. Hän oli kuitenkin lahjomaton, ja istui tiukasti vierelläni käytävän kovalla penkillä. Toinen kausi sujui jo paljon paremmin, ja pääsin itse nauttimaan kerran viikossa hyvän ystäväni lenkkiseurasta sillä välin, kun pienokaisemme olivat tanssimassa. Kauden päätyttyä poikamme kuitenkin ilmoitti, että tämä oli tässä. Hän ei halunnut enää tanssia, koska oli aina ryhmän ainoa poika. Mikään selitykseni ei saanut häntä palaamaan tanssin pyörteisiin.

Olen pyrkinyt siihen, että arkemme olisi sujuvaa ja kiireetöntä. Tai ainakin niin kiireetöntä, kuin se työn ja päiväkodin antamissa raameissa voi olla. Siksi olen ollut sitä mieltä, että vaikka kaksosemme ovat eri sukupuolta, he voivat harrastaa ihan samaa harrastusta. Neljävuotiaina he aloittivat jalkapallon. Poikamme oli innoissaan, mutta tyttäremme ei koskaan ymmärtänyt, miksi niin monen piti juosta yhden pallon perässä. Kaikillahan voisi olla ihka oma pallo! Ja kun lopulta treenikauden aikataulut vaihtuivat niin, että pallon perässä juostiin sunnuntaiaamuisin, lopetettiin sekin harrastus lyhyeen.

Sitten hoksasimme Järvenpään Spurtissa sirkusakrobatiatunnit. Molemmat lapsemme menivät sinne mielellään ja tulivat sieltä ulos posket punaisina ja paidat hikisinä. Kun samaan ryhmään siirtyi myöhemmin vielä pari lastemme rakasta tarhakaveria, olin entistä tyytyväisempi. Iloa varjosti ainoastaan eräs vanhempi, jolta sain moitetta siitä, että olen vienyt lapsemme liian kalliiseen harrastukseen. Nyt heidänkin perheensä koki painetta viedä omat lapsensa sirkusakrobatiaan, vaikka rahatilanne ei antanut periksi. On totta, että akrobatia on verrattain arvokas harrastus, jopa noin 5 kertaa arvokkaampi kuin vaikka se muskari. Mutta on varmasti myös arvokasta, että lapsemme saavat liikuntaa (akrobatiassa heillä liikkuu muukin, kuin vain silmämunat) ja että he viihtyvät harrastuksessaan. Ja vaikka ohjattu tunti on vain kerran viikossa, Spurttiin pääsee myös keskellä päivää samalla kausimaksulla leikkimään ja jumppailemaan. Mieheni vuorotyön ansiosta pystymme ottamaan ilon irti näistäkin vuoroista.

Olen pannut merkille, että tietyssä seurassa lasten harrastuksista kerskutaan. Mitä enemmän harrastukseen syydetään rahaa ja vanhempien aikaa (kuten vaikkapa jääkiekkoon, taitoluisteluun, ratsastukseen ja tennikseen), sitä ”parempi” vanhempi on. Itse haluan pyrkiä tästä ajattelumallista mahdollisimman kauas. Koen, että mitä vähemmän tilaa harrastukset vievät lastemme kalenterista, sitä enemmän aikaa voimme viettää yhdessä koko perheen voimin, vaikka sitten luistellen, hiihtäen, uiden tai potkien lähikentällä palloa. Joskus on hyvä miettiä, kummalle lapsen harrastus on tärkeä, lapselle vai vanhemmalle.

Mutta saa sitä aikaa menemään muuhunkin, kuin lasten harrastuksiin. ”Haluaisin vaan viettää enemmän aikaa sinun kanssasi äiti, lausui rakas 5-vuotias tyttäreni syksyllä, kun työni oli haukannut perheemme yhteisistä hetkistä liian suuren palan. Vaikka huolehdin tarkkaan, etteivät lasten harrastukset täytä kalentereitamme kokonaan, oli oma rakas ”harrastukseni” eli työni vallannut niin paljon tilaa elämästäni, etten meinannut jaksaa enää mitään muuta tehdäkään.

Parhaimmillaan harrastus kai tarkoittaa sellaista ajanvietettä, joka tuo lisää energiaa muuhun elämään. Tälle vuodelle tutkinkin sellaisia harrastusmahdollisuuksia, joihin voimme osallistua yhdessä lastemme kanssa. Minä ja tyttäreni olemme molemmat haaveilleet kitaransoiton opettelusta. Miksi emme siis aloittaisi soittotunteja yhdessä?

IMG_0256.JPG

Hurraa harrastuksille! Mutta pidetään järki mukana niitä lastemme puolesta valitessa.

Maija #ruuduntakaa

EI SAA PESTÄ?!

Olen tehnyt syksyn aikana paljon töitä, jonka seurauksena perheemme pyykkivuori on jäänyt mieheni harteille. Ainoat vaatteet, jotka minun on täytynyt itse huoltaa, ovat käsinpesua tai herkempää hoitoa vaativat mekot. Tosin sellaisia suurin osa vaatekaappini vaatteista onkin. Siinä missä mieheni heittää pyykit usein melko huolettomasti koneen kitaan, syynään itse aina vaatteiden pesuohjeet. Tällaiseen pesulappuun en ollut kuitenkaan ennen törmännyt: ”Ei saa pestä” ja ruksit jokaisen pesuohjesymbolin päällä. Kyseessä on valkoinen bleiseri. Siis kokovalkoinen vaate pitkillä hihoilla, jota ”EI SAA PESTÄ!”. Whaaatt?!

Tästä eteenpäin aion tarkastaa pesuohjeet jo kaupassa ennen ostopäätöstä. Valkoisen bleiserin kaltaisia kertakäyttötuotteita en kaappeihini kaipaa. Vaikka päähäni ei ostoskäyttäytymiseni perusteella voi luonnonystävän sädekehää asetella (VIELÄ!), en silti voi hyväksyä, että jotain vaatetta käytettäisiin vain siihen asti kunnes se on likainen. Likaantumisen jälkeenkö pitäisi ostaa taas uusi vaate? Ja mitä vanhalle tehdään?!

Pyhä päämääräni on, että mekot jotka hankin ovat käytössäni useamman vuoden. Aina niin ei ole käynyt. Tämä johtunee kotitaloustaidoistani. Kerran pesin ja jynssäsin käsin pari timanttiani, eli kaksi Karen Millenin vähän arvokkaampaa mekkoa. Olin tarkka ja huolellinen ja koko pesuoperaatio vei rutkasti aikaa. Laitoin mekot pyykkinarulle kuivumaan ja päätin pestä samaan syssyyn vielä tummansinisen, ennen pesemättömän jakun. Arvelin, että jakku päästäisi ensimmäisessä pesussa väriä, mutta yksin pestynä se ei tahrisi muita vaatteita pesukoneessa. Kone pesi jakun ja tyytyväisenä lopputulokseen iskin sen mekkojen kanssa samalle pyykkinarulle, mutta yläritsille. VIRHE!

Aamulla minua odotti karu yllätys, kun nappasin mekot pois narulta. Molempiin oli valunut tummansinisiä länttejä ylempänä märkänä roikkuneesta jakusta. Koska mekoilla on (tai ainakin oli!) arvoa, yritin laittaa tapausta kotivakuutuksen piikkiin. Se osoittautui turhaksi: olinhan ihan itse huoltanut tuotteet väärin. Saisin siis maksaa kotitaloustaidottoman pyykinripustajan oppirahat omasta pussista, kuten myös uudet mekot, jos sellaisia koin tarvitsevani.

Tätä taustaa vasten voitte ehkä uskoa, että hihkuin onnesta, kun sain uudeksi yhteistyökumppanikseni SOL –pesulapalvelut. Vein heille heti kolme hankalinta, tai omasta mielestäni täysin mahdotonta, mekkoa pestäviksi. Mekoista ensimmäinen on punainen, materiaaliltaan villainen Love Moschino. Koska minulla on aiempaa kokemusta villamekkojen tahattomasta huovuttamisesta ja kutistamisesta, arvelin että viisivuotias tyttäreni saattaisi periä tuon Moschinon ensimmäisen pesun jälkeen. Mutta SOL:in käsissä tämä aarre ei kutistunut, vaan palasi luokseni kuin uutena!

Toiseksi mekoksi valitsin Ted Bakerin fuksianpunaisen bilemekon, jota olen kyllä itse pessyt, mutta tuloksetta. Siinä oli pinttynyttä likaa kainaloissa ja rinnuksiin oli tullut juhlinnoissa tahroja. Tiirailin läiskiä ja epäilin niiden alkuperäksi ainakin punaviiniä ja ruokaa. SOL:lla varoiteltiin, että pinttyneiden länttien kohdalta mekon väri saattaa vaalentua. Olin valmis ottamaan riskin, koska ei se käyttökelpoinen tahraisenakaan ollut. Sain mekon takaisin sellaisena, kuin olin sen aikoinaan kaupasta ostanut. Täydellinen!

Kolmas mekko on lempparikesämekkoni, jota en kuitenkaan ole koskaan uskaltanut pestä. Mekon helma viistää maata ja sen se oli näköinenkin. Ennen mustavalkoraitainen mekko oli muuttunut helmasta aivan harmaaksi. SOL:lta hain tämän jännitystä täynnä, eikä työntekijä ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen. Mutta koska tiedän mikä oli mekon lähtötilanne, olin itse täysin mielissäni sen nykykunnosta. Nyt mekkoa voi taas käyttää…kunhan vain kesä tulee ensin! 😉

En ole aikaisemmin vienyt pesulaan muuta kuin hääpukuni ja olohuoneemme vanhan maton. Molemmista käynneistä on vierähtänyt aikaa. Nyt SOL on muuttanut Järvenpäässä Prismakeskukseen ja vaatteiden pesulaan viemisen kynnys tippui heti kertaheitolla. Samalla kun minä käyn ruokakaupassa, joku muu huoltaa vaatteeni. Sekä kemiallisesti pestävät että vesipestävät vaatteet, jotka saa laittaa kuivausrumpuun, valmistuvat kolmessa tunnissa! Jos siis hoksaa aamulla, että saman illan juhlakolttu kaipaisi kipeästi pesua ennen käyttöä, ei silti ole tarvetta lähteä ravaamaan vaatekauppoja epätoivoissaan. Voi vain huoltaa olemassa olevan lempparin pesulassa. Ekologista ja käytännöllistä. Tykkään!

SOL:n aukioloajat yllättivät myös positiivisesti. Liike on auki läpi viikonlopun, eli myös sunnuntaisin! Ja arkena asiakasta palvellaan kahdeksaan asti AINA! Jopa siis minä, joka omasta mielestäni en ehdi tekemään töitteni ulkopuolella juurikaan mitään muuta, ehdin ainakin viemään ja hakemaan vaatteeni pesulasta.

Olen jo pitkään harkinnut liittyväni järvenpääläisen vaatelainaamo Vaatepuun asiakkaaksi. Konsepti on naisten yhteisöllinen designvaatekaappi suomalaisten suunnittelijoiden arki- ja juhlavaatteista, päähineistä, kengistä, laukuista ja koruista. Olen kuitenkin ollut huolissani, osaisinko huoltaa vaatteet palautusta varten aina siihen kuntoon, missä ne ovat alun perin olleet. Positiivinen pesulakokemus saa minut harkitsemaan vakavammin tätäkin vaihtoehtoa.

Siispä pienin askelin kohti fiksumpaa kulutuskäyttäytymistä ja kohti joulua, jolloin kalenterissa toivottavasti on enemmän aikaa perheelle, kuin kaupoissa krääsän perässä juoksemiselle.

Ihanaa joulukuuta!

Maija #ruuduntakaa

NORSUN MUISTI

Eräänä leppoisana iltapäivänä vähän aikaa sitten totesin äidilleni, että haluaisin viedä lapsemme kesällä Katinkultaan, koska siellä oli niin hauskaa omassa lapsuudessani. Äitini kohotti kulmiaan, mutta jatkoin tarinaani. Kuvailin äidilleni, kuinka muistan elävästi asuntoautomme takapenkin ja pöydän, jonka äärellä pelattiin pelejä. Pohdin, onko polku uima-altaalta kahvilaan vielä samanlainen. ”Tuntuu, että muistan sen polun jokaisen kiven ja mutkan!” totesin äidilleni innokkaasti. Äiti ei enää pystynyt kuuntelemaan tarinointiani vaan keskeytti: ”Ethän sä nyt voi muistaa sitä, koska silloin isäsi vielä eli!” Hätkähdin. Isäni menehtyi ensimmäisenä syntymäpäivänäni marraskuussa ja saman vuoden kesällä olimme kiertäneet Suomea asuntoautolla, myös Katinkullassa. Olin silloin alle vuoden ikäinen. Peleistä asuntoauton takapenkillä tai polusta ravintolaan ei ole valokuvia, enkä siis ole voinut ”keksiä” muistoja jälkikäteen. Mutta kuitenkin muistan, ja täysin kirkkaasti. Se on hyvin hämmentävää.

Isäni hautajaiset
Isäni ajoi kuolon kolarin ensimmäisenä syntymäpäivänäni 4.11.1981.

Kerran olin Porvoossa kuvausmatkalla ja päädyimme tiimin kanssa erääseen ravintolaan lounaalle. Ravintolan sisäpihalle astuessani päähäni alkoi tulla väläyksinä muistikuvia siitä, kun olin pieni ja äitini kanssa tuossa samaisessa paikassa syömässä. Kerroin työkavereilleni, että tuossa minä keinuin koko sen ajan, kun äiti istui pöydässä ja söi. Muistelin vielä, että nyt puulla katettu terassi oli silloin hiekkapihaa. Tuskin muistot Porvoon ravintolasta olisivat koskaan palanneet mieleeni, ellen olisi sattunut paikalle uudestaan. Myöhemmin tarkistin äidiltäni, olemmeko koskaan käyneet tuossa ravintolassa. Vastaus kuului näin: ”Olemme kyllä, mutta et toki voi muistaa sitä, koska olit vasta kaksivuotias ja keinuit koko sen ajan kun minä söin.”

Mutta kun minä muistan! Joskus jopa tuntuu, että muistan kolmevuotiaasta eteenpäin kaiken. Muistan, kuinka istuin uudessa housuhameessa vessanpöntön päällä ja katselin äitini meikkaavan, kunnes yhtäkkiä molskahdin pohjalle. Muistan kuinka olin tärkeänä siitä, että sain 3-vuotiaana osallistua punaisen aidan maalaamiseen. Muistan, että sain nimipäivälahjaksi hienon kassakoneen (jonka kopion ostin omillekin lapsilleni). Muistan kuinka karkasin äidiltä saatujen kolikoiden kanssa lähikioskille ostamaan salmiakkia. Muistan kuinka näytin kieltä ohikulkevalle tytölle kun hän tuijotti. Muistan kun näin Neumannin kävelevän karkkikaupan ohi Porissa. Muistan kun puhalsin ihan itse Aarne-alligaattori -kumipatjan täyteen ilmaa ja nukuin sen päällä koko yön.

Tilanteiden tunnelmat muistan aivan erityisen hyvin. Mitä tunsin, kun joku sanoi jonkun lauseen, tai miltä tuntui tehdä jotain tiettyä asiaa. Tämä voimakas ”tunnemuisti” vaikeuttaa joskus sitä, miten esimerkiksi torun omia lapsiamme. Kun heidän alahuulensa alkavat väpättää, sydämessä vihlaisee. Muistan niin kirkkaasti omasta lapsuudestani pahan mielen ja epäonnistumisen tunteet, kun olin tehnyt jotain väärin. Toki nekin tunteet täytyy oppia käsittelemään. Entisellä esimiehelläni oli tapana sanoa: ”Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä.” Hän arveli pettymysten koulivan lasta maailman menoon ja varmasti se onkin osittain ihan totta.  

Pusuhuulet
Kaaduin pulkalla jäisessä mäessä 4-vuotiaana ja sain aika hienot huulet. Muistan kuinka kovasti äitiäni huuleni naurattivat ja minua ei yhtään.

Väistämättä mietin, miten paljon omat lapseni muistavat vanhempana näistä lapsuuden vuosistaan. Toivon, että he ovat perineet minulta tämän taidon muistaa. Vastapainona mieheni sen sijaan ei meinaa aina muistaa edes mitä tapahtui eilen, saati sitten lapsuudessa. Toki on se unohtaminenkin taito 😉

Onko muita norsumuistilla varustettuja? Mitä te muistatte?

Hauskoja ja muistamisen arvoisia hetkiä kohti joulua toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

Paras joululahja ikinä!
Paras joululahja ikinä!

SHOPPAA KUNNES DROPPAAT, VAI MITEN SE MENI?

