PINAATTILETUT

PINAATTILETUT

Ovikello soi ja ulko-ovemme takaa paljastuu ihanan kollegani iloiset kasvot. Sairastuttuani olen saanut todistaa, miten mahtavia välittäviä ihmisiä ympärilläni onkaan. Ovikello on soinut lähes yhtä tiuhaan kuin puhelimeni. Tällä kertaa minua on tullut tervehtimään maskeeraaja Sanna. Mukanaan hänellä on Herkkävatsaisen keittokirja (kirjoittanut: Minna Kinnari, Elina Ovaskainen ja Siiri Kinnari), josta löytyy 60 herkullista Fodmap -reseptiä. ”Näillä eväillä takaisin töihin!” hän tokaisee ja rutistaa minua lujasti. Tunnen syvää kiitollisuutta. Jotain olen jossain vaiheessa tehnyt oikein, kun minulla on tällaisia ihmisiä elämässäni.

Tästä kirjasta on löytynyt monta reseptiä, jotka ovat Sannan käynnin jälkeen vakiintuneet ruokalistallemme, mutta yksi resepti on ylitse muiden: pinaattiletut! Kaikessa yksinkertaisuudessaan niin herkullisia, täyttäviä ja jos voissa paistamista ei lasketa (eikä sitä tässä taloudessa koskaan lasketa ;)), terveellisiä.

Valokuva: Kirsi Maijala

Meillä lettuja ovat innostuneet paistamaan myös lapset ja siksi olen lisännyt alkuperäiseen reseptiin yhden munan. Taikinaa on siten helpompi käsitellä ja letut saa käännettyä ehjinä. Kun letussa näkyy pieniä reikiä, letun toinen puoli on valmis ja on tullut aika kääntää.  

  • 3                    kananmunaa
  • 0,5 l             kauramaitoa
  • 1/2dl           Helsingin Myllyn Myllärin kauraleseitä
  • 2dl                Helsingin Myllyn Myllärin gluteenittomia vaaleita jauhoja
  • 1tl                 suolaa
  • 150g            sulatettua pakastepinaattia
  • 2rkl              öljyä
    • laktoositonta voita lettujen paistamiseen

Riko kulhoon kananmunat. Sekoita joukkoon maito, jauhot, kauraleseet, suola, pakastepinaatti ja öljy. Anna taikinan turvota vähintään puoli tuntia. Paista letut pannulla voissa miedolla lämmöllä.

Tarjoile puolukkasurvoksen ja sokerin kera. Sitten ei muuta kuin syömään!

Maija #ruuduntakaa

PARAS KASVISPIIRAKKA

PARAS KASVISPIIRAKKA

Olen pyrkinyt ohjelmoimaan itseni uudelleen ruokailutottumusteni suhteen. Enemmän kasviksia, vähemmän lihaa. Enemmän kuituja ja pullamössöt minimiin. Vyötärölläni se muutos ei ole näkynyt, mutta energiatasoissani kyllä. Jaksan enemmän, pärjään ilman päikkäreitä, eikä puhti lopu habasta kesken mökkitalkoiden.

Jahtaan ahkerasti reseptejä, jotka olisivat sekä herkullisia, että gluteenittomia ja jos suinkin mahdollista, täynnä kasviksia. Tässä priima esimerkki aarteesta, jonka löysin pari vuotta sitten netistä, Suklaapossun blogista.

Tuunasin reseptiä pikkuisen, että sain siitä gluteenittoman ja lisäsin tomaatteja omaan makuuni paremmin sopivaksi. Olen leiponut tätä sittemmin niin mökille, kuin juhliin tarjolle. Ja itse asiassa tosi usein tätä löytyy meidän jääkaapistamme. Piirakka on niin helppo ja ravitseva lounas tai välipala kiireen keskellä. Siivu lautaselle, minuutti mikrossa ja avot!

  • Pohja:
  • 1 dl perunamuusijauhetta
  • 2 dl Helsingin Myllyn Myllärin gluteenittomia vaaleita jauhoja
  • 1/2 tl leivinjauhetta
  • 100 g laktoositonta voita huoneenlämpöisenä
  • 1 dl jääkylmää vettä
  • Täyte:
  • 1 pieni kesäkurpitsa
  • 1 sipuli
  • 1/2 punainen paprika
  • 8 kirsikkatomaattia
  • 2 valkosipulin kynttä pieneksi pilkottuna
  • 0.75 tl suolaa
  • 200 g laktoositonta fetajuustoa
  • 2 dl laktoositonta maitoa
  • 2 kananmunaa
  • 1 dl punaleima emmentalia raastettuna

Aloita pohjan teolla. Sekoita muusijauhe, gluteenittomat vaaleat jauhot ja leivinjauhe keskenään. Nypi huoneenlämpöinen, kuutioitu voi joukkoon. Lisää kylmä vesi ja sekoita vain sen verran, että jauhot juuri ja juuri sekoittuvat joukkoon. Painele taikina piirakkavuokaan sekä pohjalle, että reunoille. Nosta jääkaappiin täytteen teon ajaksi.

Pilko paprika ja sipuli pieniksi kuutioiksi. Mitä pienemmiksi leikkaat, sitä paremmin ne kypsyvät uunissa. Jos palat ovat kovin isoja, kypsennä niitä pannulla öljytilkassa muutama minuutti. Kuutioi myös kesäkurpitsa ja puolita tomaatit. Sekoita kasvikset keskenään ja lisää joukkoon valkosipuli ja suola.

Lisää puolet pilkotuista fetajuustoista piirakan pohjalle. Levitä päälle kasvissose ja päälle vielä loput fetajuustopalaset. Sekoita munat, maito ja juustoraaste keskenään. Kaada piirakan päälle. Paista 225 astetta alatasolla n. 35 minuuttia, kunnes piirakka on saanut väriä pintaansa eikä keskusta enää hölly vuokaa liikuteltaessa. Anna piirakan jäähtyä hetki, tai lämmitä se seuraavana päivänä uudestaan.

Herkullisia hetkiä,

Maija #ruuduntakaa #köökissä

Valokuvat, meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

GLUTEENITTOMIEN MUNKKIEN AATELINEN

GLUTEENITTOMIEN MUNKKIEN AATELINEN

Vastapaistettu sokerinen munkki sulaa suuhun ja vie kielen mennessään. Meidän perheessämme munkkeja syödään ympäri vuoden, koska…koska niin voi tehdä.

Ryhtyessäni gluteenittomaksi, tuore pulla ja munkit olivat ne tuotteet, joita tuntui lähes mahdottomalta löytää. Ja löytyessäänkin niiden maku ja/tai koostumus, jätti paljon toivomisen varaa. Kunnes löysin tämän munkkireseptin, joka saa ruokarajoitteiset epäilemään, että näiden munkkien on pakko sisältää vehnää. Ne ovat vain liian hyviä ollakseen totta.

Jessica Frej & Maria Blohm – Gluteenittomat pullat, kakut ja piirakat

Mutta totta se on ja olisi syntistä jättää tämä resepti jakamatta kanssanne. Itse löysin reseptin yhdestä ehdottomasta suosikkikirjastani: Jessica Frej & Maria Blohm – Gluteenittomat pullat, kakut ja piirakat. Kokki Jessicalla ja leipuri Marialla on missio: he haluavat, että keliaakikot ja muut gluteenia välttävät saavat syödäkseen yhtä hyviä leivonnaisia kuin muutkin. Ja siinä he todella ovat tässä kirjassa onnistuneet!

  • 200g            kylmää maitoa
  • 10g               hiivaa (tupla-annokseen käytän yhden pussin kuivahiivaa)
  • 50g               sokeria
  • 1tl                 suolaa
  • 1tl                 leivinjauhetta
  • 1tl                 vaniljasokeria
  • 60g              mantelijauhetta
  • 40g              Helsingin Myllyn Myllärin gluteenitonta kaurajauhoa
  • 70g              maissitärkkelystä (esim. Maizena)
  • 1rkl              Pofiberiä
  • 15g              Psylliumia
  • 1                    kananmuna
  • 2l                  neutraalin makuista öljyä
  •                       digitaalinen ruokalämpömittari
  •                       erikoishienoa sokeria
  • Laita kulhoon kaikki munkkien ainekset paitsi Psyllium.
  • Vatkaa sähkövatkaimella n. 5 minuuttia.
  • Lisää Psyllium ja vatkaa vielä muutama minuutti, jotta se sekoittuu hyvin.
  • Anna taikinan kohota tuorekelmulla peitetyssä kulhossa n. 1,5-2h.
  • Pyörittele kosteilla sormilla taikinasta 15-20 pientä palloa.
  • Kuumenna 2 litraa öljyä kattilassa 170-asteiseksi.
  • Uppopaista 4-5 munkkia kerrallaan, n. 7 minuutin ajan (käännä munkki puolessa välissä paistamista).
  • Anna paistettujen munkkien valua talouspaperin päällä pari minuuttia.
  • Kierittele munkit sokerissa, kun ne ovat vielä lämpimiä.

Ihania sokerinhuuruisia hetkiä,

Maija #ruuduntakaa

AINAHAN SE ON MIELESSÄ

AINAHAN SE ON MIELESSÄ

Kymmenisen vuotta sitten toteutimme mieheni kanssa yhden unelmistamme ja rakensimme omakotitalon. Talon jokainen nurkka ja neliö harkittiin tarkkaan ja kuten rakennusprojekteilla on tapana, myös meidän projektimme kasvoi alkuperäisestä ”vaatimattomasta sadasta neliöstä” hulppeaan monimuotoiseen 161 -neliöiseen kotiin. Yhdessä arkkitehtiystävämme kanssa tehdyt tilaratkaisut ja itse valitsemamme pintamateriaalit kestivät hyvin aikaa, ja voisin yhä kuvitella rakentavani meille uuden tismalleen samanlaisen kodin. Yksi tinkimisen paikka kaihersi minua kuitenkin päivittäin arjessa: kodinkoneet.

Kotimme oli aivan ihana, mutta kohtasimme päivittäisessä elämässämme haasteita erityisesti uunin kanssa. Olen himoleipuri ja ahkera kotikokki ja koenkin uunin yhdessä pesukoneen kanssa kodin tärkeimmiksi valinnoiksi. Emme kuitenkaan satsanneet kodinkoneisiin tarpeeksi taloa rakentaessamme. Ja kun kakut sitten olivat jatkuvasti raakoja, piirakat toispuolisesti paistuneita ja ruoanlaitto muutenkin lottoarvontaa, hermothan siinä menivät. Kävi meillä huoltomieskin paikalla toteamassa: ”vaihda jauhot.” Meinasin motata hänelle pandamaisen silmämeikin, mutta sain sentään jäähdytettyä hermoni. Allekirjoitan täysin vanhan totuuden: jos jokin toimii, sitä tuskin huomaa. Mutta jos jokin takkuaa, sitä miettii koko ajan.

Tein ystäväpiirissäni gallupin siitä, minkä merkkisiä kodinkoneita kukin käyttää ja lämpimästi suosittelee. Mielipiteen jakavia merkkejä oli useampia, mutta vain yksi sai kaikilta kehuja: Miele. Saatan kuulostaa 50-luvun kotirouvalta, mutta suunnittelin toivovani 40 -vuotislahjaksi Mielen uunia. Sitten elämä tapahtui ja edessämme olikin muutto uuteen kotiin. Toisin kuin taloa rakentaessa, tälle kodille asetin vain yhden vaatimuksen: Mielen kodinkoneet.

Kun uusi kotimme löytyi, sinne rakennettiin kokonaan uusi keittiö. Kotiimme tuli kauniin harmaa, ajaton Kvikin keittiö, jonka ilmeen loihti iki-ihana sisustussuunnittelija Tea-Mariia Pyykönen. Ja vaikka luovuimme isosta omakotitalosta ja siirryimme maltillisempaan rivitalokotiin, keittiömme on nyt tilavampi ja kaappeihin mahtuu itse asiassa enemmän astioita, kuin aikaisemmin. Nyt toiveeni on totta ja meillä on Mielen uuni, liesi, liesituuletin ja pesutorni. Arki kerta kaikkiaan toimii!  

Uusien kodinkoneiden myötä kotikokki sisälläni onkin puhjennut aivan uuteen kukoistukseen. Jaan tätä nykyä reseptejä myös blogini ”Köökissä”osiossa. Käyhän kurkkaamassa!

Arjen helppoutta jokaiselle toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

MAAILMAN HELPOIN SUKLAAKAKKU

MAAILMAN HELPOIN SUKLAAKAKKU

Poikamme on ronkeli rinkeli jopa herkkujen suhteen. Hänelle eivät maistu karkit, hillot, marjat, hedelmät, mehut, saati limut. Mutta tämä kakku maistuu hänellekin! Koska resepti on niin yksinkertainen, nautimme kakusta usein mökillä kermavaahdon ja itsepoimittujen vadelmien kera. Kakun voi myös helposti tuunata vieraita varten juhlavammaksi. Tämä kakku vie taatusti ronkelimmankin kielen mennessään ja mikä parasta, ei epäonnistu koskaan.