Alennusmyyntien ruuhkat ja kyynärpäätekniikka alelaarilla. Pitkät kassajonot, jotka saavat hien pintaan. Hiukan huvittava tuskastuneiden miesten parkki sovituskoppien edessä. Painavat kantamukset erikokoisissa ja -muotoisissa muovi- ja paperikasseissa, jotka raahataan julkisilla kulkuneuvoilla kotiin asti. Tai vaihtoehtoisesti järkyttävän kalliiksi nousevat parkkimaksut, jotka nielevät ne pennit jotka onnistui säästämään ”aleissa.” Kuulostaako ihanalta? Ei minustakaan.

Pari vuotta sitten mieheni lähdettyä yövuoroon ja saatuani lapsemme nukkumaan, laskeutui hiljaisuus kotimme ylle. Käsissäni oli harvinainen ja arvokas hetki omaa aikaa. Läppäri oli auki ja selailin ensin viattomasti eri vaateliikkeiden nettisivuja. Ostoskoriin päätyi yksi tuote: pitkälle ihmiselle suunniteltu body. Enää ei tarvitse työnnellä paitaa takaisin hameen vyötärön alle, mutta ei myöskään tarvitse alapään huutaa hallelujaa liian lyhyeksi suunnitellun selän mitan vuoksi ;)) Bodyn kaveriksi löytyi samasta kaupasta vielä ihana täyspitkä mekko. Ja toisesta liikkeestä kolmas hankinta. Yhtäkkiä kaikki maailman kauneimmat vaatteet olivat vain yhden klikkauksen (ja luottokorttinumeron näpyttelyn) päässä. Jäin innostuneena odottamaan vaatteiden saapumista. Ja mikä hykertävän kiva tunne oli sen jälkeen saada postipaketti kotiin. Kuin olisi joulu!

Tässä kuvina muutamia nettilöytöjäni:

  • Desigualin urheiluasu
  • Asosilta hankittu musta body
  • R.I.P. diet -paita, johon en kyllästy ikinä 🙂

Valistuneena nettishoppailijana maksan nykyään merkkivaatteista ruotsalaisen ketjuliikkeen hintoja. Osasyy tähän on se, että joku maksaa minulle shoppailusta. Olen viimeisen vuoden ajan ostanut esimerkiksi jalkalampun ja maton Ellokselta, vaatteita Zalandosta, varannut hotellin Booking.comista, hankkinut leluja lapsillemme Lekmeristä ja tilannut valokuvia ja personoituja joulukortteja Smartphotosta. Sillä seurauksella, että minulle on maksettu yli 250€ riihikuivaa rahaa tililleni. Olen nimittäin klikannut nettikauppojen verkkosivuille aina Bonusway -palvelun kautta TÄÄLTÄ. Bonusway maksaa jokaisesta ostoksesta tietyn prosenttimäärän takaisin. Mielestäni tämä on aika uskomatonta.

Bonusway toimii kuten S-etukortti, Plussakortti tai mikä tahansa etukortti. Ainoa ero on, että ostoksia voi tehdä samalla etukortilla yli 800 nettikaupassa. Bonuswayn asiakkaana saa myös muita tarjouksia ja etuja, joita ei tarjota muille nettishoppailijoille. Ensimmäisestä ostoksesta Bonusway tarjoaa heti 10 euron alennuksen. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Niin minäkin ensin ajattelin, mutta reilun vuoden Bonuswayta testattuani totean, että ainakaan vielä en ole löytänyt yhtään porsaanreikää.

Mieheni on säästeliäs ja häntä välillä hävettää, kun postimiehet moikkaavat kadulla tai huikkaavat ohi ajaessaan jättäneensä paketin tutun kukkaruukun taakse. Hän ei tilaile netistä mitään, mutta vaivihkaa olen kuullut mieheni suusta kysymyksiä kuten: ”Löytyisikö sieltä hyvät uudet farkut / aurinkolasit / miesten puku / nappikset…” Mitä milloinkin. Ja tyytyväisenä hän hykertelee kun paketti saapuu ja sovitusrumban saa hoitaa omaan tahtiin ilman jonoja, parkkimaksuja tai kiirettä.

Häpeäkseni mainittakoon, että olen kuullut pari kertaa lastemme leikkivän ”paketin palauttamista.” Leikissään he pohtivat, viedäänkö paketti Siwaan vai Valintataloon 😉 Ainahan ostokset eivät ole täysiä kymppejä. Mutta eivät ne ole sitä joka kerta tavallisesta kaupastakaan ostettuina. Nettikauppojen nykykäytännöt tuotteiden vaihtoon tai palautukseen liittyen ovat sentään varsin mutkattomia. Ei siis hätää, jos yöllinen shoppailuklikkaus onkin silloin tällöin huti.

Tässä kuvina lisää nettilöytöjäni:

  • Lastemme Ticket to Heaven -toppapuvut
  • Haglöfsin pinkki haalari, joka on muuten superkätevä leikkiessä lasten kanssa säällä kuin säällä ulkona.

Ymmärrän, että ekologisesta tai KonMari –näkökulmasta katsottuna shoppailuintoni voi jotakuta ahdistaa. Useimmiten ostan kyllä tarpeeseen ja olen tullut yhä kriittisemmäksi sen suhteen, mitä ja mistä ostan. Kun jotain on kuitenkin pakko päälleen laittaa, on tarkoin valittu, laadukas ja kestävä vaate paras valinta.

Fiksuja shoppailuhetkiä teille rakkaat lukijat!

Maija #ruuduntakaa

KAHDEN KERROKSEN VÄKEÄ

Ultrakuvassa herkkä ja rauhallinen poikamme suojaa käsillään kasvojaan, kun temperamenttinen tyttäremme mätkii häntä pikkiriikkisillä nyrkeillään. Tulevien lastemme ulkonäölliset piirteet erottuivat myös selvästi: poikamme oli kuin ilmetty isänsä ja tyttö kuin minä minikoossa. Siellä he killuivat, toinen yllä ja toinen alla.

Ultrauksesta on kulunut reilu viisi vuotta aikaa, mutta oikeastaan mikään ei ole tuosta hetkestä muuttunut. Kaksosemme ovat edelleen se sama taistelupari, joka he olivat jo kohdussa. He rakastavat toisiaan rajattomasti ja tekevät kaiken yhdessä. He tappelevat ja kinaavat, mutta auta armias jos minä laitan toisen jäähylle, on toinen hetken kuluttua vapauttamassa sisarustaan piinasta.

Asumme omakotitalossa ja jo aikana ennen raskautta kuvitteellisille lapsille oli rakennettu omat huoneet. Maalasimme yhden huoneen pinkiksi, toisen turkoosiksi, aivan kuin olisimme odottaneet tyttö ja –poikalasta saapuviksi. Oikeasti lasten sukupuoli oli kyllä vähiten mielessämme vanhemmuudesta unelmoidessamme. Tärkeintä oli, että emme jäisi mieheni kanssa kaksin, vaan tavalla tai toisella perheemme jossain kohtaa kasvaisi. Ensin meille tuli hurmaava labradorinnoutaja Puntti, karvainen vauvamme. Ja myöhemmin iki-ihana tuplaonni potkaisi ja saimme kaksosemme Jaden ja Edvinin.

Ensimmäiset neljä vuotta lapsemme nukkuivat hyvin omissa huoneissaan. Tai ”hyvin” on ehkä väärä sanamuoto. Alkuaikoina jompikumpi lapsi herätti meidät aina vartin välein. Hiljalleen saimme nauttia tunnin pätkistä, mutta se ilo katkesi lyhyeen kun poikamme alkoi omatoimisesti tepastelemaan puolen yön jälkeen sänkymme ääreen ja kipuamaan siitä väliimme. Sitten emme nukkuneet sängyn ahtaudesta (ja poikamme poikittaisesta uniasennosta) johtuen mieheni kanssa enää lainkaan.

Väsymyksen piinaamina haastattelimme poikaamme, miksi hän ei pysy omassa sängyssään öisin. Vastaus oli klassinen: mua pelottaa.” Pelkoon kokeiltiin yövaloa, kattolamppua, iltalaulua, sylissä oloa ja minun vaatekappalettani poikamme sängyssä. Mikään ei auttanut. Lopulta tajusimme ratkaisun olevan aivan lähellä. Tyttäremme Jade! Lapset siirrettiin samaan huoneeseen nukkumaan niin, että Jade on oven lähellä ”vahtina” ja Edvin peremmälle ”turvassa”. Temppu tepsi ja nautimme muutamasta auvoisasta yöstä. Sitten Jade alkoi itkemään, ettei pysty nukkumaan, jos huoneessa ei ole mitään vaaleanpunaista. Hankittiin pinkki matto. Sen jälkeen taisteltiin siitä, nukuttiinko pimeässä vai valot päällä. Edvin halusi valot, Jade tykkäsi pimeästä. Mieheni toi Jadelle ihanat huovutetut pingviinisilmälaput ulkomaantuliaisena ja yöllinen rauha oli taas taattu.

5-vuotissyntymäpäivälahjaksi lapset toivoivat kerrossänkyä. Haaveilin jo ihanasta mustasta design-kerrossängystä, kunnes lapsemme ilmoittivat, että sängyn olisi oltava kuin maja. Aloitin ahkeran googlailun, mutta majasänkyä ei löytynyt mistään. Onneksi silmiini osui K-raudan bloggarin kirjoitus TÄÄLLÄ ja avot, tein tilaustyön lasten Waarille.

IMG_7780
Sängyn runko ostettiin valmiina Tori.fi -sivuston kautta ja mieheni maalasi sen valkoiseksi.
IMG_7788
Ikeasta löytyi valmiina täydellisesti sängyn alle sopivat kolme säilytyslaatikkoa ja esim. lasten pikkulegot löysivät oman uuden paikkansa yhdestä näistä laatikoista. Laatikoiden alla on pyörät, joten niitä on lastenkin helppo rullata mukaan leikkeihin.

Kas, nyt kelpaa nukkua, ainakin toistaiseksi! Yhtäkkiä sänky on Edvinille niin mieluinen, että hän tekee alasängystä aina vuoratun majan, johon näkee vain pikkuisesta ikkunasta. Valojenkaan ei siis tarvitse enää palaa öisin.

Olin jo unohtanut miten paljon virkeänä saa aikaiseksi. Tosin nyt sykemittarini on alkanut väittämään, että minä kävelen unissani. Mutta se on sitten eri tarina se…:)

Kauniita ja rauhallisia unia!

Maija #ruuduntakaa

ETTEI NYT VAAN SATTUIS MITÄÄN

On mitä kaunein päivä. Aurinko paistaa ja ikkunoiden ulkopuolella linnut epäilemättä laulelevat. Viereisellä kaistalla ohitsemme kiihdyttää autoja toinen toistaan kovempaa kaasuttaen. Nojaan taaksepäin ja liimaan itseäni tiukemmin kiinni penkkiin. Suljen silmät. Pelottaa ja alkaa itkettää. Apua, voidaanko mennä hiljempaa?” kysyn mieheltäni. Hän vilkaisee auton nopeusmittaria ja sitten minua: vauhti on päätähuimaava neljäkymmentä kilometriä tunnissa.

Olemme matkalla Jorvin sairaalasta kotiin. Olen kahta kuukautta aiemmin synnyttänyt maailmaan pienen pienet, noin kilon painoiset kaksoset. Ennen sitä olen maannut kolme kuukautta sairaalan vuodeosastolla, jotta synnytys ei käynnistyisi ennenaikaisesti. Pienokaistemme elämä on ollut hiuskarvan varassa raskausviikosta 10 lähtien. Ja nyt automme kyydissä matkustavat nuo mittaamattoman arvokkaat aarteemme.

Jade ja Edvin 2kk
Jade ja Edvin kahden kuukauden ikäisinä, juuri lähdössä Jorvin sairaalasta kotimatkalle.

Heti lasten saavuttua maailmaan elämä muuttuu toisenlaiseksi. Tunteeni ovat kovasti pinnassa. Syytän alkuun babybluesia, mutta totuus on, että kiinnitän asioihin myös ihan eri tavalla huomiota. Lasteni syntymästä lähtien pääni on täyttynyt tuon tuosta kaikenlaisilla kauhukuvilla. Jos nyt lapseni putoaa tuosta kiipeilytelineestä, häneltä lähtee henki. Jos nyt temppu trampoliinilla menee pieleen, hän halvaantuu ja se on minun syytäni, koska päästin hänet siihen. Lapseni voi kaatua pyörällä. Mitä jos hän jää auton alle? Mustikkapuskassa vaanii varmasti kyykäärme. Ei kai hän tukehdu lihapullaan? Entä jos hän ajaa lihapulla suussa kyykäärmepuskaan, kaatuu ja auto ajaa hänen ylitseen!

Sanonta kuuluu: ”Pienet lapset ja pienet murheet. Isot lapset ja isot murheet.”

IMG_6441

Kaksosemme ovat nyt 5-vuotiaita, enkä osaa sanoa, ovatko murheemme pieniä vai suuria, isompia kuin silloin kun he olivat ihan pieniä, vai pienempiä kuin sitten, kun he ovat isoja. Kaikki on juuri nyt todella hyvin ja onnellisesti. Välillä kuitenkin tuntuu, etten pysty nauttimaan yhteisistä hetkistämme lainkaan, koska murehdin: mitä jos. Ja kuinka turhaa se murehtiminenkin on? Jos lapsillemme joskus jotain pahaa tapahtuu, murehtimiseni ei sitä ainakaan estänyt. Ja jos mitään pahaa ei pikkunaarmuja lukuun ottamatta tapahdu, en ole nauttinut ihanista yhteisistä hetkistämme, koska olen surkutellut ja jossitellut turhaan. Käyköhän kaikille äideille näin?

Onneksi mieheni osaa sentään suhtautua lastemme puuhiin järkevästi. Hän pitää heitä silmällä, mutta antaa lastemme kokeilla myös uusia juttuja. Tästä olen iloinen, sillä mitä jos lapsiimme tarttuu minun hysteerisyyteni…!

Mutta ihan oikeasti, eiköhän tässä hyvin käy. Kypärä päässä polkupyörän selässä ja järki käteen. Kirjoittaessani tätä tekstiä lastemme leikin ääni kantautuu pihalta työhuoneeseeni. Ensimmäinen ajatukseni on tietenkin: Ettei nyt vaan sattuis mitään.” 😉

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelin kansikuvan valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

NIRSOT LAPSET RAVINTOLASSA

Luin vasta nyt Hanna Sumarin 4.6.2017 julkaiseman blogikirjoituksen otsikolla: Lapset ravintolassa (http://blogit.apu.fi/hannasumari/lapset-ravintolassa). Kohua herättäneessä tekstissä Sumari arvostelee vanhempia, jotka antavat lapsilleen liikaa valinnanvapautta ruoan suhteen. Sumari on kokenut tämän erityisen häiritseväksi toiminnaksi ravintolassa, jossa vanhemmat kyselevät lapsiltaan buffet-pöydän ääressä, mikä näille kelpaisi. En loukkaantunut lukemastani, enkä saanut raivonpuuskia kuten jotkut tekstin lukeneet. Otan kuitenkin kantaa, koska kirjoitus herätti minussakin ajatuksia. Tässäpä siis yksi näkökulma lisää.

Ennen kuin tulin äidiksi, ärsyynnyin nirsoista lapsista. Ajattelin, että on vanhempien syytä, jos lapsi on liian valikoiva. Tein omia johtopäätöksiä: lapselle on selkeästikin tehty aina omat ruoat, eikä hänelle ole tarjoiltu samaa sapuskaa kuin aikuisille. Totuttelukysymys. Lapselle on varmasti annettu liikaa vaihtoehtoja, eikä hän ole kokenut jäävänsä ilman ruokaa, vaikka olisikin ronkeli. Nirsoilulla ei siis ollut seurauksia. Vanhemmat olivat lepsuilleet ja lapsi toimi perheen päättäjänä. Niin ärsyttävää!

Sitten koitti se päivä, kun minusta tuli kaksosten äiti. Saimme ihanan tytön ja ihanan pojan. Tarjoilimme molemmille alusta alkaen monipuolista ruokaa. Joskin muona oli toisten äitien tekemää, sillä omat resurssit eivät riittäneet soseutusrumbaan (vaikka olisi ehkä jonkun mielestä pitänytkin). Ruokaa kului valtavia määriä, eikä kumpikaan nirsoillut yhtään.

Olemme kasvattaneet lapsiamme hyvin tasapuolisesti ja molemmilla on ollut samat säännöt. Kumpaakaan ei ole suosittu tai lellitty enempää, kuin toista. Ja kuitenkin nyt viiden vuoden iässä olemme tilanteessa, jossa toinen kaksosista syö ihan mitä vaan, mutta mieluiten kasviksia. Ja toinen kaksosista ei koske mihinkään kasvikseen, hedelmään tai marjaan. Oikeastaan hänelle ei kelpaa mikään ruoka, joka on jonkun väristä. Ainoastaan lihat, peruna, makaroni, riisi ja juusto maistuvat hänelle. Nirsoilu yltää herkkuihin asti. Kun toinen kaksosista valitsee perjantaina kuola suupielissään irtokarkkeja ja mehuja, toinen kaksosista kelpuuttaa herkuikseen ainoastaan jogurttirusinat ja lakut. Olenkin joskus leikkisästi todennut, että he ovat jo raskausaikana vatsassani killuessaan jakaneet syömäni ruoat, sillä niin he yhä tekevät.

Ruokailuista tuli lopulta minulle stressinaihe. Pohdin, saako nirso lapseni kaikki tarvitsemansa ravintoaineet. Aloin seuraamaan sykemittariani perheen yhteisten ruokailujen aikana ja huomasin käyväni ihan kierroksilla. Hakeuduimme neuvolan ohjaamina ravintoterapeutille. Hän tutki ronkelin lapsemme kasvukäyriä, katseli tämän vireystasoa ja tokaisi sitten: ”Mutta hyvinhän hän näyttää voivan, kasvavan ja kehittyvän!” Se oli kyllä totta. Lapsemme syntyivät pikkukeskosina ja ovat siihen nähden nykyään jättiläisiä. Molemmat ovat pitkiä ja painon suhde pituuteen on kummallakin 0-käyrällä, eli pituuden ja painon suhde on ideaali.

Käynnin päätteeksi ravintoterapeutti totesi hymyssä suin: ”Ei huolta, kyllä hän kolmekymppisenä sitten jo kasviksia syö.” Mukaan saimme myös muutaman kullanarvoisen ohjeen. Ne kuuluvat näin: Yhteisten ruokailujen pitää tapahtua hyvässä hengessä. Ei saa pakottaa syömään, eikä pidä kiristellä hampaita, vaikka kuinka ärsyttäisi tai huolestuttaisi. Riittää, jos lapsi huolii ensin kasviksen lautaselleen, vaikka ei edes koskisi siihen. Pikku hiljaa voi kokeilla, josko hän suostuisi koskemaan kasvikseen, ehkä haistamaan ja lopulta jopa maistamaan sitä. Jos rohkeus riittää maistamiseen asti, lapsella pitää olla lupa sylkeä kasvis pois suusta, jos maku ei miellytäkään. Ja vaikka edessäsi olisi pian irvistävä ja kasvista suustaan sylkevä lapsi, muista kehua häntä siitä, kuinka reippaasti uskalsi kuitenkin kokeilla maistamista.

IMG_0881
Lastemme iltapalat ovat ”vähän” eriväriset.

Tätä taktiikkaa olemme testanneet nyt vuoden päivät ja edenneet siihen pisteeseen, että ronkelikin lapsemme suostuu aina vähintäänkin haistamaan ruokaa. Päärynää, porkkanaa ja kurkkua hän on jopa maistanut. Porkkana- ja pinaattiletut hän syö mielellään ja itse asiassa ne ovat hänen herkkuaan (puuron ohella). Lisäksi lapsemme osallistuvat mielellään ruoan valmistamiseen, salaatin ja kasvisten pilkkomiseen sekä leipomiseen, vaikka kyseessä olisikin porkkana- tai banaanikakku.

Tiemme tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Ja edelleen monen näkökulmasta meidän lapsemme on juuri se ärsyttävä nirso. Voin siis hyvin kuvitella tilanteen ravintolan buffetpöydässä ja minut äitinä kysymässä lapseltani: ”Ottaisitko kurkkua, maistaisitko porkkanaa…” ja lopulta päätyisimme ruokapöytään pelkän perunan kanssa, koska kaikki muu epäilyttää lastamme liikaa. Usein toimimme ravintolassa niin, että tilaamme lapsillemme yhden aikuisten ruoka-annoksen. Toinen syö siitä salaatin ja kasvikset, toinen lihan. Yhdessä he jakavat perunat tai muun lisukkeen, täysin sulassa sovussa.

Molemmat lapsemme ovatkin käytökseltään varsin rauhallisia ja pöytätavat hallitsevia. Siksi puolestani kummastelin viime kesänä Turussa, kun meitä ei huolittu lastemme takia ravintolaan syömään kello viideltä torstai-iltana. Vilkaisin ravintolasaliin, jossa keski-ikäinen mies nuokkui kännissä kuin käkikello. Samaa ikäryhmää edustanut nainen kompasteli skumppapäissään hameenhelmoihinsa. Tämä oli kuitenkin täysin hyväksyttävää, koska he ovat aikuisia. Sen sijaan lapsemme, jotka olisivat istuneet ja ruokailleet kanssamme nätisti pöydän äärellä, eivät saaneet edes astua ravintolaan sisään, koska ovat lapsia. Ja nekin lapset, jotka eivät vielä osaa käyttäytyä ravintolassa, eivät kyllä tällä tyylillä siihen koskaan opikaan. Lapsista toki lähtee ääntä, mutta niin lähtee aikuisistakin. Voi kun osan aikuisista voisi toisinaan eliminoida ravintoloista 😉

Maukkaita ruokailuhetkiä toivottaen,

Maija #ruuduntakaa  

VALOT PIMEYKSIEN REUNOILLA

Silmälääkärin vastaanotolla hengitin syvään ja tulkitsin lääkärin eleitä. Pelotti. ”Tuleeko minusta sokea?” kysyin. Silmälääkäri tuijotti minua vakavana. ”Ei… vielä”, hän totesi hiljaa. (Ensimmäisestä Ruudun takaa –postauksesta otsikolla: ”Vain sydämellään näkee hyvin.”)

Tämä blogi sai alkunsa niistä ajatuksista, jotka pyörivät päässäni sen jälkeen, kun lääkäri kertoi että minusta on ehkä tulossa sokea. Tässä tekstissä haluan palata tuohon pysäyttävään päivään ja sitä seuranneeseen puoleen vuoteen, jonka aikana odotin lisätietoa asiasta. Tuo ajanjakso oli täynnä epävarmuutta, mutta myös oivalluksia, joita ei muuten olisi koskaan syntynyt.

Palatessani silmälääkärin vastaanotolta kotona odotti tyyni mieheni, joka ensi töikseen halasi lujaa. Romahdin niin kuin rakkaimpien syliin romahdetaan hädän hetkellä. Kyyneleet virtasivat ja tärisin. Kauhea itsesäälin tulva ja menetyksen pelko kulkivat läpi kehoni. Olen aina ollut positiivinen ja optimistinen ihminen siitäkin huolimatta, että monissa asioissa en ole päässyt kovin helpolla. Nyt mieleni oli kuitenkin musta mytty.

Mieheni ryhtyi heti huolehtimaan käytännön asioista. Talomme pitäisi myydä. Asumme syrjässä, eikä täältä ole vaikkapa kävelytietä keskustaan. Liikkuminen näkörajoitteisena olisi siis vaarallista. Meidän pitäisi löytää uusi koti mahdollisimman pian, jotta oppisin sen nurkat ja kulmat ennen näön menettämistä ja arki olisi tulevaisuudessa helpompaa. Jos asuisimme lähempänä keskustaa, olisin myös kävelymatkan päässä palveluista, enkä niin riippuvainen miehestäni.

Koiramme Puntti on käynyt opaskoirakoulun, mutta reputtanut kaikki kokeet. Mieheni Timo mietti jo toisen koiran hankkimista Puntin kaveriksi ja minun tuekseni. Sellaista kympin oppilasta, eikä Puntin kaltaista ”hulttiota” 😉 

Puntti
Hulttio, mutta niin rakas Punttimme.

Mieheni murehtiessa käytännön asioita keskityin itse katselemaan lastemme jokaista ilmettä. Pyrin painamaan heidän kasvonsa mieleeni niin hyvin kuin vain mahdollista. Mietin synkkänä, kuinka pitkään näkisin heidän kasvavan ja piirteiden muuttuvan. Kuljin myös metsässä silmät kiinni ja ”harjoittelin” sokeutumista varten. Virkkasin vimmatusti, koska näkörajoitteisena tuo tärkeä harrastus jäisi automaattisesti vähemmälle.

Muutaman kuukauden kuluttua siitä, kun olin istunut silmälääkärin vastaanotolla, meikkasin näkövammaista vierasta tv-ohjelmaan. Vieras kertoi olleensa sokea jo syntyessään. Hänen opaskoiransa oli villi ja jos sen päästi irti remmistä, saattoi joutua odottelemaan puolikin tuntia ennen kuin koira palasi vietiltään takaisin. Kesken tarinansa vieras neuvoi yhtäkkiä napakasti, että poskipunaa ei sitten saa laittaa liikaa, koska hän ei tykkää siitä miltä se näyttää. Jäin hämmästyneenä miettimään, mistä hän tiesi miltä poskipuna näyttää, mutta en kehdannut kysyä.

Eräänä aamuna Helsingin Sanomia lukiessani silmiini osui juttu Innojok –yrityksen toimitusjohtajasta Jukka Jokiniemestä. ”Kaikki lähtee näkemisestä”, tiivisti Jokiniemi perustamansa yrityksen idean. Valaisinyritystä vetävän toimitusjohtajan suusta lause kuulostaa täysin luontevalta, yhtä seikkaa lukuun ottamatta. Jokiniemi on sokea.

Tapaan vanhaa kollegaani lounaan merkeissä ja kerron tietysti hänellekin, mitä päällimmäisenä on mielessä. Hän kertoo, että heidän naapurissaan asuu perhe, jossa kaikki kolme poikalasta ovat näkövammaisia. Kuitenkin pojat pelaavat harva se päivä kavereidensa kanssa jalkapalloa. Ainoa ero on, että joukkuetoverit vislaavat pilliin kertoakseen, missä ovat. Muuten peli sujuu kuin kenellä tahansa.

Aloin ymmärtää, että vaikka menettäisin näköni, paljon muuta jäisi jäljelle. Päässäni vellovan pimeyden keskeltä alkoi loistaa valopilkkuja. Aloin ajatella, että jos menettäisin näköni, keksisin uusia tapoja tehdä asiat. Lopulta en ”nähnyt” sokeutumisessa niinkään pelkkää pahaa, vaan monia erilaisia ratkaisuja.

Tänään käynnistä lääkärin vastaanotolla on kulunut kaksi ja puoli vuotta. Asumme edelleen samassa talossa. Ovelle vastaan kävelee sama, hömelö koira. Lapsiani katselen yhä tiiviisti, mutta lähinnä siksi, että he ovat niin valloittavia.

Ehkä haaveet eivät aina toteudu. On kuitenkin hyvä muistaa, että eivät toteudu aina pahimmat pelotkaan. Elämä pitää elää ja katsoa, mitä se tuo tullessaan.

Näkemisen arvoista kesän aloitusta Sinulle!

Maija #ruuduntakaa

Puntti
Ihana tärkeä Puntti ❤ Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

RUUTUVISA: MITÄ PUET KASVOILLESI TÄNÄ KESÄNÄ?

Joidenkin pöytälaatikot pursuavat runoja, toisten kerran käytettyjä kynsilakkapulloja tai salaisia keksikätköjä. Olen luonteeltani vähän oravankaltainen ”hilloaja”. Omaan pöytälaatikkooni tiensä ovatkin löytäneet nuo kaikki edellä mainitut asiat, mutta myös poikkeuksellisen monet erilaiset pokat. Miehiin iskee kuulemma kesäisin autokuume, mutta minuun on tänäkin keväänä iskenyt silmälasikuume.

No mitä pöytälaatikkoni sitten jo nykyisellään kätkee sisäänsä? Löytyy MaxMaran juhlaprillit titaanisangoilla ja timanteilla, kepeät Tommy Hilfigerin sporttilasit, joilla taittuu juoksulenkki jos toinenkin, Fendin mustat paksut sihteerisangat BlueControl –linsseillä ja Wescin yksinkertaiset pilottisangat, jotka ovat muodikkaat joka tilanteen silmälasit. Hommat ovat aina hanskassa, mutta hanskat joskus hukassa. Varmaa on kuitenkin se, että silmälasiasiat ovat minulla kunnossa.

Vaikka voi vaikuttaa siltä, etten tarvitse lisää laseja, huomasin käveleväni silmälasiliikkeen ohi ja pälyileväni salaa ikkunan takaa uusien muotikehyksien rivejä. Koska kyseessä oli lemppariliikkeeni Järvenpään Silmäasema, ajattelin piipahtaa sisällä ja tutkia, millaisia ovat trendikkäimmät ruudut juuri nyt.  

Jo pari vuotta olen etsinyt täydellisiä valkoisia silmälaseja. Ja kuinka ollakaan: lopultakin ne ovat muotia! Valikoima on siis laajentunut ja löysin juuri sopivat. Yleisesti voi sanoa, että silmälasikehysten vaaleus, läpikuultavuus, havannan sävyt ja kulta ovat nyt kuuminta hottia.

Menin muuten liikkeeseen vahingossa jo valmiiksi trendikkäänä Carreran läpikuultavissa, pyöreissä sangoissa, sillä pyöreät unisex-mallit niin muovisina kuin metallisinakin ovat edelleen muodissa. Kutsun näitä laseja halilaseiksi, koska ne luovat mielestäni nallemaisen kotityylin. Yhdistettynä kukkakuosiin ne synnyttävät mielestäni hauskan ja muodikkaan retrofiiliksen.

161004-MV-692
Silmälasit: Carrera, Silmäasema Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki ja hiukset: Sanna Manninen

Pyöreiden kakkuloiden rinnalla trendeissä kulkevat myös naiselliset pisaramuodot ja kissamaiset kehykset. Mutta jos pitää enemmän kulmikkaasta, niitäkin löytyy. Testasin esimerkiksi Versacen kehystä 1243. Toinen esimerkki on Dolce&Gabbanan malli 3273, jota saa kauniissa havannan ja vaalean beigen yhdistelmässä.

Nyt kun Suomen superkylmä kevät on ehkä taittumassa kesäksi, tarvitaan myös aurinkolaseja. Tämän kesän aurinkolasimuoti ottaa vahvoja vaikutteita 70-, 80- ja 90-luvuilta niin muotojen kuin värienkin puolesta. Aika kattaus! Tarjolla on ylisuuria Woodstock -henkisiä malleja ja toisaalta pyöreät panto-muodot ovat edelleen hyvin suosittuja. Pyöreään muotoon saatetaan yhdistää pilottimalleista tuttu tuplaripaisuus. Naiselliset kissamaiset mallit ja pilottilasit pitävät pintansa kaudesta toiseen.

Musta ja eri havannan sävyt hallitsevat sesongin 2017 aurinkolasikehysten värimaailmaa. Myös kevään trendiväri roosa näkyy vahvasti aurinkolaseissa. Metallin sävyistä kulta on ehdoton numero yksi. Jos haluaa valita perinteisemmän väriset kehykset, niitä voi piristää värikkäillä linsseillä tai peilipinnoilla. Linsseissä näkyy edelleen paljon liukuvärejä. Linssien väritys voi olla hyvinkin vaalea, jolloin ne toimivat parhaiten lähinnä asusteena. Itse ihastuin valtavasti McQ:n kultaisiin pyöreisiin silmälasikehyksiin, enkä saanut niiltä mielenrauhaa! Päätinkin muuntaa kultaiset kehykset aurinkolaseiksi ja valitsin niihin ruusukullan väriset peililinssit. Jos joskus kyllästyn näihin erikoislinsseihin, on lasit helppo muuttaa takaisin tavallisiksi silmälaseiksi.

Piipahtaessani Silmäasemalla ainoa ongelmani oli liian ammattitaitoinen lempparimyyjäni Johanna, joka kantoi eteeni toinen toistaan hienompia laseja. Hänellä on ihmeellinen taito valita satojen kehysten joukosta aina juuri ne, jotka sopivat minun kasvoilleni ja persoonalleni parhaiten. Jos budjettini olisi rajaton, olisin hankkinut ainakin neljät silmälasit ja kolmet aurinkolasit. Mutta silloin pöytälaatikossa ei enää olisi ollut tilaa, joten kohtuus kaikessa 😉

Mitä sinä muuten hankkisit, jos saisit 200 euroa shoppailurahaa Silmäasemalle? Vastaamalla kysymykseen blogin kommenttikentässä tai Ruudun takaa –facebookissa voit voittaa itsellesi 200 euron lahjakortin Silmäasemalle! Siispä kipin kapin kommentoimaan!