Olen saanut reseptin anopiltani, joka mökillä ollessamme saattaa kadota kesken pihaleikkien hetkeksi sisään ja ilmestyä pian takaisin lämpimän suklaakakun ja kahvin kanssa. Taikurihan ei yleensä paljasta temppujaan, mutta onneksemme anoppini paljasti meille tämän reseptin:

  • RESEPTI:
  • 3,5 dl           Helsingin Myllyn Myllärin gluteenittomia kaurajauhoja
  • 2 dl               sokeria
  • 0,5 dl           tummaa kaakaojauhetta
  • 1,5 tl            leivinjauhetta
  • 1 tl                vanilliinisokeria
  • 0,5 tl            soodaa
  • 2 dl               laktoositonta piimää
  • 150 g          sulatettua laktoositonta voita

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää piimä ja sulatettu, hieman jäähtynyt voi. Sekoita vain sen verran, että ainekset sekoittuvat. Levitä taikina voideltuun piirasvuokaan (Æ 30cm) ja paista 200 -asteisen uunin alimmalla tasolla n. 20 minuuttia.

Jos leivot kakun irtopohjavuokaan, anna sen jäähtyä kunnolla ennen kuin lähdet siirtämään kakkua tarjoilulautaselle. Muutoin päädyt kakun sijaan tarjoilemaan vieraillesi mutamaista mössöä…tosin sekin on testattu ja toimii hyvin esim. vaniljajäätelön kanssa 😉

MINKÄ SUUHUSI LAITAT, SEN VOIMALLA PAINAT

MINKÄ SUUHUSI LAITAT, SEN VOIMALLA PAINAT

Reilut pari vuotta sitten olin varma, että elämäni loppu on käsillä. Olin sairastunut pahasti, ja kipukohtaukset, ambulanssikuljetukset, sairaalahoito sekä jäätävä määrä kipulääkkeitä tulivat nopeasti tutuiksi. Toisinaan kivun määrä oli niin infernaalinen, että vain säkillinen lunta helpotti valuvaa hikinoroa otsaltani. Jalat eivät kantaneet. Tärisin ja purin tyynyä, etten herättäisi koko pientaloaluettamme keskellä yötä huudollani. Vatsa oli niin kipeä, että kun sairaalassa minulta kysyttiin kivun määrää asteikolla 0-10, vastasin 11 ja kiljuin: ”AUTTAKAAAA!!”

Kuten olen aiemmin blogissani kertonutkin, minulta ei onneksi löytynyt mitään kuolemanvakavaa sairautta. Sen sijaan löytyi lukuisia stressiperäisiä sairauksia, jotka helpottaisivat, kun tekisin elämäntapamuutoksen. Se tarkoittaa totaalista U-käännöstä kaikesta opitusta ja minulle ”normaalista”.

Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että töitä ei saa tehdä kellon ympäri. Vaikka työni on kivaa ja elän omaa unelmaani sen kautta, työ rasittaa hauskuudesta huolimatta sekä mieltä, että kehoa. Siitä siis tarvitaan myös taukoja. Normaali työviikkoa ei suotta ole määritetty viisipäiväiseksi ja työpäivää kahdeksantuntiseksi. Lounastauko täytyy pitää, eikä olisi haitaksi, että joskus pitäisi lisäksi myös kahvikupin mittaisen tauon. Eikä se tarkoita sitä, etten tekisi töitäni kunnolla. Sen sijaan olisin varmasti paljon tehokkaampi varsinaisella työajalla, kun tekisin asiat energiaa täynnä, ravittuna ja levänneenä. Puolikuolleena uupumuksesta, nälkäisenä ja mieli ylikuormitettuna ei nimittäin varmasti pysty parhaimpaansa.  

Ennen sairastumistani kiire, stressi ja uupumus olivat ajaneet minut hyvin kauas terveellisestä ruokavaliosta ja ateriarytmistä. Aamuni alkoivat syömällä ei mitään, koska muutenhan olisin saapunut töihin myöhemmin, tai joutunut nipistämään jo muutenkin lyhyistä yöunistani lisää. Työmatkalla saatoin piipahtaa Alepan kautta ja kyllä, kävellä suoraan pullatiskille. Ajattelin, että palkitsen itseni aikaisesta aamusta selviytymisestä berliininmunkilla. Omnomnom. Kuinka tyhmää? No todella. Itse asiassa näin jälkikäteen ajateltunahan olen ollut aivan pöljä. Mutta sen mielentilan sisältä katsottuna minulla oli syyni.

Näillä sanoilla haluan saatella teidät blogini uuteen ”Köökissä” -osioon. Olen elämäntapamuutoksen myötä laittanut koko ruokavalioni uuteen uskoon. Ruokavaliostani poistettiin aluksi valtava määrä asioita, kuten viljoja, lehmän maito, rasvaiset ruoat, paistetut ruoat, isokiviset hedelmät jne. Moni kysyykin, mitä enää jää jäljelle. Aluksi ei paljoakaan, mutta parantumisen ja siedätyksen jälkeen vastaus on, että yllättävän paljon ja yllättävän hyvää. Tulen jakamaan ”Köökissäni” hyviksi todettuja gluteenittomia reseptejä, ja uskon, että kaikettoman syömisen ei tarvitse olla sama asia kuin mauton. Hutejakin reseptikokeiluissa on tullut ja ihan liian montaa mautonta kivikovaa ”muka pullaa” maistaneena toivon tämän blogin auttavan muita ruokarajoitteisia nauttimaan hyvin syömisestä.  

Ravinto nimittäin pitää meidät aivan konkreettisesti hengissä. Lisäksi se voi parantaa meitä monin tavoin. Hyvä ruoka tarjoaa meille myös nautintoja, joita harvan elämässä on liikaa.

Herkullisia hetkiä toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

Meikki, hiukset ja valokuvaus: Kirsi Maijala

GUACAMOLEA KAIKILLE!

GUACAMOLEA KAIKILLE!

Voisin tuhlata omaisuuden reseptikirjoihin. Niitä on ihana selailla, fiilistellä kauniita kuvia ruoista ja kattauksista, makustella ja tuunata ohjeita. Kirjahyllyyni on viime vuosina päätynyt monia erikoisruokavalioihin keskittyneitä kirjoja, joista poimin herkkuja, jotka sopisivat omalle vatsalleni. Saara Atulan ja Jenni Häyrisen kirjoittama Brunssikirja oli kuitenkin poikkeus. Minusta on nimittäin ihanaa kutsua ystävät brunssille, ja vaikka ne nykyään toteutetaankin useimmiten nyyttärihengessä, tästä kirjasta poimin omia suosikkejani tarjolle.

 

Kirjan thaimaalainen guacamole on varastanut sydämeni täysin. Sitä meillä ei syödä enää pelkästään brunssilla, vaan iltapalalla nachojen kanssa, lounaalla fetan ja tomaattien kanssa quesadillojen sisällä ja päivällisellä tacotaskujen yhtenä täytteenä. Taipuu siis hyvinkin moneen tarkoitukseen ja ah, täysin gluteenittomana!