Iloiset terkut Ruudun takaa,

Maija

 

Silmäasemalla kuvatut valokuvat, meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

KYMMENEN TAPAA TAISTELLA MIGREENIÄ VASTAAN

Siristän silmiäni ja koitan saada selvää opettajan liitutaululle kirjoittamasta tekstistä. Ei onnistu. Sahalaitaiset kuviot täyttävät näkökenttäni. Alkaa oksettaa. Päätä jyskyttää niin, etten oikein edes kuule. Hikoiluttaa. Opettajani huomaa, ettei kaikki ole kunnossa ja saattaa minut koulun terkkarille. Olen yhdeksänvuotias ja minulla todetaan elämäni ensimmäinen migreenikohtaus. Saan käskyn lähteä kotiin lepäämään.

Migreeni on ollut valitettava seuralaiseni aina tuosta päivästä lähtien. Välillä se on vieraillut säännöllisemmin, joskus harvemmin. Vuosien varrella olen keksinyt useita keinoja joilla yrittää ehkäistä migreenin alkamista tai ainakin helpottaa sen oireita. En ole lääkäri enkä millään tasolla terveydenalan ammattilainen. Tämä postaus ei siis ole tieteellisesti todistettua faktaa, vaan perustuu kokemuksiini migreenin selättämiseksi.

Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki ja hiukset: Sanna Manninen Silmälasit: Wesc, Silmäasema
  1. KEVEYS: Olen huomannut, että pahimmillaan jopa liian korkea paidan kaulus voi laukaista migreenin. Suosittelen välttämään kaikkea ylimääräistä pään alueella ja käyttämään kevyitä silmälaseja ja koruja. Mikään ei saa hangata, painaa tai ärsyttää. Kun ostat silmälasit, ne säädetään sopiviksi ostotilanteessa. Jos kuitenkin kotona huomaat, ettei säätö osunutkaan nappiin, tai sangat löystyvät käytössä, käy korjaamassa tilanne silmälasiliikkeessä. Se on pieni vaiva heille, mutta suuri ilo Sinulle.
  2. PAINAMATTOMUUS: Odotatko ihanien juhlien alkamista kampaajan tuolissa? Muistathan sanoa kampaajalle, jos joku pinneistä painaa päänahkaasi. Jos se sattuu kampausta laitettaessa, pinnin paine ei taatusti helpota illan mittaan. Ole tarkka myös irtoripsien kanssa. Esimerkiksi alaripsiin tarttunut ripsiliima aiheuttaa helposti roskan tunteen silmiin. Pian vuotavien silmien lisäksi saat kaupan päälle migreenin. Valitse myös sellaiset ripset, jotka eivät häiritse näkökenttääsi. Muutoin muita näkökentän ärsykkeitä saattaa pian säestää migreenin ensimerkki sahalaita ja hyvät juhlat menevät hukkaan.
  3. VOICE MASSAGE: Olen löytänyt taivaallisen pään alueen rentouttajan, voice massagen eli äänihieronnan. Moni voisi luulla sitä laulajille yksinomaan tarkoitetuksi hoidoksi, mutta itse olen saanut siitä valtavasti apua juuri migreeneihin. Voice massage rentouttaa ja tasapainottaa hengitykseen, äänentuottoon ja purentaan osallistuvia lihasryhmiä. Jotkut kokevat hoidon kivuliaaksi, mutta itse saan suurta nautintoa siitä, miten paljon hoito minua auttaa.
  4. VETREYS: Tämä on perusasiaa, mutta sitäkin tärkeämpää! Säännöllinen keppijumppa ja venyttelyt auttavat niskaa pysymään vetreänä, ettei migreenejä aiheutuisi ainakaan lihasjumien takia. Myös niskan lihasten vahvistamisesta on apua. Hyviä jumppaohjeita ja fysioterapeuttien vinkkejä saat esim. mtv.fi/duunikunto –sivulta. Duunikunto on tv-sarja, jota parhaillani saan tuottaa Maikkarin torstaiaamuihin.
  5. ERGONOMIA: Istuin sitten satulapenkissä tai Terttu-terveystuolissa, olen nopeasti kuin spagettikerä. Työhön keskittyessä hyvä ryhti unohtuu. Konttorilta kotiin suuntaa usein Notredamen kellonsoittaja ja lapaluiden alta kiristää. Siksi meillä on kotona sähköpöytä, jonka korkeutta voi säädellä niin, että myös seisomatyö onnistuu. Näin hyvä työasento syntyy kuin vahingossa. Huolehdi siis ergonomiasta ja muista taukojumpat!
  6. ERIKOISLINSSIT: Olen aikaisemmin ostanut silmälaseihini ihan tavallisia edullisia linssejä. Tämän blogin myötä sain yhteistyökumppaniltani Silmäasemalta BlueControl –linssit ja nyt en enää muita haluaisikaan. BlueControl on pinnoite, joka vähentää digitaalisilta näytöiltä heijastuvan sinisen valon vaikutuksia. Sininen valo aiheuttaa esimerkiksi päänsärkyä, väsymystä ja unettomuutta. Olen huomannut eron näyttöpäätteen ääressä vietettyjen työpäivien aikana selkeästi. Jos käytän tavallisia linssejä koko työpäivän, voin kotiin päästyäni painella suoraan pimeään huoneeseen migreenin kaveriksi. Jos minulla sen sijaan on ollut BlueControl –lasit päässä, voin kotiin päästyäni erittäin hyvin ja pystyn vaikka pelaamaan lautapelejä lastemme kanssa ilman mitään ongelmaa. Itse nukahdan ja nukun yleensä ongelmitta, mutta BlueControlista on apua myös heikkounisille, koska linssit estävät sinisen valon piristävää ominaisuutta. BlueControl –linsseillä ei muuten tarvitse pelätä näyttävänsä Mikko Alatalolta 😉 Linssit ovat kirkkaat ja ainoastaan niiden heijastus on sinisävyinen. Se ei ainakaan itseäni ole haitannut mitenkään.
  7. RAVINTOLISÄT: Jouduin vielä viime vuoden puolella syömään paljon Buranaa ja Panadolia. Kälyni hälytyskellot soivat ennen omiani ja hän komensi minut kokeilemaan yhtenä ratkaisuna magnesiumtabletteja, jotta apu migreeniin saataisiin muualta kuin lääkkeistä. Samaan aikaan magnesiumin kanssa aloin käyttämään säännöllisesti myös FitLine Activizea, jonka mahdollisista avuista migreeneihin olen lukenut. En tiedä onko yhteensattumaa, mutta viiden viikoittaisen migreenin sijaan minulla ei ole ollut ainuttakaan migreeniä tämän vuoden puolella ja elämme nyt sentään jo toukokuuta.
  8. RUOKA: Olen aina syönyt vähän miten sattuu ja mitä sattuu. Ja niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, migreeniä sairastavan (kuten toki kaikkien muidenkin) kannattaisi syödä säännöllisesti ja suhteellisen terveellisesti. Mitä enemmän vedän napaani sokeria, sitä varmemmin migreeni ryntää kaveriksi. Ja jos satun skippaamaan töissä lounaan, pääni alkaa jyskyttämään viimeistään iltapäivällä. Ja sekös kaduttaa.
  9. VALAISTUS: Valaisun pitää olla juuri sopiva, jotta ei joudu pinnistelemään nähdäkseen, mutta toisaalta valo ei saa osoittaa myöskään suoraan silmiin. Jos joudun istumaan päivän spottivalon tuijotuksessa, laukaisee se lähes takuuvarmasti migreenin. Kotona meillä on himmennin kaikissa katkasijoissa ja oikeastaan valot ovat kirkkaimmillaan vain silloin, kun laitan ruokaa tai askartelen. Muulloin ollaan hämärähyssyssä 😊
  10. AURINKOLASIT: Oli kyseessä sitten kirkas talvihanki tai kesäauringossa välkkyvä meri, taikasana ovat hyvät aurinkolasit. Vaikka päänsärky olisi jo alkanut orastamaan, parhaassa tapauksessa aurinkolasit onnistuvat vielä pelastamaan päivän.

    Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Aurinkolasit: Silmäasema

Ja jos kaikki nämä kymmenen kikkaa pettävät tai jäävät tekemättä, niin viimeinen apu ovat pimennysverhot. Se, että saa makkarin pilkkopimeäksi ja voi kömpiä ”luolaansa” parantelemaan oloaan, on iso asia migreenistä kärsivälle. Joskus jo vartin torkut pimeässä taittavat migreenin terävimmän kärjen ja helpottavat oloa kummasti.

Miten sinä taistelet migreeniä vastaan? Kerro vinkkisi, sillä haluan nauttia kesän aurinkoisista päivistä ilman sahalaitoja!

Maija #ruuduntakaa      

Ps. Wink wink, Silmäasemalla on parhaillaan käynnissä kampanja: osta 2, maksa 1 + bonus tuplana! Voit siis yhdellä ostoksella poistaa ainakin kaksi migreeniä aiheuttavaa ärsyttäjää listaltasi.

Artittelikuva: Valokuvaaja, Ilkka Vuorinen / Meikki ja hiukset, Sanna Manninen / Silmälasit, Wesc, Silmäasema

AINUTKERTAINEN ÄITI

Kerran vuodessa sekoan. Tai jos olen rehellinen, niin kaksi kertaa vuodessa: jouluna ja silloin, kun on kaksostemme synttärit. Kohdallamme tie vanhemmuuteen ei ollut helppo, nopea eikä yksinkertainen. Keskenmenojen sarjatulessa lääkäri jopa sanoi, ettei minusta koskaan tulisi äitiä. Vastoin odotuksia aloin odottaa kaksosia, mutta tämäkin raskaus meinasi väkisin keskeytyä ja sairaanhoitaja esitti minulle kysymyksen: ”Mihin nämä lapset sitten haudataan?” Ennusteita uhmannut tuplaonni kuitenkin potkaisi meitä viisi vuotta sitten huhtikuun kuudentena päivänä, enkä ehkä ihan vieläkään meinaa uskoa sitä todeksi.

Meidän aarteet n. kuukauden ikäisinä jatkohoidossa Jorvin sairaalassa.

Lapsia tuli kerralla kaksi, mutta kaikkia merkkipaaluja, oppimisrituaaleja ja juhlapäiviä oikeastaan vain yksi. Lapsemme oppivat yhtä aikaa puhumaan, syömään, kävelemään ja polkemaan pyörällä ilman apupyöriä. He olivat yhdessä, kun ensimmäisen kerran olin heistä yön yli erossa. He menivät yhdessä samaan päiväkotiin. Ja kuten kaksosilla yleensä, meillä vietettiin vain yhdet ristiäiset ja juhlitaan vuosittain vain yhdet synttärit.

Vaikka tykkäänkin excel-orientoituneena ihmisenä aikatauluttaa asioita, lasten saamisessa tämä ei onnistunut. Kaikkien mutkien jälkeen on syytä olettaa, että saan olla äiti vain tämän yhden kerran. Tämä miete on vinouttanut ajatuksiani sen verran, että minun täytyy ”suorittaa” äitiys niin hyvin kuin on mahdollista. Ja juu, huomaan kyllä edellisessä lauseessa sen hikarisanan: suorittaa.

Olen lapsesta asti ollut vähän suuruudenhullu. En niin, että minulla pitäisi olla vaikkapa yltäkylläisesti materiaa. Mutta niin, että jos jotain voi tehdä paremmin, vaikka sitten yöunien kustannuksella, teen sen. Sen sijaan, että olisin äitienpäivänä kerännyt äidilleni pienen suloisen kimpun valkovuokkoja, keräsinkin kotimme kaikki maljakot täyteen kukkia. Sen sijaan, että olisin opetellut koulunäytelmässä omat vuorosanani, opettelin myös kaikkien muiden vuorosanat. (Tästä oli muuten pariin otteeseen hyötyäkin: kun joku sairastui, minä paikkasin.) Sen sijaan, että olisin tyytynyt äidiltä saatuun viikkorahaan, kinusin itselleni työpaikan 13-vuotiaana eläinkaupan häkkien siivoojana. Sen sijaan, että olisin ollut iloinen kun opin uimaan, kävin suorittamassa itsenäisesti uimahallissa uimakandin merkin. Lukionkin kävin nopeutetusti kahdessa ja puolessa vuodessa. Huomaat ehkä kaavan 😉

Olen pyrkinyt siihen, etten ”tartuta” tätä ajatusmallia lapsilleni. Koen usein onnistuvani, eivätkä lapsemme kaipaa juuri muuta hemmottelua kuin paistamiani lettuja ja lautapelien pelailua yhdessä. Toisinaan suuruudenhulluus kuitenkin karkaa käsistä. Esimerkiksi viime vuonna lastemme synttäripäivänä havahduin omaan hölmöyteeni. Molemmat lapsemme rrrrrakastavat Ryhmä Hau – lastensarjaa. Olin tilannut heille Jenkeistä asti Ryhmä Hau –bussin (silloin niitä ei vielä myyty Suomessa) ja kaikki puuttuvat koirahahmot. Samaan jättikokoiseen lahjapakettiin olin lisännyt vielä pojalleni Ryhmä Hau –kalsareita, mutta koska niitä ei ollut tytöille silloin saatavilla, olin ostanut hänelle korvaavat kissapikkarit. Viimein koitti se hetki, kun lapset avasivat paketin. Sydän läpättäen odotin lasteni reaktioita. Paketista tuli esiin uutuuttaan hohtava bussi (joka oli vielä tullissa tuplannut hintansa) sekä toinen toistaan hienompia (ja kalliimpia) koirahahmoja. Tyttäreni huusi kovaan ääneen: ”Äiti, miten ihanat kissapikkuhousut!!!”

Tulevana viikonloppuna meillä juhlitaan jälleen koko suvun voimin näitä ihania ihmelapsia. Pyrin kuuntelemaan heidän viisaita ajatuksiaan juhlien suunnittelusta tällä kertaa jo hyvissä ajoin. Eräänä iltana kun olin tyhjentämässä Ullanunelma –verkkokauppaa koristeista, pyysin lapset tietokoneelle. Ostoskorissa klikattuina nököttivät jo soiva kakkukynttilä, Ryhmä Hau –kakkukynttilä, numero 5 –kakkukynttilä (ja niin edelleen…), kunnes lapset totesivat: ”Soiva kynttilä riittää”.

Mieluummin överit kuin vajarit, niin minä aina ajattelen. Mutta yritän panostaa siihen, että överit tulevat mieluummin yhdessä vietetystä ainutkertaisesta laatuajasta, kuin tavarasta, askarteluista tai tarjoilujen määrästä. Onneksi viime vuonna lahjaksi ostetut koirahahmot käyvät tänä vuonna myös koristeista, kun juhlien teemana on ylläripylläri: Ryhmä Hau!

Pennut pelastavat päivän 😉

Maija #ruuduntakaa

Ps. Koen tästä luonteenpiirteestäni varsin huonoa omaatuntoa. Kuitenkin hakiessani ideoita synttäritarjoiluihin netistä, totesin etten taida olla hulluuteni kanssa yksin (katso kuvat alla) 😉

KUMMAN KAA?

Mitä sitä ei nainen ulkonäkönsä vuoksi tekisi?

Kauniit suuret kauriin silmät, joissa pitkät tuuheat kaarevat ripset räpsyttelevät viehkeästi. Ja ihan ilman meikkiä? Ei sentään. Tähän vaikutelmaan on apuvälineitä: ripsitupsut, yksittäiset irtoripset, volyymiripset, hybridiripset, löytyy myös omia ripsiä pidentäviä aineita, tuhansia erilaisia ripsivärejä ja ripsien hoitoaineita. Itse käytän ripsiväriä ainakin töissä päivittäin, ripsitupsuja juhlissa ja olen aikoinaan kokeillut pysyvämpiäkin kuituripsiä, jotka lopulta tekivät silmistäni kaljut. Olin saanut olla kauris muutaman kuukauden, mutta sillä kustannuksella, että olin pallokala kunnes uudet ripset kasvoivat.

Huolitellut ja kauniisti maalatut pitkät kissankynnet silittelevät mallin kasvoja muotikuvauksissa. Omat? Ostettu. Todennäköisemmin geelikynnet, rakennekynnet tai tekokynnet tarrakiinnityksellä. ”Kynsi irtosi!!” Huutaa julkisuuden henkilö kuvausten lavasteissa ja paikalle ryntää päämeikkaaja, toinen meikkaaja, meikkaajan assistentti, kampaaja, kampaajan assistentti ja stylisti. Kenen ensiapulaukusta (meikkipakista) löytyy tarvittavat välineet kun hätä on suuri: liimaa, viila ja lakkaa. Helpotuksen huokaukset kun tilanne ratkeaa ja väliaikainen kynsi saadaan paikalle. Tällaista tilannetta olen ollut todistamassa. Enkä vain yhden kerran.

Kauniit hulmuavat paksut pitkät naiselliset Barbien hiukset. Aidot? Tavallaan. Aitoja karvoja voi ostaa joka toiselta kampaajalta lisätäkseen omiin hiuksiin tuuheutta ja pituutta. Kiinnitystapoja on useita: sinetit, letti, mago, teippi jne. Lopputulos on usein kaunis ja hyvin aidon näköinen. Kunnes tuuli heillauttaa päällimmäisiä hiuksia ja sen alta vilahtavat kengännarun päitä muistuttavat liimat, kalju jakaus jonka alla roikkuu teippi tai pinnit, joilla lisätukka on kiinnitetty vain täksi päiväksi. Rakastan pitkiä hiuksia ja koska koen hiusten kasvatusprosessin tuskallisen pitkäksi, olen syyllistynyt magoja lukuun ottamatta kaikkiin mahdollisiin hiuslisäkkeisiin.

Pömppövatsa? Ei hätää. Löytyy kiristäviä alusvaatteita ja puristavia sukkahousuja. Onko ongelmakohtasi peppu tai reidet? Myös näihin löytyy apu sukka- ja alusvaateosastolta. Näissä upean silhuetin piilovaatteissa et ehkä pysty syömään tai hengittämään kunnolla, mutta päällivaatteesi laskeutuvat kauniisti tiukkaan paketoidun vartalosi ylle.

Jos rinnat roikkuvat, ovat pienet tai suuret, apua saa kauneuskirurgiasta. Tai sitten voi hankkia topatut liivit, push up liivit, ”kanafileet”, litistävät liivit, urheiluliivit jne. Nipukkakohu puolestaan on vältettävissä nännitarroilla.

Oikeastaan sellaista ”ongelmaa” ei naisen ulkonäöstä löydykään, johon ei joku olisi jo keksinyt ratkaisua. Kuitenkin omakohtainen kokemukseni on, että saan kehuja ulkonäöstäni (ainakin omalta mieheltäni) pääsääntöisesti vain silloin, kun olen täysin ilman meikkiä ja muita apuvälineitä. Lähinnä häntä ärsyttää peilin edessä vietetyt minuutit. ”Eikö senkin ajan voisi tehdä jotain hyödyllisempää, tai viettää vaikka yhdessä perheen kanssa?” Enkä edes ole tässä asiassa nainen pahimmasta päästä. Pystyn kyllä viettämään peilin edessä parikin tuntia, jos meno on esim. gaalailtaan. Mutta pystyn yhtä vaivattomasti kuluttamaan peilin edessä aamuisin vartin ja kehtaan silti lähteä esim. töihin.

Lähetin kerran miehelleni kuvaviestin, jossa oli kaksi Maijaa vierekkäin. Toinen pyntätty, viimeisen päälle nätiksi laitettu versio minusta. Toinen oli luonnollinen ja meikitön. Tekstiksi kirjoitin: ”Kumman kaa?” Vastausta en saanut ja ehkä lähes 11 vuoden parisuhteen perusteella voin päätellä, että molempi parempi ja vaihtelu virkistää. Mutta jos mies poimii baarista yöksi seuraa, hän voi järkyttyä aamulla kun kaikki naisen ”teko-osat” on irrotettu. Tai sitten ei. Ehkä hän jopa ihastuu näkemäänsä, kun kaikki turha pakkeli on putsattu pois. Kuitenkin, kun nainen poimii baarista miehen, hän saa varmemmin sitä mitä tilaa.

Kotimaija, eli minä täysin ilman meikkiä.
Gaalamaija, eli minä matkalla Kultaiseen Venlagaalaan.

Tykkään laittautua ja edustaa, mutta yleensä kun astun kotimme kynnyksen yli, suuntaan suoraa päätä vaihtamaan vaatteet, pesemään meikit ja nostan tukan tötterölle päälaelleni. Minusta tulee kotimörkö. Minulta irrotettiin maitohammas (kyllä ja ikää minulla on 36 vuotta) helmikuussa, jonka jälkeen mieheni on kuumeisesti googlaillut hyvää (ja edullista) hammaslääkäriä, joka rakentaisi minulle uuden hampaan. Itseäni hampaan puuttuminen ei vaivaa, mutta ehkä tässä kohtaa ylitettiin mieheni kynnys luonnollisen ja tekotuotteiden välillä. Hän sanoikin: ”Kun nyt et ihan rölliksi muuttuisi.” 😉

Kaikenlaiset kaunistautumisrituaalit ovat olleet osana ihmisen elämää jo vuosituhansia. Ei tämä siis mikään 2010 –luvun keksintö ole. Nyt jokainen pulma vaan on ratkaistu uusin keksinnöin ja tuottein. Välillä leikki menee överiksi, kun yritetään saada vielä isommat huulet tai vielä isommat rinnat kuin jollain toisella. Mutta jos henkilö itse on tyytyväinen lopputulokseen, ei kai sekään sitten väärin ole.

Hauskoja hetkiä peilin edessä, meikin kanssa tai ilman.

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / Meikki ja hiukset: Sanna Manninen / Silmälasit: Carrera, Silmäasema

MISTÄS TIESIT TÄNNE TULLA – yksi tarina lapsettomuudesta

Silmät sameana kyynelistä laulan hiljaa: ”Tuu tuu tupakkirulla. Mistäs tiesit tänne tulla?” Ääneni värisee ja minulla on paksu pala kurkussa. Toinen kaksosvauvoistamme on sylissäni ja tuuditan häntä uneen. Jalallani keinutan sitteriä, jossa toinen pikkuinen odottaa vuoroaan tuttia imeskellen. Lapsemme ovat muutaman kuukauden ikäisiä ja vaikka olen joka ilta tuudittanut heidät uneen tuolla samalla vanhalla tuutulaululla, tuona kyseisenä iltana kyynelpurot aukeavat, eikä niistä meinaa tulla loppua.

Kyyneleet ovat onnenkyyneleitä, helpotuksenkyyneleitä, varmasti myös uupumuksen kyyneleitä. Kaikki on vihdoin hyvin. Me pääsimme maaliin. Me teimme sen. Me jaksoimme ja me selviydyimme. Me kaikki: minä, mieheni ja ihanat lapsemme.

Tuu tuu tupakkirulla valikoitui vakiolauluksi, koska se oli helppo ja lyhyt. Ainut tuutulaulu, jonka sanat oikeasti muistin. Mutta siitä syntyi minulle myös omanlaisensa mantra. Rituaali, joka vei lapsemme unille. Joskus lauloin laulun kaksikymmentä kertaa illan aikana, joskus kahdeksankymmentä kertaa, joskus yksi kerta riitti. Mutta lopputulos oli aina sama: pääsin itsekin nukkumaan. Uni oli kortilla kahden vauvan kanssa. Nukuin puolentoista vuoden ajan 15 minuutin pätkissä. Pahimmillaan sain unta vain yhden tunnin vuorokaudessa. Parhaimmillaan nukuin viisikin tuntia putkeen (kiitos tukijoukkojen), ennen kuin tarvitsi lypsää lisää maitoa.

Herätessäni vauvan itkuun tunsin joka kerta valtavaa kiitollisuutta: ”On etuoikeus kun saan herätä tämän pienen ihmisen ääneen. Olen etuoikeutettu, kun saan olla äiti.” En ollut miettinyt tutun tuutulaulun sanoja sen tarkemmin, kunnes sitten tuona iltana: ”Mistäs tiesit tänne tulla?” Lauloin sen minua tapittaville valtavan suurille mustikansinisille silmille. Pienelle tuhisevalle ihmiselle, joka ahmi maitoa kunnianhimoisesti. Hän janosi elämää ja hän oli tullut jäädäkseen.

Ennen kuin meille suotiin vanhemmuuden onni, olimme mieheni kanssa yrittäneet saada lasta jo useita vuosia. Suurin piirtein puolen vuoden välein tulin luonnollisesti raskaaksi ja yksitellen jokainen raskauksista päättyi keskenmenoon. Osa melkein heti raskaustestin näytettyä kahta viivaa, mutta yhden kanssa saavutettiin viikko 13. Hänen kanssaan minulla oli koko ajan outo tunne, ettei kaikki ole hyvin. Kävin viikolla 8 ultrassakin. Syke näkyi ja lääkärin mukaan syke poisti suurimman keskenmenoriskin. Vauva ei kuitenkaan koskaan kasvanut tuota viikkomäärää suuremmaksi. Istukka oli kiinnittynyt lihakseeni, eikä vauva ollut saanut ravinteita. Tuo keskenmeno hoidettiin kolmella kaavinnalla ja tähystyksellä ja lopulta lääkäri totesi, että istukan irti saamiseksi kohtua oli täytynyt runnella niin pahasti, etten koskaan enää voisi tulla raskaaksi.

Kaksosraskaus saatiin alulle paria vuotta myöhemmin IVF –hoidolla. Tosin on ihme ja kumma, että vauvoja oli kaksi. Olimme lukuisten keskenmenojen vuoksi tavoitelleet tavallista raskautta, joka ei olisi niin suuri riski, kuin kaksosraskaus. Raskausaika oli täynnä toinen toistaan mutkikkaampia ja kummallisempia käänteitä, joista voin kirjoittaa joskus oman postauksen. Lopputulos oli kuitenkin suurimpia unelmiammekin parempi: viikolla 27 syntyneet kymmenen pisteen kaksoset. Lastenklinikan lääkäri tosin huomautti jälkeenpäin, ettei yksikään keskonen ansaitse kymmentä pistettä. En tiedä olivatko pisteet häneltä sitten pois. Minua kommentti lähinnä huvitti!

Lapsemme olivat niin terveitä kuin noilla raskausviikoilla voi suinkin olla, kiitos upean ennakoivan raskausajan hoidon. Jade painoi syntyessään 985g ja Edvin 1165g. Sinä päivänä kun sain ensimmäisen kerran vaihtaa lastemme vaipat, Jade oli kevyimmillään ja painoi 880g. Nostin sormenpäilläni hänen hentoja peukalonpaksuisia jalkojaan, teippasin iPhone nelosta pienemmän vaipan joka ylsi hänen kainaloihinsa asti ja totuttelin kutsumaan itseäni hänen äidikseen. Juttelin pienokaiselleni: ”Äiti tässä. Äiti opettelee nyt hoitamaan sinua. Olethan kärsivällinen, kun tämä kaikki on minulle vielä niin uutta. Äiti pitää sinusta iskän kanssa hyvää huolta.”

pikkuruiset

Koko elämäni ajan olen pelännyt läheisteni menettämistä. Vauvojemme ollessa keskolassa isoveljeni ihmetteli, miten pysyimme mieheni kanssa niin tyyninä. Lastemme saturaatiomittarit aiheuttivat vuorotellen hälytyksiä ja punaisen valon kilkuttelua, kun jompikumpi vauvoista unohti hengittää. Silloin oli toimittava: piti ripeästi desinfioida kädet ja nostaa vauva pystyyn mahdollisimman reippaasti, taputellen häntä samalla kevyesti selkään. Kun saturaatiokäyrä lähti nousuun, vauva päästettiin takaisin lepäämään. Tiesin toki, että jokainen hälytyskellon kilinä voi olla kohtalokas. Mutta kun samaan huoneeseen tuotiin vielä puolta pienempiä vauvoja, ymmärsin kuinka hyvin meidän asiat kuitenkin olivat.

Ensimmäisinä viikkoina meille kerrottiin, että lasten kotiin saamiseksi oli täytyttävä kaksi ehtoa: vauvojen piti saavuttaa vähintään kahden kilon paino ja raskausviikkoja täytyi saada mittariin täydet 40. Siksi olikin erityisen yllättävää kun raskausviikolla 33 lääkäri kysyi, onko kotimme valmis vauvoille. Sain hämmennykseltäni kysyttyä ääneen: ”Jäävätkö he henkiin?” Tähän mieheni jatkoi: ”On meillä muumipyyhkeet.” Vauvat kotiutuivat raskausviikolla 35, muumipyyhkeet vauvaistuinten täytteinä, pienet Lastenklinikan hoitajien heille virkkaamat pipot päissään, nenämahaletkut ja saturaatiomittarit vielä apunamme. Jorvin sairaalan K2 –osastolta parkkipaikalle matkaa oli ehkä 150m. Me vuorottelimme mieheni kanssa rattaiden kuskinpaikkaa, otimme varmaan 30 valokuvaa, molempien hymy korvissa. En unohda sitä onneen pakahtumisen tunnetta ikinä.

jorvi

tatska
Lastemme 1kk vanhat kädenjäljet tatuoinnissa ja 1v. kädet tatuoinnin vieressä. Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

Noista hetkistä tulee pian kuluneeksi viisi vuotta. Aina lasten synttäreiden lähestyessä muistot palaavat erityisen hyvin mieleeni. Tatuoin yksivuotissynttäreiden aikaan molempien ensimmäiset kädenjäljet käsivarteeni. Pikkuruiset, peukaloni alle mahtuvat jäljet toimivat hyvin muistutuksena siitä, mistä lähdimme yhdessä ponnistamaan. Kun toiselle lapsista tulee voimakas uhman puuska, tai astun kipeästi pikkuruisten legojen lattialle unohdettuun rykelmään, tai kun valvon yön heidän sairastaessaan, tiedostan kirkkaasti kuinka onnekas olen.

Toivoa on.

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

HÄIKÄISEVÄÄ

Valkoiset hanget kimmeltävät timanttien lailla helmikuisessa auringossa. Pakkasta on ainakin kaksikymmentä astetta. Vedän kaulaliinaa korkeammalle kohti korvia, istun pelkääjän paikalle äitini kyytiin ja suljen silmäni aurinkolasien linssien takana. Hymyni yltää leveänä korviin asti ja oloni on hämmentyneen onnellinen. Eletään vuotta 2004. Minulle on juuri tehty silmien laserleikkaus onnistuneesti.

Olin pohtinut leikkaukseen menemistä kauan. Minusta oli kehittynyt piilolinssien suurkuluttaja, eikä opiskelijabudjetti oikein taipunut alati vaihtuviin silmälasimieltymyksiin. Tarkan euron tyttönä olin laskenut kuinka nopeasti laserleikkaus olisi maksettu samalla piilolinssien ja silmälasien käyttömäärällä, ja lähtenyt viemään prosessia eteenpäin. Haastattelin kaikki ystävät ja tuttavat kenelle operaatio oli tehty. Jokainen hehkutti vuorollaan omaa kokemustaan. Ei kipua, ja näkö on huikeasti parempi jo leikkauspäivän iltana. Kävin oleelliset lääkärintarkastukset ja sitten varattiinkin jo sopivaa leikkausaikaa kalenterista.

Leikkausta edeltävänä iltana yritin painaa mieleeni, miten hyvin (tai huonosti) näin: suihkussa en erottanut purkkien ja purnukoiden joukosta etikettien kirjoituksia, television tekstejä en erottanut jos etäisyyttä telkkariin oli yli metrin ja muutenkin koko näkökenttä oli samea. Leikkausta seuraavina päivinä ja viikkoina sain valtavaa mielihyvää siitä, kun television kirjaimet alkoivat muodostua teräviksi sohvalta asti ja pystyin kirjoittamaan tekstiviestejä ilman, että kännykkä oli kiinni kasvoissani. Toki oli myös omituista siirtyä suihkusta saunaan ilman talutusapua.

Osana leikkauksen jälkihoitoa neuvotaan käyttämään aurinkolaseja ja koinkin omat silmäni operaation jälkeen melko valonaroiksi. Esimerkiksi television tekstitykset tuntuivat mielestäni liian kirkkailta ja istuin usein lasit päässä sisälläkin. Vähänhän se oli noloa parikymppiselle, ainakin treffeillä. Istua siinä Stevie Wonderin näköisenä suloinen poika vieressä. Mutta pakko mikä pakko.

En ollut aikaisemmin käyttänyt aurinkolaseja juuri ollenkaan, sillä elämässäni kaikki ylimääräinen laukuntäyte tuppaa aina jäämään kotiin. Rakastan kävellä joka paikkaan enkä haluaisi rehata mukanani painavaa laukkua. En toki ole tässä aina onnistunut, sillä monena aamuna automme turvavyöhälytys piippaa, kun asetan ”höyhenenkevyen” käsilaukkuni etupenkille. Se on oikeasti niin painava, että auto luulee laukkuani henkilöksi. No mutta, aurinkolasit (ja sateenvarjo!) sen sisältä joka tapauksessa useimmiten puuttuvat.

Muistan ensimmäiset ja leikkaukseen asti ainoat ”oikeat” aurinkolasini. Olin ehkä 6-vuotias ja olimme lähdössä perheeni kanssa etelään. Isoveljelleni ostettiin uudet aurinkolasit ja sen seurauksena minunkin oli sellaiset saatava. Iskin silmäni valkoisiin maailman kauneimpiin Ray Ban –laseihin. Äitini heltyi ja matkalle lähdettiin uudet kalliit aurinkolasit matkalaukussa. Laukkuun ne myös jäivät, käyttämättömiksi. Muutamaa vuotta myöhemmin myin lasit kirppiksella parilla markalla ja äitini itki verta naapuripöydässä.