  • RESEPTI:
  • 2 avokadoa
  • 1 chili
  • 1 valkosipulinkynsi (itse laitan enemmänkin, mutta maun mukaan)
  • 3 cm pala inkivääriä
  • 2 kevätsipulin vartta
  • 2 limen mehu
  • 0,5 tl seesamiöljyä
  • 0,5 tl korianterijauhetta
  • kourallinen korianteria
  • suolaa
  • pippuria
  • seesaminsiemeniä (voi jättää pois)

Resepti toimii hyvin myös ilman korianteria, jos vieraista jonkun mielestä korianteri maistuu saippualta 

JYRÄN ALTA PÄIVÄÄ

JYRÄN ALTA PÄIVÄÄ

Tällä hetkellä elämä tuntuu siltä, kuin kehoni olisi jäänyt tiejyrän alle ja heräisi nyt hiljalleen unesta. Nousen aamuisin sängystä ja mietin, että itse asiassa jotain on toisin. Tänään ei satukaan niin paljon kuin eilen. Sappirefluksin vuoksi jo normaaliksi muuttunut ämpäri sängyn vieressä onkin yhtäkkiä tarpeeton. Ei närästä. Ei nipistä. Ei ole kiire vessaan. Mitä ihmettä!

Olen hitaasti mutta varmasti tehnyt puolitoista vuotta matkaa kohti toisenlaista elämää. Ensin jouduin jäämään pitkälle sairaslomalle töistä kehoni pakottamana. En pysynyt pystyssä, vaan tärisin ja jalat pettivät alta. Kielsin pitkään, että kyseessä olisi uupumus. Lopulta diagnoosiin oli taivuttava, kun sairauksien pitkä luettelo toisti sanaa ”stressiperäinen”.

Katsellessani asiaa nyt pienen etäisyyden päästä olen hämmästynyt, kuinka viisas kehoni itse asiassa onkaan. Silloin kun ajatukseni piiskasivat tekemään ja toteuttamaan asioita, kuin paniikissa poukkoileva Duracel -pupu, kehoni sanoi selkeästi: ”STOP!”. Kun mieleni vielä hoki minulle: ”Jaksaa jaksaa…”, kehoni tiesi paremmin, että en jaksa.

Joulun aikaan, kun sairastumisesta oli kulunut vuosi, yhden kilometrin kävelymatka tuntui maratonilta. Nyt jaksan kävellä jo vaikka kuusi kilometriä. Erilaista on se, että minulla ei ole kiire. Voin olla läsnä hetkessä. Metsälenkeillä koiran kanssa olen saanut havaita kevään vaihtumisen kesäksi, jäädä vaikka hetkeksi istumaan kannon nokkaan. Se on parasta.

Konkreettisin muutos tapahtui kodissamme. Vaihdoimme syrjemmällä sijaitsevan arvokkaamman omakotitalomme keskustan palvelujen läheisyydessä sijaitsevaan edullisempaan rivitaloasuntoon. Nyt ympärillä kuhisee ihmisiä ja elämää. Aikaisemmin kiireisessä arjessa ihmisten kohtaaminen ahdisti, mutta nyt sekin on ihanaa. Uusi kotimme on kuin turvallinen pesä. Enää se ei vie kaikkia varojamme, vaan rahaa jää myös muuhun. Voimme esimerkiksi matkustaa spontaanimmin. Ja kun palaan töihin, voin painottaa työmäärää oman jaksamiseni mukaan, en pelkän tilipussin perusteella.

Olen pyrkinyt helpottamaan myös kodin pakollisia askareita. Meillä kävi aikaisemmin siivooja kahdesti kuussa ja vaikka se oli huikeaa, jollain tavalla olen oppinut nauttimaan torstai-illoista, jotka olen korvamerkannut siivousilloiksi. Mutta en minä ihan yksin siivoa. Mieheni hankki meille robotti-imurin, joka on muuten aivan mahtava aparaatti koiraperheeseen!

Olen mekkohullu ja rrrrrrakastan erityisesti Ted Bakerin ja Karen Millenin mekkoja. Useimmiten ne täytyy kuitenkin pestä käsin. Tähän asti olen joko pyykännyt niitä itse, tai toisinaan kiikuttanut aarteitani Sol-pesulaan. Mutta nykyisellä Mielen pesukoneellamme pystyy pesemään myös käsin pestävät pyykit! Ja Mielen kuivausrumpuun voi surutta laittaa herkemmätkin vaatteet ja pitsiliinat, eikä niille käy kuinkaan. Ja koska elämme vuotta 2019, totta kai myös uunimme pesee itse itsensä 🙂 Tämä ”pyrolyysi” -ominaisuus oli minulle täysin uusi tuttavuus ja olen fiilistellyt sitä kaikissa mahdollisissa Whatsapp -ryhmissä, joihin suinkin kuulun. Kun ennen hinkkasin ja hankasin uuniamme yön pimeinä tunteina, nyt painan nappia ja pari tuntia myöhemmin pyyhkäisen tuhkat pois. Avot, uuni on putipuhdas. Fantastista!

Muutimme uuteen kotiimme marraskuussa ja vaikka täällä on jo täysin asumiskelpoista, useammassa kuin yhdessä nurkassa makaa vielä purkamattomia muuttolaatikkopinoja. Se vähän ahdistaa, mutta samalla taputan itseäni olkapäälle. Entinen Maija olisi purkanut laatikoita oman jaksamisensa rajat ylittäen, vaikka 24/7. Nykyinen Maija vähän ärsyyntyy, mutta menee sitten sohvalle, kääriytyy vilttiin ja katsoo Emmerdalen. Kyllä minä ne laatikot vielä puran, sitten kun siltä tuntuu. Ei niiden, tai minkään muunkaan takia, kannata jäädä uudestaan jyrän alle.

Voimia teidän jokaisen arkeen,

Maija #ruuduntakaa

Valokuvaaja, meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

JOKA KEINUSSA JUMALTEN KEINUU

JOKA KEINUSSA JUMALTEN KEINUU

”Mitä kuuluu?” kysyn ystävältäni. ”No sitä samaa arkea kuin aina,” hän vastaa tympääntyneen kuuloisena. Hämmästyn tästä usein toistuvasta vastauksesta. Miksei ihmisille kuulu mitään?

”Voitaisiinko me joskus elää edes hetken verran ihan tavallista arkea?” on puolestaan lausahdus, jonka saan usein kuulla mieheni suusta. Olemme olleet yhdessä 12 vuotta, eikä arki ole vielä koittanut. Tai on arkea varmasti ollut, mutta se ei ole ollut koskaan rauhallista tai tylsää.

Arkeamme on ollut se, että heitämme mieheni kanssa läpyt ovella, kun hän tulee yövuorosta kotiin ja minä lähden töihin. Arkeamme on ollut se, että kotimme on muutettu tuottamani tv-ohjelman lavasteeksi. Arkeamme on ollut se, että säässä kuin säässä viemme koiramme koko perheen voimin lenkille. Arkeamme on ollut se, että mieheni kuuntelee podcasteja pyykkivuortamme viikaten ja minä meikkaan asiakasta olohuoneessamme. Arkeamme on ollut se, että leivon keskellä yötä työkavereilleni yllätysaamiaista vaatehuoneessa. Arkeamme on ollut se, että kylään on pamahtanut ystäväperhe, jonka kanssa on päädytty metsäretkelle ja notskille makkaranpaistoon. Arkeamme on ollut nököttää sunnuntaiaamuna poikamme futistreeneissä, tai maanantai-iltana maneesissa tyttäremme ratsastusta katsomassa.

Olen myös aina ollut hyvä keksimään arjen sekaan pieniä ja suuria huippuhetkiä. Olen nimittäin ollut sitä mieltä, että koska elämästä suurin osa on arkea, arjesta pitää nauttia. Kerran varasin Tuusulan kirkon vain minulle ja miehelleni laulaakseni hänelle rakkauslaulun. Tiedän, tosi ällöimelää, mutta samalla niin ihanaa ja intiimiä! Toisella kertaa ammuin enemmän yli laidan ja tilasin helikopterin kuljettamaan meidät Järvenpäästä Joensuuhun syömään. Kaikki tämä ei ole aina ollut helppoa miehelleni, joka ei juuri pidä yllätyksistä 😉

Myös ammatinvalintaani on ohjannut ajatus siitä, että arkeni olisi kivaa. Olen halunnut tehdä työtä, jota rakastan, vaikka sillä ei tienaisi paksuinta kukkaroa. Herkästi innostuvana ihmisenä olen päätynyt täyttämään vuorokauden 24 tunnista 20 kaikella kivalla. Olen seurannut sydäntäni ja lopulta polttanut kynttilää molemmista päistä ja keskeltäkin. Siitä on seurannut aika, jona arkeen on tullut kaikkea muuta, mutta ei mitään kivaa.

Viime kuukausina arkeamme on ollut se, että ambulanssi tilataan keskellä yötä hakemaan minut Hyvinkään sairaalaan. Arkeamme on ollut se, että kodin askareet ovat enemmän tai vähemmän kaatuneet mieheni niskaan, kun olen sairastanut jo lähes vuoden. Arkeamme on ollut se, että muutimme pois itse rakentamastamme kodista ja remontoimme uutta rivitalokotiamme. Tai siis mieheni, ystävämme ja sukulaisemme remontoivat, kun minä joko pötköttelen sängyn pohjalla tai juoksen erikoislääkäriltä toiselle etsimässä ihmeparannusta ympärivuorokautisiin kipuihin ja oireisiin, joita totaalinen uupumus on minulle aiheuttanut.

Arki on siis pamauttanut meitä vasarallaan sellaisella voimalla, että pikkulinnut ja tähdet ovat pyörineet kilpaa päidemme ympärillä.

Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu, hän kokee huiput ja kuilut, kun keinuu. Olen toden totta kokenut molemmat. Tällä hetkellä etsin tietä kohti hitaampaa ja hyvällä tavalla vähän tylsää elämää. Nyt sairaslomalla minulla olisi kaikki aika maailmassa tehdä kaikkea kivaa. Se on lääkäreiden määräämä reseptikin, jaksamiseni rajoissa toki. Voisin soittaa pianoa, laulaa, käydä pitkillä lenkeillä, uida, hiihtää pitkin peltoja, luistella järven jäällä, leikkiä lasteni kanssa, askarrella, virkata, katsoa Emmerdalea tai lukea kirjoja. Mutta juuri nyt minä suurimman osan ajasta vain pötköttelen ja odotan, että vielä koittaa se päivä, kun pääsen ylös sängystä ilman kipuja ja tärinää. Odotan, että saan taas nauraa vatsani pohjasta. On tullut aika pysäyttää keinu, laskea jalat maan pinnalle ja opetella ihan vaan olemaan.

Hitaasti, mutta varmasti kohti uudenlaista arkea.

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuva: Ilkka Vuorinen / Aurinkolasit: Silmäasema

ANOPIT KUNNIAAN

ANOPIT KUNNIAAN

Tämän isänpäivän aamuna olemme juhlistaneet lapsiemme maailman parasta iskää. Aihe sai minut intoutumaan myös anoppini kehumiseen. Vaikka on jo eräänlainen klisee, että miniät ja anopit eivät tule toimeen keskenään, minulla ei ole tästä harmainta aavistustakaan.

Kun pienet kilon kokoiset kaksoset syntyivät perheeseemme ja minä ja mieheni aloimme opetella vanhemmuutta ensimmäistä kertaa, jäi anoppini puoleksi vuodeksi vuorotteluvapaalle auttamaan meitä. Varmasti olisimme keksineet keinon pärjätä ilman anoppini uhraustakin, mutta olihan se upeaa, että auttavia käsipareja oli yhdet lisää. Miksi niin usein pitäisi muka pärjätä täysin itsekseen ja omin voimin, vaikka itkua tihrustaen?  

En muuten ole syntynyt viherpeukaloksi. Kerran kävi niin, että istutin kukkasipulit ja odottelin innolla keväisen pihan väriloistoa. Vielä kesän kynnykselläkin pihalla kukki vain rikkaruohojen kilpakasvusto. Päätin ottaa selvää, mikä on vialla ja kaivoin maasta sipulit esiin. Kyllä ne kasvoivat, varret olivat oikein komeatkin, mutta sojottivat mullassa kohti Kiinaa eivätkä aurinkoa. Olin istuttanut kukkasipulit väärin päin. Siitä syntyikin sitten minun ja anopin uusin perinne. Hän saapuu apuun pari kertaa vuodessa ja hoidamme yhdessä takapihamme katseille suotuisaan kuntoon. Tosin parhaillamme teemme muuttoa uuteen kotiin, jonka pihana on pelkkää terassia. Halleluja! Sen kanssa minäkin pärjään! 😉

Pyrimme pitämään kotimme siistinä ja tavarat järjestyksessä, mutta silti keittiön tasot ovat useimmiten leivänmurusten peitossa, pimeässä liikuskellessa astuu taatusti lattialla kyttäävään legopalikkaan ja kodinhoitohuoneessa ei näy pöytätasoa pestyjen vaatteiden vuoren alta. Mutta kun anoppini käy täällä hoitamassa lapsosiamme, aamulla keittiömme tasot hohtavat, lattioilla ei pyöri labbiksemme Puntin kaverina yhtään villakoiraa ja pyykit ovat viikattuina kuin armeijan jäljiltä. Tällaiselle kiireiselle (tai tällä hetkellä hyvin sairaalle) äidille tämä on aikamoista luksusta.