Sinällään aurinkolasit olisivat voineet olla tarpeen jo lapsena, sillä olen pienestä saakka sairastanut migreeniä. Siinä missä lapsena selvisin yhdellä migreenillä vuodessa, aikuisiällä kiputila on voinut iskeä monta kertaa viikossakin. Olen tv-työni puolesta istunut eräänkin gaalaillan spottivalon alla ja joutunut hipsimään kesken juhlien kotiin, kun kirkas valo on aktivoinut päänsäryn, joka on nopeassa tahdissa yltynyt migreeniksi. Aurinkolasit ovat taivaan lahja päänsärylle. Mitä tummemmat linssit, sen parempi. Migreeniin auttaa (ainakin minulla) säkkipimeys. Sellaista ei toki aurinkolaseilla saa, mutta jo kirkkaan valon himmennys auttaa kovasti.

Olen joskus pohtinut miksi julkkikset usein kulkevat aurinkolasit päässään. Johtuuko se siitä, että he eivät halua tulla tunnistetuksi? Vai voiko se johtua siitä, että paparazzien salamavalot ovat yksinkertaisesti liian häikäisevät? Mene ja tiedä. Mutta aurinkolaseilla on eittämättä helppo lisätä viileyttä ulkonäköön.

viilea%cc%88t-koirat
Kuvassa ultraviileitä koiria. Lähde: Steve Collis, popdogs

Kun hanget lähtevät sulamaan ja kastavat ajotien asfaltin, kirkkaassa kevätauringonpaisteessa kutsun näkymää kultaiseksi keskitieksi. Silloin ei auton lippa auta, kun valo tulee alhaalta tiestä. Tykkään hiihtää järven jäällä, mutta voidakseni nauttia henkeäsalpaavista maisemista, aurinkolasit ovat välttämättömät. Oikeastaan ihmettelen, miten muka olen voinut elää käyttämättä aurinkolaseja?

Yhteistyökumppanillani Silmäasemalla on paketoitu ja hinnoiteltu aurinkolasilinssejä voimakkuuksilla asiakkaiden tarpeita ajatellen. Esim. urheilijat voivat ostaa aurinkolasit, jotka ovat suunniteltu juuri urheilijoille. Heillehän sopii kaarevat aurinkolasit ja peilipinnat linsseissä. Yleisesti aurinkolasit voimakkuuksilla saa Silmäasemalta alkaen 99 € (hinta sisältää sekä aurinkolasikehykset valikoiduista malleista että yksiteholinssit) ja sen lisäksi helmikuussa saa S-Etukortilla -15 % kaikista aurinkolaseista voimakkuuksilla.

Kesällä käytän aurinkolaseja heti siitä hetkestä lähtien, kun astun ovesta ulos. Illalla ihmettelen, kun on niin hämärää ja isken jokaisen valonlähteen kotona päälle. Sitten mieheni tulee kotiin ja kehottaa minua vaihtamaan aurinkolasit silmälaseihin 🙂

Aurinkoisia talvipäiviä toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / aurinkolasit: Silmäasema

HYMYHUULET SUUKON SAAVAT

Keväällä -98 elelin vaihto-oppilasvuottani Englannissa. Helmikuun neljännentoista lähestyessä olin askarrellut vinon pinon pinkkejä kortteja ja jaoin niitä aamutuimaan koulun kanttiinissa uusille ystävilleni. Korttien vastaanotto oli kuitenkin hämmentynyt. Miksi ihmeessä olin tehnyt kortin niin monelle? Olinkohan ymmärtänyt jotain väärin? Kas Englannissa ystävänpäivä on rakastuneiden juhlapäivä. Ja jos ei seurustele, voi toimittaa kortin henkilölle, jonka kanssa suhdetta halajaisi. Kortteja ei ole tarkoitus jakaa platonisille kavereille, edes sille parhaalle. Punastuin.

Myöhempinä vuosina Englannissa asuessani sain todistaa ystävänpäivän ajoittain vakavaakin luonnetta. Parisuhteessa olevien ei todellakaan sopinut unohtaa tätä päivää eikä sitä myöskään kuitattu pelkällä kortilla. Asuin silloin kahdeksan naisen kommuunissa. Ystävänpäivän illan koittaessa ja ovikellon soidessa halukkaiden määrä ovea avaamaan oli poikkeuksellisen suuri. Toinen toistaan hienompia kukkakimppuja, suklaarasioita ja illalliskutsuja saapui ovesta sisään ja tyytyväinen hykertely täytti talon.

Tykkään siitä, että puolisoni huomioi minua kukkakimpuin tai lahjoin, mutta niin ei todellakaan tapahdu usein. Kuitenkin lähes 11 vuotta kestäneen suhteen aikana olen oppinut arvostamaan enemmän arjen pieniä yllätyksiä, kuin kalenteriin merkityn ystävänpäivän pakotettua (ja markkinoiden sanelemaa) humua. On liikuttavaa, kun mieheni lämmittää minulle paukkupakkasilla auton ennen kuin starttaan. Olen kiitollinen, kun aamulla töihin lähtiessäni kodinhoitohuoneen täyttänyt valtava pyykkivuori on kotiin palatessani muuttunut siistiksi viikatuiksi ja lajitelluiksi pinoiksi. Ja mikä parasta, hän muistaa tallentaa lempiohjelmani Emmerdalen! Näistä ja monesta muusta asiasta kiitokseksi pyrin suukottamaan ihanaa miestäni usein.

Omissa kasvoissani huulet ovat muuten suosikkipiirteeni. Lapsena kaaduin jäisessä pulkkamäessä ja siitä jäi ylähuuleen ”törö” muistoksi. Hampaani puolestaan on aseteltu kuin huolettoman halot liiteriin. Mutta näistäkin epäkohdista huolimatta tykkään suustani ja korostan sitä mielelläni meikilläkin. Erityisesti nykyään kun käytän paljon silmälaseja, huulipunilla on kiva leikkiä. Meillä on kotona pieni taulu, jossa lukee: ”Smile is the prettiest thing you can wear”. Kun arjen kiireessä löytää pienenkin syyn hymyillä, se on ihanaa.

IMG_1098.JPG

Suvi Tiilikaisen ”Upeana juhlaan” –kirjasta bongasin oivan vinkin rohtuneille huulille: Levitä väritöntä huulikiiltoa paksu kerros huulille ja anna vaikuttaa kymmenen minuuttia. Kuori sen jälkeen huulet sokerinpalalla.

Tässä muutama mainio huulipunavinkki, pidit sitten minkävärisistä huulista hyvänsä:

161004-mv-265
Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki: Sanna Manninen Huulikynä: Inglot 24 Huulipuna: Mac Please me 32

 

161004-mv-296
Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki: Sanna Manninen Silmälasit: Tommy Hilfiger Silmäasema Huulipuna: Ben Nye pop – 213 mandarin
161004-mv-793-1
Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki: Sanna Manninen Huulipuna: Ben Nye Marilyn red

Sitten vaan pussailemaan ystävänpäivän kunniaksi. Joko sitä mielitiettyä huulille, tai ystävää poskelle. Lapsemme juoksevat minua aina karkuun kun lähestyn heitä punahuulin 😉

Pusuterkuin,

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / Meikki: Sanna Manninen / Silmälasit: Fendi, Silmäasema / Huulipuna: Mac Stylist’s tip A16

VOIKO IHANAMMIN PÄIVÄ ENÄÄ ALKAA

Klo 5:35 herätyskelloni soi. Painan sen pois ja torkahdan.

Klo 5:40 kello soi uudestaan.

Klo 5:45 puhelimen piipitys voittaa. Nousen ylös ja raahaudun pimeässä kohti kylppäriä. Muu perhe nukkuu vielä ja nappaan itselleni pienen oman hetken. Yleensä se on vaikkapa kolme minuuttia Candy Crush -peliä. Ihana, autuas, sopivan turha tuokio. Kodinhoitohuoneen pöydällä odottavat edellisenä päivänä valitsemani työvaatteet. Pukeudun, siistin ulkomuotoni ja lähden herättelemään lapsosia.

Klo 6:20 meillä on jo täysi tohina päällä. Kaksosten kanssa on tullut opeteltua hyvin kaavamaiset aamurutiinit. Ensin vessaan ja sitten vaatteet päälle. Kannan lapset rahille istumaan vierekkäin. Silittelen vähän. Avaan telkkarin ja kaksi hassua sirisilmäistä, uneliasta zombieta katselee piirrettyjä. Niin söpöjä, mutta alttiita räjähtämään kuin pommit. On toimittava juuri niin kuin eilenkin. Ja sitä edellisenä päivänä. Ei virheliikkeitä. Ei kiireen tuntua. Illuusio ihanasta aurinkoisesta aamusta ja uuden päivän onnesta, vaikka ulkona on pilkkopimeää ja päässäni jyskyttää: ”kiire, kiire, kiire!” Itseänikin väsyttää aivan tolkuttomasti, mutta ääneni pysyy rauhallisena leperrellessäni lapsille tuttua mantraa. Pestääs hampaat. Tulkaas ottamaan aamupalaa. Nyt laitetaan telkkari kiinni. Mieheni vastuulla on koiran ulkoilutus sillä aikaa, kun letitän tyttäremme hiuksiin lettikirjan letin, annan astmalääkkeet pojallemme ja vitamiinit molemmille. Lapset kuulemma tykkäävät rutiineista. Onneksi, sillä niitä meillä riittää.

Klo 6:50 olemme matkalla päiväkotiin. Autossa pauhaa Titi-nalle tai Suomipop. Lapsemme ovat epäsäännöllisten työvuorojemme takia vuoropäiväkodissa. Se ei sijaitse kätevästi toisella puolella katua kodistamme, mutta tarha-aikojen joustavuus menee arkemme sujuvuuden kannalta niin korkealle tärkeysjärjestyksessä, ettei noin kahdeksan kilometrin tarhamatka tunnu missään.

Klo 7:10 nökötämme mieheni kanssa liikennevaloissa ja odotamme kuumeisesti valon vaihtumista. Ehdimmekö klo 7:17 starttaavaan junaan? Mielestäni ilman muuta. 7 minuutissa ehtii vaikka mitä! Mieheni mielestä meidän olisi hyvä olla jo tässä vaiheessa asemalla. Minä inhoan junan odottamista kylmässä viimassa, se on hukkaan heitettyä aikaa. Mieheni inhoaa kiireen tuntua.

Klo 7:17 juna saapuu. Asetumme penkkeihin, laitamme luurit korville ja uppoudumme molemmat Netflixiin lempisarjojemme pariin. Tämä on aamun ihanin hetki. Mieheni saattaa pitää minua kädestä kiinni. Tai jos istumme vastakkain, hän saattaa töytäistä jalkaani jalallaan ja vilkaista minuun silmät täynnä hymyä.

Klo 7:42 juna saapuu Pasilaan ja tiemme erkanevat. Kerron rakastavani ja pussaan. Lähden luurit korvilla (Haloo Helsinki! pauhaten) kävelemään kohti työpaikkaani.

Klo 16:41 junani saapuu takaisin Järvenpäähän. Minun pitäisi olla hakemassa lapsia tarhasta ennen viittä. Yksikin ylimääräinen minuutti ja tarhapäivän maksu tuplaantuu. Niin paljon kuin VR:ää parjataankin, pakko sanoa, että olen ollut tarhasta myöhässä VR:n takia vain kahdesti 2,5 vuoden aikana. Ei huono.

Jos on kyseessä lastemme harrastuspäivä, koiramme on yleensä minulla töissä mukana. Kun tiputan lapset treeneihin, menen itse koiran kanssa treenien ajaksi lenkille. Se on oikeastaan uusi keksintö, koska vasta nyt lapsemme ovat siinä iässä, että heidät ylipäänsä uskaltaa jättää harrastukseen ilman käytävävalvontaa ja toki järjestely on mahdollista vain lemmikkimyönteisen työpaikan ansiosta. Tämä keksintö on poistanut kireyden tunteen illoilta. Ensinnäkään koiramme ei tarvitse olla ylipitkää päivää yksin kotona. Ja toiseksi minäkin saan liikuntaa.

Haastetta aiheuttavat harrastusten alkamisajat, esimerkiksi varttia yli viisi. Kun pääsen hakemaan lapsia tarhasta viideltä, saan käyttää kaikki supernaisen taitoni, jotta lapset on ruokittu, vessatettu ja vaatteet vaihdettu ennen kuin harrastus alkaa. Harrastukset kun toki eivät sijaitse tarhan tiloissa, vaan muutaman kilometrin päässä. Viisaudessamme olemme onneksi mieheni kanssa olleet aika tiukkoja lasten harrastusten määrästä: 1-2 kertaa viikossa riittää. Mitään ei vielä 4-5 -vuotiaana tarvitse tehdä pakonomaisesti, väkisin tai vapaudesta kärsien. Viikonloppuharrastuksia ei ole annettu edes vaihtoehdoksi. Välillä kalenteriin on raivattava tilaa ei millekään.

Klo 19:30 kotiudumme harrastuksista. Kylpy, iltapala, hammaspyykki, kirjan luku ja laulu. Nyt kello on yhdeksän. Jos haluaisin harrastaa jotain muuta kuin koiran lenkitystä, tämä olisi oikea hetki kaivaa sukset jalkaan ja lähteä ladulle otsalamppu päässä hiihtelemään. Ei houkuttele. Keitän kupin teetä, katson pari Emmerdalea ja painelen pehkuihin. Seitsemän tunnin päästä ralli alkaa alusta.

Mieheni harrastaa jalkapalloa, golfia ja sulkista. Toisinaan hän juoksee portaita ylös alas ystävänsä kanssa. Hänen mielestään harrastuksille löytyy aikaa jos haluaa. Olen ollut vakaasti eri mieltä. Mutta miehenihän elää samassa taloudessa, samaa arkea ja lukujärjestystä kanssani. Ehkä tässä on siis peiliin katsomisen paikka. Tammikuun kunniaksi otinkin itseäni niskasta kiinni ja raivasin tilaa oman kuntoni ylläpitämiseksi. Silloin keksin lenkit lasten harrastusten ajaksi. Tämä on muutos numero yksi, ja erinomainen sellainen.

Pyhitän yleensä viikonloput perheelle ja näen ystäviäni ani harvoin. Mutta onko oikeasti joltain pois, jos käyn hiihtämässä sillä välin kun mieheni on ruokakaupassa lastemme kanssa? Ei. Kokeilin tätä pari viikkoa sitten ja se oli huikean ihanaa. Lopputuloksena olin tavallista virkeämpi ja puheliaampi. Meillä on myös erinomaiset tukiverkostot. Voisinko silloin tällöin vaivata äitiäni niin, että hän hakisi lapsemme tarhasta viideltä ja minä menisinkin työpäivän jälkeen purkamaan päivän tapahtumia uimahallille ja hakisinkin lapset kotiin vasta seitsemältä? Tätä kokeilin myös ja lopputuloksena oli virkeä äiti ja onnelliset mummin ja vaarin hemmottelemat lapset. Winwin.

Olen kova syyllistämään itseäni ja potemaan huonoa omaatuntoa kaikesta, mikä tuottaa itselleni itsekkäästi hyvää oloa. Mutta olen unohtanut sen, miten paljon parempi ihminen minusta lenkkipolulla tulee. Saan uusia ideoita ja olen kärsivällisempi. Olen enemmän läsnä kotona eikä minua kiukuta. Unohtamattakaan makeita unia.

Omasta kunnosta ja jaksamisesta huolta pitäminen ei siis ole mikään turhake, joka kannattaa ensimmäisenä uhrata kiireen alttarilla. Aionkin myös jatkossa panostaa omaan aikaan ja harrastuksiin. Sain Silmäasemalta Tommy Hilfigerin urheiluun soveltuvat kehykset. Ne ovat todella kevyet, eivätkä siis paina tai purista kasvojani mistään kohtaa millään tavalla. Lisäksi niiden sangat taipuvat korvien taakse hieman normaalia pidemmälle, mikä takaa kehysten hyvän istuvuuden. Tykkään näiden kehysten vängästä värityksestä. Ne ovat ylhäältä mattavioletit ja alhaalta lähes raamittomat. Kuitenkin jos katsoo tarkkaan, huomaa, että linssiä ympäröi kirkas sininen ”rautalanka”. En rakastunut näihin laseihin päätä pahkaa ensisilmäyksellä ja ajattelin käyttäväni niitä vain urheillessa. Mutta hassusti ajan saatossa näistä on tullut yhdet ehdottomat lempparini. Yksi syy on kepeys, sillä kärsin migreeneistä, jolloin kaikki ylimääräinen (jopa korvikset) voi laukaista kohtauksen. Linssit ovat myös melko leveät, joten koen näkökentän näissä kehyksissä mukavan laajaksi. Ja koska ne pysyvät hyvin paikallaan, meikkikin säilyy siistinä koko pitkän työpäivän.