Olen ymmärtänyt, että miehet etsivät rinnalleen äitinsä kaltaisen naisen. Mutta ei minussa ole puoltakaan anoppini näppäryydestä, välittömyydestä tai energiasta. Ihmettelen, miksi naiset usein parjaavat puolisoittensa äitejä. Heille ei muka voi antaa lastaan hoitoon, vaikka juuri anoppihan on kasvattanut sen omankin rakkaimman sellaiseksi kuin hän on. Miksi miehen äidin kanssa täytyy kilpailla? Vai onko kyse siitä, että anoppi vaikkapa hoitaa lapsia hieman eri tavalla, kuin itse? Mutta eiväthän ihmiset ylipäätään tee asioita täysin samalla tavalla, eikä ole sanottua, että oma tapa on aina sataprosenttisesti jonkun toisen tapaa parempi. Itse otan mielelläni vastaan opit ja neuvot kokeneemmalta ja viisaammalta. Ei se ole minulta pois, päinvastoin.

Lapsemme palvovat molempia mummojaan ja hyvä niin. Kun vekaramme viettävät aikaa isovanhempiensa kanssa, kaikki voittavat. Lapsemme saavat jakamatonta, kiireetöntä laatuaikaa. Heitä hemmotellaan ja hellitään enemmän, kuin arjen pyörityksessä on mahdollista. Siinä ohessa minä saan huoltaa parisuhdetta mieheni kanssa, tai käydä vaikka tyttöjen mökkireissulla tuulettumassa. Ja kun taas koittaa maanantai, jaksaa paljon paremmin.

Anoppini kiitti minua taannoin siitä, että olen luottanut häneen ja antanut hänen hoitaa lapsiamme. Se tuntui todella kummalliselta, koska kiitos kuuluu kyllä toiseen suuntaan. Mutta ehkä meillä on hyvä symbioosi, enkä ole itsekään miniöistä pahimmasta päästä. Vaikka se leivänmuruin peitelty keittiötaso saakin minut vajoamaan toisinaan häpeästä maan alle.

Iki-ihanaa isänpäivää ja kiitos isien kasvattamisesta anopeille (ja isien iseille) ❤

Maija #ruuduntakaa

 

SINÄ OLET IHMINEN, MUISTATKO?

SINÄ OLET IHMINEN, MUISTATKO?

Makaan aurinkotuolissa kaksi paksua peittoa päälläni. Lämpimät, heinäkuiset auringonsäteet tuntuvat kasvoilla. Kuulen, kuinka naapurin täti tiedustelee pensasaidan yli äidiltäni voinnistani. Olen viisivuotias ja sairastunut etelänlomalla salmonellaan, joka on viedä minut kokonaan.

Oikeastaan tuosta hetkestä lähtien elämäni on mennyt tasaisin väliajoin ”pauselle”. Jostain syystä nappaan nimittäin harmittavan usein kopin harvinaisista sairauksista, joita ei kuuluisi sairastaa. Kun olen ollut sairas, olen ollut niin sairas, että kaikki tekemiseni ovat pysähtyneet kuin seinään. Oma lukunsa ovat vielä keskenmenojen sarjatuli. Perusflunssaa minulla sen sijaan on harvemmin ollut.

Ehkä juuri siksi että olen sairastanut vakaviakin sairauksia, olen aina ajatellut, etten saa elää kovinkaan vanhaksi. Olen pyrkinyt toteuttamaan kaikki haaveilemani asiat heti, enkä vasta huomenna. Vaikka olen tiedostanut elämän rajallisuuden, olen luonteeltani kunnon ylisuorittaja ja työmoraalini on armottomankin korkea. Välillä olen ollut sairaalassa letkuihin kiinnitettynä ja hoitanut työt silti. Toisinaan tämä ”työt on hoidettava vaikka toinen jalka roikkuu haudassa” -asenne on omalta osaltaan hidastanut toipumistani.

Puolitoista vuotta sitten keväällä tuotin ja ohjasin työhyvinvointia käsittelevän tv-sarjan nimeltä Duunikunto Maikkarille. Kuuntelin kuvauksissa toinen toistaan osaavampia ammattilaisia, jotka kertoivat miten kannattaisi elää voidakseen hyvin. Vinkkejä oli monenlaisia ja näkökulmiakin useampi, mutta perusresepti terveydelle oli karrikoiden hyvin yksinkertainen: ”Pitää syödä, liikkua ja palautua.” Silloin mietin, kuinka helpolta ja yksinkertaiselta nuo ohjeet kuulostavatkaan.  

Suutarin lapsella ei kuitenkaan ole kenkiä. Kesän alussa aloitin loman, mutta vastailin tasaisesti työpuheluihin ja haastattelin uusia työntekijöitä. En oikeastaan saanut ajatuksiani irtautumaan töistä kovinkaan moneksi hetkeksi. Syksyn startattua sain ylennyksen vastaavaksi tuottajaksi ja heti samaan syssyyn urani suurimman tuotannon tuotettavaksi. Painoin niin pitkää työpäivää, että mieheni vaati minua allekirjoittamaan henkivakuutuspaperit. Perusteena oli lausahdus: ”eihän kukaan jaksa hengissä tuollaista tahtia.”

Vaikka työtahti oli äärimmäisen kova ja kotona pienet lapset, en kokenut oloani väsyneeksi. Rakastan nimittäin työtäni ja uurastus mielenkiintoisessa projektissa oli kivaa. Rakastan lapsiani yli kaiken ja jokainen heidän kanssaan vietetty hetki on minulle kullan kallis. Ei haitannut, etten ehtinyt harrastamaan. Ei haitannut, että yöunet jäivät minimaalisiksi. Syömisen kerta kaikkiaan unohdin, ja napostelin mitä milloinkin käsiini sain. Sain voimaa töistä ja työkavereista, onnistumisen tunteesta. Sain voimaa lapsistani ja niistä pienistä ilon hetkistä, joita ehdimme yhdessä kiireen keskellä viettämään. Painoin silmät kiiluen eteenpäin päässäni ajatus siitä, että kaikki järjestyy, kunhan jaksan jouluun saakka.

Kun joulu tuli, jäin ansaituille vapaille. Lapsemme sairastivat koko loman, mutta meillä oli silti aivan ihanaa. Ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Ehdin jo ajatella: ”Minä selvisin! Minä pystyin!” Ilo oli kuitenkin ennenaikaista.

Palasin lomalta levänneenä töihin loppiaisen jälkeen. Viimeistelin syksyn jättituotantoa ja aloittelin samaan aikaan uutta. Ajattelimme mieheni kanssa, että nyt kun syksystä oli selvitty hengissä ja takana oli levon merkeissä vietetty joululoma, voisimme yrittää kasvattaa perhettämme vielä yhdellä lapsella. Niinpä lähdimme lapsettomuushoitoihin. Hoito epäonnistui ja päätimme, että uuteen hoitoon ei lähdetä. Perheemme lapsiluku olisi täynnä. Jälkeenpäin analysoituna huomaan, että syksyn työkiireessä en ajatellut pelkästään, että jaksan jouluun asti, vaan ajattelin, että jaksan äitiyslomaan asti. Ja kun vauvaa ja ”lomaa” ei ollutkaan luvassa, kamelin selkä katkesi ja kehoni luovutti tsemppaamisen. En mitenkään jaksaisi tätä työtahtia kolmeakymmentä vuotta.

Viikon kuluttua lapsettomuushoidosta koitti aamu, jona jalkani eivät yhtäkkiä kantaneet. Oksensin ja kipuilin. Ensin yritin toimia itseni selfhelp –lääkärinä ja päättelin vain sairastavani kovaa vatsatautia, mutta jo samana iltapäivänä jouduin soittamaan itselleni ambulanssin. Sillä samaisella sairaslomalla olen yhä edelleen, lähes yhdeksän kuukautta myöhemmin. Minulla todettiinkin 9 eri sairautta samanaikaisesti, mutta sateenvarjo näille kaikille sairauksille on stressi. Stressin myönsin itselleni vasta kesäkuussa, neljä kuukautta sairaalaretken jälkeen.

Ihminen kestää paljon, mutta ei kaikkea. Vaikka haluaisin tehdä työtä kuin täydelliseksi hiottu kone, olen ihminen. Kun tästä jonain päivänä toivun, toivon sen tekevän minut vahvemmaksi. Uskon, että opin viimein pysähtymään ennen kuin keho on äärirajoilla.

Tarinan opetus: Pitäkää ystävät itsestänne huolta. Syökää, liikkukaa ja palautukaa ❤ Se on ainoa resepti, jolla voimme elää täysillä kaikki ne päivät, jotka meille on annettu. Kun elämä menee pauselle, voi olla liian myöhäistä.

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuva: Ilkka Vuorinen

Meikki ja kampaus: Sanna Manninen

Silmälasit: Silmäasema

IHAN PAKKO HARRASTAA

IHAN PAKKO HARRASTAA

Hikikarpalot valuvat selässä, kun tanssitan, jumppautan ja pomputan kaksivuotiaita kaksosiamme muskarissa. Samaan syssyyn lausun vielä hengästyneenä runoa tai lorua. Ollessaan pieniä molemmat lapsemme olivat melko pidättyväisiä vieraiden ihmisten seurassa. Vaikka minä hyörin muskarissa kuin hullu, ainoa kehonosa joka kummallakaan kaksosella vapaaehtoisesti liikkui, oli silmämunat. Pysyttelimme kuitenkin sinnikkäästi mukana tässä lastemme ensimmäisessä harrastuksessa kahden vuoden ajan koska… Koska ajattelin, että lastemme on hyvä tutustua muihinkin lapsiin. Koska ajattelin, että olen itsekin pienenä harrastanut muskaria ja tykännyt siitä. Koska lasten kuuluu harrastaa.

Kun palasin äitiyslomalta työelämään, muskarin aikataulut menivät ristiin töitteni kanssa ja harrastus vaihdettiin tanssiin. Kotona kaksoset tanssivat aina, mutta kun sitä piti harrastaa suljetun oven takana ilman vanhempia, poikamme jäi mieluummin kanssani käytävään odottamaan. Ensimmäinen kausi kului kehitellen kaikenlaisia houkutuksia, joilla saada poikamme tanssisaliin. Hän oli kuitenkin lahjomaton, ja istui tiukasti vierelläni käytävän kovalla penkillä. Toinen kausi sujui jo paljon paremmin, ja pääsin itse nauttimaan kerran viikossa hyvän ystäväni lenkkiseurasta sillä välin, kun pienokaisemme olivat tanssimassa. Kauden päätyttyä poikamme kuitenkin ilmoitti, että tämä oli tässä. Hän ei halunnut enää tanssia, koska oli aina ryhmän ainoa poika. Mikään selitykseni ei saanut häntä palaamaan tanssin pyörteisiin.

Olen pyrkinyt siihen, että arkemme olisi sujuvaa ja kiireetöntä. Tai ainakin niin kiireetöntä, kuin se työn ja päiväkodin antamissa raameissa voi olla. Siksi olen ollut sitä mieltä, että vaikka kaksosemme ovat eri sukupuolta, he voivat harrastaa ihan samaa harrastusta. Neljävuotiaina he aloittivat jalkapallon. Poikamme oli innoissaan, mutta tyttäremme ei koskaan ymmärtänyt, miksi niin monen piti juosta yhden pallon perässä. Kaikillahan voisi olla ihka oma pallo! Ja kun lopulta treenikauden aikataulut vaihtuivat niin, että pallon perässä juostiin sunnuntaiaamuisin, lopetettiin sekin harrastus lyhyeen.

Sitten hoksasimme Järvenpään Spurtissa sirkusakrobatiatunnit. Molemmat lapsemme menivät sinne mielellään ja tulivat sieltä ulos posket punaisina ja paidat hikisinä. Kun samaan ryhmään siirtyi myöhemmin vielä pari lastemme rakasta tarhakaveria, olin entistä tyytyväisempi. Iloa varjosti ainoastaan eräs vanhempi, jolta sain moitetta siitä, että olen vienyt lapsemme liian kalliiseen harrastukseen. Nyt heidänkin perheensä koki painetta viedä omat lapsensa sirkusakrobatiaan, vaikka rahatilanne ei antanut periksi. On totta, että akrobatia on verrattain arvokas harrastus, jopa noin 5 kertaa arvokkaampi kuin vaikka se muskari. Mutta on varmasti myös arvokasta, että lapsemme saavat liikuntaa (akrobatiassa heillä liikkuu muukin, kuin vain silmämunat) ja että he viihtyvät harrastuksessaan. Ja vaikka ohjattu tunti on vain kerran viikossa, Spurttiin pääsee myös keskellä päivää samalla kausimaksulla leikkimään ja jumppailemaan. Mieheni vuorotyön ansiosta pystymme ottamaan ilon irti näistäkin vuoroista.

Olen pannut merkille, että tietyssä seurassa lasten harrastuksista kerskutaan. Mitä enemmän harrastukseen syydetään rahaa ja vanhempien aikaa (kuten vaikkapa jääkiekkoon, taitoluisteluun, ratsastukseen ja tennikseen), sitä ”parempi” vanhempi on. Itse haluan pyrkiä tästä ajattelumallista mahdollisimman kauas. Koen, että mitä vähemmän tilaa harrastukset vievät lastemme kalenterista, sitä enemmän aikaa voimme viettää yhdessä koko perheen voimin, vaikka sitten luistellen, hiihtäen, uiden tai potkien lähikentällä palloa. Joskus on hyvä miettiä, kummalle lapsen harrastus on tärkeä, lapselle vai vanhemmalle.