161004-mv-373mid
Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki ja hiukset: Sanna Manninen Silmälasit: Tommy Hilfiger / Silmäasema

Lasten silmälasihyllyissä olen nähnyt silikonisia sankoja, jotka menevät lähes korvien ympäri. Sellaiset pysyvät päässä hyvin rajummissakin leikeissä. Sellaiset sangat myös joustavat, joten ne pysyvät ehjinäkin paremmin. Tällaisia kehyksiä toivoisin enemmän myös aikuisten markkinoille. Kuten myös värejä. Toki värejä on nähtävillä jo rohkeammin aikuistenkin laseissa (enkä puhu nyt ainoastaan Mikko Alatalon sinisestä), mutta jos silmälasihyllyiltä etsii urheiluun sopivia kehyksiä, ne ovat usein titaanisia, harmaita, ruskeita tai mustia. Treenivaatteissakin ihana persikka tai kirkas smaragdinvihreä piristävät: miksi eivät myös urheilukehyksissä.

Mieheni on ehkä oikeassa: harrastamiseen löytyy aina mahdollisuus, jos tahtotilaa on riittävästi. Ja onpa tilanne silmien kanssa millainen hyvänsä, ratkaisu löytyy kyllä ja urheilemaan pääsee joko silmälasien kanssa, ilman tai piilareilla varustettuna. Te tutut, jotka ihmettelette miksen moikkaa lenkkipolulla: se johtuu siitä, että joskus lasit ovat jääneet kotiin ja näkö tekee tepposia. Mutta ei kai sekään niin vakavaa ole 🙂

Tästä klikkaamalla näet vielä videolta vinkit vänkään tukkatyyliin, joka sopii hienosti vaikka lenkille (ja sieltä terassille, kunhan kesään saakka päästään). 😉

Arkisin sporttiterkuin,

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / Meikki ja hiukset: Sanna Manninen / Silmälasit: Tommy Hilfiger, Silmäasema

AMMATTINA UNELMA

Työhaastattelija tuijottaa minua sanomatta mitään, huvittunut virne kasvoillaan. Hän on kysynyt ja minä olen vastannut, aivan rehellisesti. Haluan olla musiikkivideoiden ohjaaja. Haastattelijan ilmeestä luen hänen ajatuksiaan siitä, kuinka olen nuori hörhö ja hassu haihattelija. Itse olen eri mieltä, vaikka ikää minulle on tässä vaiheessa kertynyt vasta 18 vuotta.

Aloitin työnteon 13-vuotiaana ja siksi matkan varrelle on mahtunut yhtä ja toista. Olen ollut kultasepän liikkeen kassana, lemmikkieläinkaupassa, pikaruokaravintolassa, uimavalvojana, toimistoassarina ja matikan opettajana. Lista on pitkä ja olen siitä ylpeä. Ensimmäisillä kesätyörahoillani ostin unelmieni stereot, huolimatta siitä, että useimmat myyjät antoivat ulkoisen ”junnu” habitukseni pettää (värikkäät rillit JA permanentattu otsatukka!) eivätkä suhtautuneet minuun vakavasti maksavana asiakkaana. Kun löysin myyjän, joka suostui palvelemaan, syntyi 4000 markan stereokaupat.

Musiikki on aina ollut minulle tärkeää ja lapsuuteeni liittyy aivan erityisesti kaksi musiikkimuistoa. Ensimmäinen on Marionin konsertti Järvenpäätalolla. Istuimme äitini kanssa eturivissä ja ostimme konsertin päätteeksi yhteisen C-kasetin. Muistan mitä Marionilla oli päällään ja mitä hän kertoi välispiikeissä. Olin lumoutunut. Kotona ”Eviva Espanja” raikasi kovaa ja korkealta. C-kasetti kului lähes puhki, kun lauloin taskulamppuun ja esiinnyin koko kujan muille lapsille päivittäin (Anteeksi).

marion

Toinen musamuisto on elämäni ensimmäisestä rokkikonsertista, jonne kuusi vuotta vanhempi isoveljeni minut vei. Matka kohti konserttia Helsingissä alkoi, kun ostin Järvenpään Superedusta repun täyteen eväitä ja istuin junaan. Vatsani oli jännityksestä sekaisin. Veljeni tuli minua vastaan Pasilaan ja järkyttyi kantamuksistani: ”Ei keikalle voi omia eväitä viedä!” Mussutimme koko kävelymatkan Stadikalle herkkuja ja perillä kävelimme reppu tyhjänä turvatarkastuksen läpi. Bon Jovi veti ikimuistoisen keikan ja aamukasteessa veljeni polki minut pyörän tarakalla halki Kallion takaisin junalle. Olin saanut taas uutta potkua työn teolle ja tiesin tasan mihin seuraavan palkkani käyttäisin: konserttilippuihin.

Musiikkivideoiden ohjaajan työn lisäksi unelmoin pienenä kolmesta muustakin ammatista: laulajan, opettajan ja asianajajan töistä. Laulamiseen olen saanut monen monta mahdollisuutta, mutta en ole koskaan vienyt hommaa ihan loppuun saakka ja katsonut, mitä siitä syntyisi. Ehkä pelkäsin ammatin varjopuolta eli julkisuutta liikaa. Asianajajaksi halusin myös tosissani, mutta ymmärsin aina, ettei minusta olisi ihan niin kurinalaiseen systemaattiseen opiskeluun. Opettajan hommia olen tehnytkin ja se on työ, jota rakastan. Musavideoita en ole montaa ohjannut, mutta se on kuitenkin lähimpänä sitä mitä minusta isona tuli: tv-ohjelmien tuottaja.

Usein nuorten suusta kuulee, että he haaveilevat työstä, jota saan tehdä. Omassa suvussani tähän ammattiin ei ole suhtauduttu mitenkään suurella kannustuksella ja kului vuosia, ennen kuin sukuni lopetti alanvaihtopuheet. Pitkät työtunnit ja niihin nähden pieni palkka, valtava kilpailu, lyhyet työsopimukset ja epävarmuus ovat alan varjopuolia. Alalla aloittaessani nämä huolet seikkailivat myös oman mieleni perukoilla.

Urani alusta muistan eräänkin musiikkivideon, jossa olin kamera-assarina. Työpäivä alkoi ennen kuin aurinko nousi ja päättyi vasta yömyöhään niin, että ehdin ottamaan junan kotiin, valmistamaan laukkuun uudet eväät ja palaamaan töihin heti seuraavalla junalla ilman unen häivähdystäkään. Kuvasimme koko päivän ulkona, pakkasta oli -19C ja työtä riitti. Työtä ilman palkkaa. Mutta sen sijaan, että olisin säikähtänyt (ja osa säikähtääkin!), minulle tuo keikka antoi lisää uskoa siihen, että juuri tätä haluan tehdä. Työtä hymyssä suin ja tiimillä, jolla on visio.

Kerran seisoin Rodoksella aamu seitsemältä uima-altaassa Gopro –kamera veden alla ja katselin kun Jethro Rostedt hyppi pommeja altaaseen. Mietin silloin, että onhan tämä nyt aika hauskaa hommaa. 100 tarinaa lastensairaalasta –projektissa presidentti Martti Ahtisaari nappasi minulta päättäväisesti kameralaukun kädestä ja halusi roudata sen autollemme, ettei minun tarvitsisi kantaa painavaa laukkua itse. Aika epätodellinen hetki sekin. Tai kun syntymäpäivänäni olimme kuvaamassa Kids Top 20 –sarjaa ja yhtäkkiä 50 lapsen ryhmä asettui juontaja Tea Hillosteen kanssa eteeni laulamaan: ”Paljon onnea vaan!” Itkuhan siinä pääsi. Sukupuu –sarjaa kuvatessa istuin juontaja Sari Kaasisen kanssa Venäjällä paikallisen kuljettajan takapenkillä. Auto haisi voimakkaasti bensalta, vauhtia oli varmaan 160 kilometriä tunnissa ja autoja ajoi kolmella kaistalla 6 rinnakkain. Sari kuunteli korvalapuillaan Red Hot Chilli Peppersiä silmät suljettuina ja söi korvapuusteja. Auto ajoi aivan hullun lailla ja mietimme, että jos tästä selvitään…!

Tämän työn etuja on, ettei kahta samanlaista työpäivää ole. Pääsee kokemaan asioita, joita ei ikinä muuten kokisi. Pääsee näkemään paikkoja, joita ei ikinä muuten näkisi. Pääsee tapaamaan ihmisiä, jollaisia ei muuten koskaan kohtaisi. Toisinaan homma tuntuu järjettömältä. Olen nököttänyt Dance –sarjan kuvausten ennakkotutkimusmatkalla junassa tuottaja Suvi Valkosen kanssa Leville ja takaisin niin, että ehdimme olla perillä 2 tuntia. Olen kirjoittanut 18 lastenohjelman käsikirjoitusta yhdessä päivässä, kun deadlinet iskivät päälle. Olen matkustanut ja sairastunut työmatkojen vuoksi. Olen menettänyt yöunia työpäivien pituuksien takia ja joutunut selittelemään kotona, miksi minua ei tänäkään iltana saa sohvalle seuraksi. Aina heikon hetken tullen mietin, pitäisikö palata koulun penkille ja opiskella itselleen ”oikea” ammatti. Työni kuitenkin antaa ehdottomasti enemmän, kuin ottaa.

Työni vahvin plussa ovat kollegat. Vaikka olisin työskennellyt kymmenen vuotta sitten viimeksi jonkun kanssa, yhteys on säilynyt. Töissä yhdessä koetut ja ratkotut pulmat hitsaavat porukan yhteen. Kaikki työskentelevät samaa päämäärää kohden, mutta aina lopputulos ei ole hyvä. Silloin pitää katsoa peiliin ja miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Katsojalukutaulukot aiheuttavat vatsanpuruja, kun ohjelman saamaa suosiota jännitetään. Onnistuminen palkitsee monin verroin ja siitä iloitaan yhdessä. Työn sykli on kuitenkin nopea ja sanonta kuuluu: olet vain niin hyvä, kuin viimeisin projektisi.

Työni sisältää paljon hauskaa ja hassua, mutta myös paljon ihan tavallista työtä. Nykyinen työnantajani onkin ottanut matikkahulluuteni voimavarakseen ja saan pyöritellä tuotantojen budjetteja sieluni kyllyydestä. Se on ihanaa. Pienten lasten äitinä ammattini haastaa toisinaan minua puntaroimaan työpäivien pituutta, mutta onnekseni juuri nyt saan tehdä hommia toimistopainotteisesti. Toisinaan minuun iskee hullu epävarmuus siitä riittääkö töitä, kun takaa tulee niin paljon nälkäisiä nuoria. Mutta sitten puhelin taas soi ja totean onnekseni, että kokemustani arvostetaan ja minua pyydetään töihin.

Vuoden alkuun mahtuu enemmän kollegoiden näkemistä kuin loppuvuoteen yhteensä. Ensin on Varjo-Venlat, -juhlat, joihin tv-ala kokoontuu vaihtamaan kuulumisia ja bailaamaan ankarasti. Kutsun tätä terapiaillaksi ❤ Viikkoa myöhemmin on Kultainen Venla -gaala, virallisempi ja julkisempi edustustehtävä. Sekin on täynnä ihania kollegoja ja juhlintaa menestyneiden tuotantojen puolesta. Viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa noutamaan pystiä lavalta ja hienoltahan se tuntui.

kultainen-venla-2016
Kultainen Venla gaala – Televisioakatemian hallituksen erikoispalkinto – Vuoden tv-teko 2015 Live Aid ULS Meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

Toisinaan sorrun miettimään, onko työlläni mitään merkitystä. Mutta sitten avaan tv:n ja katson sieltä vaikkapa Elossa 24h–ohjelman jakson ja totean upeiden kollegojeni tuottaneen sarjan, jolla todellakin on merkitystä. Epäilykseni kaikkoaa, avaan uuden tuotannon excel –taulukon ja alan näpyttelemään lukuja tyytyväinen virne kasvoillani. Hyvä me!

Pitäkää unelmistanne kiinni ❤

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / meikki ja hiukset: Sanna Manninen / silmälasit: Carrera, Silmäasema

 

 

RILLIROUSKUNA PIILARIVIIDAKOSSA

Tiedätkö sen tunteen, kun hiihtää pakkasladulla järven jäällä ja silmälasien linsseistä näkyy eteenpäin enää yhden sentin rinkulan verran, kun muu osa linsseistä on huurteessa? Kun viilettää lenkillä vesisateessa ja silmälaseista puuttuu pyyhkijät? Kun kuljettaa koripalloa, ohittaa vastustajan ja joutuu pysähtymään: miksikäs muutenkaan, kuin korjaamaan silmälaseja. Olen myös joutunut tunkemaan silmälasit laskettelulasien alle ja hapuilemaan kohti uima-allasta puolisokeana ilman rillejä, muistuttaen lähinnä hamsteria valokeilassa.

img_4422
Silmälasit: Fendi / Silmäasema

Tiedän jo, mitä ajattelette. Piilarit! Mikä ihana keksintö.

Nuorempana olin erittäin ahkera… tai noh, rehellisemmin sanottuna liiallinen piilolinssien käyttäjä. Aina silmälasit eivät olleet edes matkassa mukana. Jos siis iltainen polkuni hippasista venyikin pitkäksi, piilarit päätyivät johonkin epämääräiseen vesikippoon odottamaan aamua. Hyvät ihmiset, kokemuksen syvällä rintaäänellä: ei näin! Tämä kaikki johti siihen, että lääkäri määräsi minut puolen vuoden piilarilakkoon.

Tällä hetkellä silmäni ovat hyvin herkät ja arat, enkä siis voi juurikaan turvautua piilareihin. Urheillessa olen joko käyttänyt urheiluun sopivia silmälaseja tai liikkunut tiedostaen, ettei näköni ole ihan skarppi. Elämästä tulee jännittävää, kun sumusilmällä kuvittelee kaukana siintävän kiven peuraksi 😉

Olen pyrkinyt kosteuttamaan silmiäni hyvin. Olen käyttänyt erilaisia nestetippoja, esim. Bepanthen Eye -silmätippoja, joita hankin yksittäispakkauksissa. Niitä on kätevä kuljettaa mukana laukussa. Pidän niitä aina mukana myös meikkipakissani asiakkaitani varten. Paukkupakkaset, siitepölyt, näyttöpäätetyöskentely, sauna, ikääntyminen ja muut arkiset asiat kuivattavat silmän pintaa ja aiheuttavat ärsytystä, joten silmätipoista on hyötyä monille. Omille silmilleni tavallisten silmätippojen kosteutus ei aina riitä ja käytän nyt geelimäisiä Systane –silmätippoja. Silmäni ovat saaneet näistä valtavasti apua, mutta apu tulee kääntöpuolen kanssa, sillä geelimäiset silmätipat samentavat näön hetkeksi. Systane –tipat eivät sovellu suoraan piilareiden kaveriksi, vaan on suositeltavaa odottaa niiden käytön jälkeen ainakin puoli tuntia ennen piilareiden päähän laittamista.

Kävin taannoin piilarisovituksessa Silmäasemalla. Silmäni ovat niin kuivat, että optikko epäili, onko piilareiden käyttö kohdallani lainkaan järkevää. Mutta ehkä muutaman tunnin annoksina, hyvin hyvin harvoin. Enpä minä niitä sen enempää tarvitsekaan.

piilarit

Silmieni haasteet ovat lukuisat: erittäin kuivat, herkät, hajataittoa, vähän likinäköä. Kokeilin kolmenlaisia piilolinssejä.

1) Biofinity Toric –linssit ovat hengittävät ja kosteat kuukausipiilolinssit, jotka sisältävät silikonihydrogeeliä, joka varmistaa silmien maksimaalisen hapensaannin. Näin ollen linssit ovat silmille terveelliset. Niillä voi myös korjata hajataittoa, joten olin näistä linsseistä varsin innoissani. Mutta oma kokemukseni ei vastannut odotuksiani: linssit tuntuivat epämukavilta, paksuilta ja näköni samealta.

2) Seuraavaksi testilistalla olivat Acuvue Oasys 1day with hydraluxe –piilolinssit. Eli kertakäyttöiset silikonihydrogeeli päivälinssit. Nämä tuntuivat silmilläni heti ihanan kosteilta ja kevyiltä. Harmillisesti näillä ei vielä voi korjata hajataittoa, emmekä saaneet voimakkuuksia osumaan. Mutta sellaiselle henkilölle kenelle näistä löytyy oikea vahvuus, suosittelen Acuvue Oasys -linssejä lämpimästi. Ne teistä, jotka miettivät piilareita, voivat nyt kokeilla niitä varsin edukkaasti. Silmäasemalla on menossa kampanja, jossa piilolinssisovitus + 10 paria sovituslinssejä = 10€. Varaa oma piilolinssisovituksesi TÄÄLTÄ

Optikko tutki jokaisten piilareitten istuvuutta ja löysi myös syyn siihen, miksi piilarit tuntuivat aina parin räpäytyksen jälkeen sameilta, oli vahvuus mikä hyvänsä. Ilmeisesti oma kyynelnesteeni on sakkainen ja samentaa piilareita. Tälle ei kuulemma voi mitään. Höh.

3) Kolmantena ja tällä erää viimeisenä testasin vielä Dailies Total 1 –monitehopiilolinssit. Nämä modernit piilolinssit on valmistettu porrastetulla vesipitoisuudella, jolloin linssin pinnan kosteus on lähellä silmän omaa kosteutta ja sen vuoksi linssit tuntuvat vain vähän silmissä. Lisäksi Dailies Total 1 linssien pinta on todella liukas, jolloin luomien räpäyttäminen on helpompaa. Näillä linsseillä uskalsin jo ulos Silmäaseman liikkeestä yhdessä optikon kanssa ja kävimme konkreettisesti pällistelemässä kuinka hyvin näen lukea esim. mainoskyltit. Optikko oli tässä vaiheessa lisännyt kaukonäköä ja tuntui, että olimme oikeilla jäljillä.

En ollut pitkään aikaan käyttänyt piilareita, joten olin jo unohtanut miten ne saa pois. Vinkkaampa teillekin, että linssien poistaminen silmästä kannattaa tehdä kuivilla (ja toki puhtailla!) sormilla, niin ne irtoavat helpommin.

Testasin noita Dailies Total 1 –linssejä vielä uuden vuoden vietossa. Rakettipelkoisena oli kiva laittaa suojalasit päähän ilman esteitä. Lähinäkö ei aivan toiminut, joten vahvuuksia testaillaan vielä eri yhdistelmillä optikon kanssa. Hän suositteli kokeilemaan myös piilolinssiä vain johtavaan (minulla oikeaan) silmään. Eli testaus jatkukoon 🙂 Mutta toivoa on, tässäkin asiassa.

Maija #ruuduntakaa

* Tämä teksti on tehty yhteistyössä Silmäaseman kanssa.

** Artikkelikuvan valokuvaaja / Ilkka Vuorinen, meikki ja hiukset / Sanna Manninen

KALLIS, ARVAAMATON ELÄMÄ

”Säilyttäköön uusi vuosi sen mitä rakastat. Tuokoon tullessaan mitä kaipaat. Vieköön mennessään mitä taakkana kannat.” Tämän lainatun tekstin kirjoitin tänä vuonna joulukortteihin, sillä se kiteytti hyvin omat ajatukseni. Kulunut vuosi 2016 ei ole ollut helpoimmasta päästä.

Vuosi sitten uutena vuotena seisoin hotellin katolla Dubaissa yhdessä työkavereitteni kanssa. Olimme juuri paria tuntia aikaisemmin saaneet purkitettua ”Myyntimies Jethro matkoilla” –sarjan viimeisetkin kohtaukset ja olo oli levollinen. Jethrolla oli yhä yllään kuvauksia varten hankittu sheikin asu, eikä tunnelma olisi voinut olla parempi taikka hilpeämpi.

img_4090
Myyntimies Jethro matkoilla ja tuottaja Maija Dubaissa, uuden vuoden aattona 31.12.2015.

Yhtäkkiä laukkuni alkoi värisemään ja puhelimeeni saapua viestejä ketjuna. ”Are you ok?”, ”Maija are you in Dubai, are you safe?” Ihmettelin brittiystävieni viestitulvaa ja hätää hyvinvoinnistani. Laitoin wifin päälle, hakusanaksi Dubai ja uutisotsikot vierivät eteeni. Dubaissa sijaitseva pilvenpiirtäjä oli syttynyt tuleen. Katsoin ympärilleni ja näin valtavan soihdun liekehtivän turvallisen etäisyyden päässä meistä. Kun kello löi puolen yön, tuijotimme ihmeissämme näkyä, jossa upeat ilotulitukset lensivät irvokkaasti taivaalle maailman korkeimmasta rakennuksesta Burj Khalifasta, aivan onnettomuuspaikan naapurista. Uutisotsikoinnin perusteella kukaan ei tulipalossa loukkaantunut, mutta koen sen vaikeaksi uskoa nähtyäni palon paikan päältä.  

Jotenkin satun hyvin usein väärään paikkaan väärään aikaan. Vuonna 2005 istua nökötin Lontoon metrossa juuri sillä hetkellä, kun sinne tehtiin pommi-isku. Meidän vaunumme ehdittiin evakuoimaan, mutta pommi iski seuraavalla asemalla. Tällaiset läheltä piti –tilanteet saavat minussa aikaan syvän kiitollisuuden tunteen siitä, mitä minulla on tässä ja nyt. Kun jotain sattuu, soitan ensimmäisenä äidille kertoakseni, että rakastan häntä. Maailman itsestään selvin asia, mutta olen kokenut tärkeäksi kertoa sen juuri sillä hetkellä.

Kun kuvasimme Israelissa The Tuomolat –sarjaa, sinne iski pahin hiekkamyrsky 45 vuoteen. Sen seurauksena makasin kaksi viikkoa 40 asteen kuumeessa ja tiputuksessa sairaalassa, keuhkot hiekkaa rahisten. Elämä ei ole käynyt siis tylsäksi, vaikka perheeni ehkä toisinaan esittää vienoja toiveita seesteisemmistä ajoista.

Nykyään minulla on tapana hyvästellä perheeni aina kun lähden matkalle. Ja matkaksi lasketaan nyt myös tyttöjen mökkireissut. Kuulostaa ehkä dramaattiselta, mutta koen vahvaa menettämisen pelkoa. Pelkään, että kun lähden, en palaa. Tai jos lähden, jotain sattuu läheisilleni ennen kuin palaan.

Vaikka kulunut vuosi oli rankka, paljon säilytettävää elämästäni kyllä löytyy. Totta kai maailman rakkaimmat lapset, aviopuoliso, perhe ja ystävät. Koti, jonka olemme itse rakentaneet ja työpaikka, jossa viihdyn. Eli mitä sitten kaipaan?

Kaipaan aikaa ystävien ja perheen kanssa. Mutta samaan aikaan tiedostan eläväni hektisimpiä ruuhkavuosia, eikä tämäkään ikuisesti kestä. Pyrin siis olemaan armollinen kiireen tunteelle ja tiedostan, ettei kalenterimerkinnöissä ole oikein mitään, mistä voisin tinkiäkään.

Käsikirjoittaja Katri Manninen kysyi minulta kerran kuvauspäivän päätteeksi, mitä minä tekisin ilmaiseksi. En löytänyt siihen silloin vastausta, koska päässäni jyskytti vain se, että kaikki tekeminen on pois perheeltäni, ja aikaa perheen kanssa ei voi arvottaa. Vaikka joku tarjoaisi kuuta taivaalta, en ottaisi hommaa vastaan jos tekisin sen perheeni kanssa vietetyn ajan kustannuksella.

Rakastan työtäni, mutta jos olen rehellinen, en tekisi sitäkään ilmaiseksi. Vaikka työnteon varsinainen motivaatio ei ole raha, on laskujen maksaminen selkeä syy käydä töissä. Mutta olen toki tehnyt asioita myös ilmaiseksi. Osallistuin tuotantopäällikön roolissa ”100 tarinaa lastensairaalasta” Live Aid -projektiin, ja sen tein täysin ilman pennin hyrrää. Hyvän mielen määrä oli mieletön. Mutta silloinkin motivaationi lähti perheestä. Meidän iki-ihanat kaksoslapsosemme syntyivät pikkukeskosina 27 raskausviikolla. Tuli tunne, että jos voin olla mukana auttamassa tulevien pikkukeskosten, tai ylipäänsä lasten hyvinvoinnissa, ei kampanjaan mukaan lähtemistä tarvitse miettiä nanosekuntiakaan.

Teen sivuammatikseni meikkejä ja kampauksia ja se on homma, jota silloin tällöin teen mielelläni myös ilmaiseksi. Toimin esimerkiksi kokeneemman meikkaajan assistenttina ilman korvausta, jolloin saan palkkioksi aimo annoksen kokemusta ja vinkkejä. Meikkaajana työ tehdään yleensä yksin, ja juuri siksi assarikeikat joissa saa uutta näkökulmaa itseä viisaammilta, ovat tärkeitä.

Tämän vuoden uusi aluevalloitus on ollut tämä blogi. Jo alkutaipaleella on käynyt kirkkaasti selväksi, kuinka terapoivaa tämä on. Suuri kiitos kuuluu iki-ihanalle käsikirjoittaja Jemina Jokisalolle, joka on editoinut kaikki tekstini: poistanut kirjoitusvirheet, vaatinut olemaan kiltimpi itselleni, neuvonut lisäämään puuttuvia palasia ja muokannut sanojani vähän johdonmukaisempaan muotoon. Uuden oppiminen on asia, jota aina kaipaan (siitä kai monet ammattinikin kertovat), joten nyt ahmin kirjoittamisen jaloa taitoa itseeni.

Elämä on arvaamatonta ja on tärkeää miettiä, miten aikansa käyttää. Toivon, että vuosi 2017 säilyttää lähelläni rakkaat ihmiset ja taloudellisen turvan. Tuokoon se tullessaan vähän enemmän aikaa tärkeille asioille ja itsensä kehittymistä. Vieköön se mennessään vakavat sairastelut.

Miten sinä aiot tulevan vuotesi viettää?

3365709005_193b572781_bNäkemisen arvoista vuotta 2017 toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan tiedot: Valokuvaaja Ilkka Vuorinen, Meikki ja hiukset: Sanna Manninen, Silmälasit: Fendi / Silmäasema 

JINGLE HELLS: JOULUHULLUN TUNNUSTUKSIA

Rakastan joulua. Rakastan myös kynttilöitä. Eräänä vuonna pikkujouluaikaan kutsuin joukon ystäviä kylään. Olin ostanut lasipalloja, joihin asetetaan tuikku ja ripustanut niitä verhotangosta roikkumaan. Tuikun tuli ei kuitenkaan mielestäni näkynyt riittävästi, joten laitoin jokaiseen kippoon kaksi tuikkua. Sovelsin muutenkin ja laitoin tuikkuja palamaan myös isojen seinäkynttilöiden päälle, koska en raaskinut polttaa itse isoa kynttilää (olin nuori ja köyhä opiskelija). Hetken ihastelin aikaansaamaani jouluista tunnelmaa, mutta kuten jo ehkä arvaatte, tämä tarina ei pääty hyvin.

Ensin isot pilarikynttilät sulivat tuikkujen lämmöstä ja tuikut putosivat lattialle kauhea määrä steariinia mukanaan. Säikähdimme, mutta tämä katastrofi oli helposti korjattavissa. Hetken kuluttua huomiomme kiinnittyi kuitenkin ikkunaan. Ahtaissa oloissa tuplatuikut olivat muuttaneet lasipallot tulipalloiksi! Toisen palloista kiikutin keittiön vesipisteelle, mutta toinen roihusi niin kovaa, että jouduin kiikuttaman sen pikakiitäjänä ulos. Pakkanen räjäytti pallon tuhansiksi sirpaleiksi. Samassa ystäväni huomasivat, että tuli oli polttanut sälekaihtimista kiinnitysnaruja ja tukahduttivat pientä alkanutta tulipaloa sohvakankaasta. Hups. Minä ja tuli = huono yhdistelmä. Tämähän ei nimittäin ollut eka eikä vika hasardi tulikokemus elämässäni.

Satunnaisista roihahduksista huolimatta olen kuitenkin melko etevä ja erittäin innokas jouluorganisaattori. Käsikirjoittaja Katri Manninen merkitsikin minut kerran Facebookissa tiedusteluunsa, jossa kyseli miten ihmeessä joulu otetaan haltuun ilman stressiä. Oma kaavani on yksinkertainen: kaikki tehdään ajoissa. Todella ajoissa ja moneen kertaan.

Minulla on leivonta-excel, jonka olemassaolo jostain syystä huvittaa ihmisiä ympärilläni. Sen avulla varmistan, että saan kaiken valmiiksi aattoon mennessä. Ongelmaksi muodostuvat kuitenkin joulutortut. Niitä leivon paljon ja toisinaan jo heinäkuussa. Joskus maltan odottaa ensimmäistä torttupellillistä jopa lokakuulle asti: mieletöntä itsehillintää! Harmillista tässä on se, että tortut ovat ehkä suurinta herkkuani ikinä. Jos leivon pellillisen, syön pellillisen. Jos leivon kaksi pellillistä, syön kaksi pellillistä. Jos siis haluan jättää osan tortuista tarjolle, ne pitää leipoa aattona. Onneksi ne ovat nopeita, sillä ilman minkäänlaista pistoa rinnassani tunnustan valmistavani tortut toisten äitien tekemistä valmiista taikinalevyistä 🙂

Joulukortteja en kehtaa jakaa vielä heinäkuussa, joten ne pystyn valmistamaan joulukuussa kuten muutkin normaalit ihmiset. Tosin tänä vuonna otimme perhepotretit tonttulakeissa heinäkuussa ja teetin niistä joulukortit heti tuolloin valmiiksi. Osoitteet kirjoitan kuoriin aina itsenäisyyspäivänä, se on deadline!

vanhaset2016_vari_iso-84
Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä Silmälasit: Wesc / Silmäasema

Joululahjojen hankinnan aloitan juhannuksen tienoilla. Kirjaan läpi vuoden puhelimeeni asioita, joista lähimmäiseni tykkäävät. Heti kun olen saanut hyvän vihjeen siitä, mistä joku läheiseni pitäisi, selvitän sen hinnan, kyttään alennusta ja hyökkään kauppaan hankkimaan tuotteen pakettiin. Rrrrakastan nimittäin lahjojen antamista ja etenkin toivotut, osuvat lahjat saavat hymyn niin minun kuin saajankin huulille.

Lapsieni kohdalla homma karkaa joskus käsistä, eivätkä lahjahetket rajoitu vain jouluun ja synttäreihin. Olen kehittänyt meille kotiin Merirosvo Mörököllin, joka erehdyttävästi muistuttaa minua blondilla afroperuukilla ja merirosvohatulla höystettynä. Mörökölli ilmestyy kotiimme aina täysin odottamatta minä vuodenaikana tahansa aarteiden kera. Aarteet etsitään kartan ja vihjeiden avulla ja puf, merirosvo katoaa ja äiti saapuu paikalle hämmästyneenä mistä lahjat oikein ilmestyivät. Nelivuotiaat lapsemme eivät toistaiseksi epäile Merirosvo Mörököllin todellista identiteettiä.

mo%cc%88ro%cc%88ko%cc%88lli
Merirosvo Mörökölli 🙂

Toisinaan poden hirveitä tunnontuskia tavaran määrästä ja päätän valmistaa kaikille lahjat itse. Siispä hyvissä ajoin keskikesällä virkkuukoukku käy vimmatusti kun valmistan joulukoreja. Niin paljon kuin virkkaamisesta tykkäänkin, käteni kipeytyvät tottumattomina jumppaliikkeistä ja vimma tyssää lyhyeen. Kaksi vuotta sitten sain idean valmistaa kaikille lasihimmelit. Ensimmäinenkään ei ole vielä valmis, eli pettää se minunkin organisointikykyni. Isänpäiväksi sain sentään puuhasteltua kanervakranssit isin ja pappojen haudoille. Niistä taputin itseäni olkapäälle. (kuvan kranssista voit käydä kurkkaamassa Instagramissa: ruuduntakaa)

Vaikka olen kova organisoimaan ja vielä kovempi tunnelmoimaan, on joulussa tärkeintä sallia itselleen hengähdyshetki pimeän talven keskelle. Sen tiedän, että stressillä ja liian kovilla odotuksilla saa tunnelman helposti pilalle. Elämä ei ole virheetön gourmet-lehden joulukuva, vaan välillä riisipuuro palaa pohjaan ja verhot meinaavat syttyä tuleen. Neuvoni on nauttia joulun kiireettömästä tunnelmasta vaikka pienissä erissä. Tätä tekstiä kirjoitankin glögikupposen ääreltä. Mieheni Timo kuljetti varmuudeksi joulukorttikuoret vähän kauemmaksi tuikkukiposta.

Nauttikaa!

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan tiedot: Valokuvaaja Ilkka Vuorinen,  meikki ja hiukset Sanna Manninen, silmälasit Carrera / Silmäasema