Mutta saa sitä aikaa menemään muuhunkin, kuin lasten harrastuksiin. ”Haluaisin vaan viettää enemmän aikaa sinun kanssasi äiti, lausui rakas 5-vuotias tyttäreni syksyllä, kun työni oli haukannut perheemme yhteisistä hetkistä liian suuren palan. Vaikka huolehdin tarkkaan, etteivät lasten harrastukset täytä kalentereitamme kokonaan, oli oma rakas ”harrastukseni” eli työni vallannut niin paljon tilaa elämästäni, etten meinannut jaksaa enää mitään muuta tehdäkään.

Parhaimmillaan harrastus kai tarkoittaa sellaista ajanvietettä, joka tuo lisää energiaa muuhun elämään. Tälle vuodelle tutkinkin sellaisia harrastusmahdollisuuksia, joihin voimme osallistua yhdessä lastemme kanssa. Minä ja tyttäreni olemme molemmat haaveilleet kitaransoiton opettelusta. Miksi emme siis aloittaisi soittotunteja yhdessä?

IMG_0256.JPG

Hurraa harrastuksille! Mutta pidetään järki mukana niitä lastemme puolesta valitessa.

Maija #ruuduntakaa

EI SAA PESTÄ?!

EI SAA PESTÄ?!

Olen tehnyt syksyn aikana paljon töitä, jonka seurauksena perheemme pyykkivuori on jäänyt mieheni harteille. Ainoat vaatteet, jotka minun on täytynyt itse huoltaa, ovat käsinpesua tai herkempää hoitoa vaativat mekot. Tosin sellaisia suurin osa vaatekaappini vaatteista onkin. Siinä missä mieheni heittää pyykit usein melko huolettomasti koneen kitaan, syynään itse aina vaatteiden pesuohjeet. Tällaiseen pesulappuun en ollut kuitenkaan ennen törmännyt: ”Ei saa pestä” ja ruksit jokaisen pesuohjesymbolin päällä. Kyseessä on valkoinen bleiseri. Siis kokovalkoinen vaate pitkillä hihoilla, jota ”EI SAA PESTÄ!”. Whaaatt?!

Tästä eteenpäin aion tarkastaa pesuohjeet jo kaupassa ennen ostopäätöstä. Valkoisen bleiserin kaltaisia kertakäyttötuotteita en kaappeihini kaipaa. Vaikka päähäni ei ostoskäyttäytymiseni perusteella voi luonnonystävän sädekehää asetella (VIELÄ!), en silti voi hyväksyä, että jotain vaatetta käytettäisiin vain siihen asti kunnes se on likainen. Likaantumisen jälkeenkö pitäisi ostaa taas uusi vaate? Ja mitä vanhalle tehdään?!

Pyhä päämääräni on, että mekot jotka hankin ovat käytössäni useamman vuoden. Aina niin ei ole käynyt. Tämä johtunee kotitaloustaidoistani. Kerran pesin ja jynssäsin käsin pari timanttiani, eli kaksi Karen Millenin vähän arvokkaampaa mekkoa. Olin tarkka ja huolellinen ja koko pesuoperaatio vei rutkasti aikaa. Laitoin mekot pyykkinarulle kuivumaan ja päätin pestä samaan syssyyn vielä tummansinisen, ennen pesemättömän jakun. Arvelin, että jakku päästäisi ensimmäisessä pesussa väriä, mutta yksin pestynä se ei tahrisi muita vaatteita pesukoneessa. Kone pesi jakun ja tyytyväisenä lopputulokseen iskin sen mekkojen kanssa samalle pyykkinarulle, mutta yläritsille. VIRHE!

Aamulla minua odotti karu yllätys, kun nappasin mekot pois narulta. Molempiin oli valunut tummansinisiä länttejä ylempänä märkänä roikkuneesta jakusta. Koska mekoilla on (tai ainakin oli!) arvoa, yritin laittaa tapausta kotivakuutuksen piikkiin. Se osoittautui turhaksi: olinhan ihan itse huoltanut tuotteet väärin. Saisin siis maksaa kotitaloustaidottoman pyykinripustajan oppirahat omasta pussista, kuten myös uudet mekot, jos sellaisia koin tarvitsevani.

Tätä taustaa vasten voitte ehkä uskoa, että hihkuin onnesta, kun sain uudeksi yhteistyökumppanikseni SOL –pesulapalvelut. Vein heille heti kolme hankalinta, tai omasta mielestäni täysin mahdotonta, mekkoa pestäviksi. Mekoista ensimmäinen on punainen, materiaaliltaan villainen Love Moschino. Koska minulla on aiempaa kokemusta villamekkojen tahattomasta huovuttamisesta ja kutistamisesta, arvelin että viisivuotias tyttäreni saattaisi periä tuon Moschinon ensimmäisen pesun jälkeen. Mutta SOL:in käsissä tämä aarre ei kutistunut, vaan palasi luokseni kuin uutena!

Toiseksi mekoksi valitsin Ted Bakerin fuksianpunaisen bilemekon, jota olen kyllä itse pessyt, mutta tuloksetta. Siinä oli pinttynyttä likaa kainaloissa ja rinnuksiin oli tullut juhlinnoissa tahroja. Tiirailin läiskiä ja epäilin niiden alkuperäksi ainakin punaviiniä ja ruokaa. SOL:lla varoiteltiin, että pinttyneiden länttien kohdalta mekon väri saattaa vaalentua. Olin valmis ottamaan riskin, koska ei se käyttökelpoinen tahraisenakaan ollut. Sain mekon takaisin sellaisena, kuin olin sen aikoinaan kaupasta ostanut. Täydellinen!

Kolmas mekko on lempparikesämekkoni, jota en kuitenkaan ole koskaan uskaltanut pestä. Mekon helma viistää maata ja sen se oli näköinenkin. Ennen mustavalkoraitainen mekko oli muuttunut helmasta aivan harmaaksi. SOL:lta hain tämän jännitystä täynnä, eikä työntekijä ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen. Mutta koska tiedän mikä oli mekon lähtötilanne, olin itse täysin mielissäni sen nykykunnosta. Nyt mekkoa voi taas käyttää…kunhan vain kesä tulee ensin! 😉

En ole aikaisemmin vienyt pesulaan muuta kuin hääpukuni ja olohuoneemme vanhan maton. Molemmista käynneistä on vierähtänyt aikaa. Nyt SOL on muuttanut Järvenpäässä Prismakeskukseen ja vaatteiden pesulaan viemisen kynnys tippui heti kertaheitolla. Samalla kun minä käyn ruokakaupassa, joku muu huoltaa vaatteeni. Sekä kemiallisesti pestävät että vesipestävät vaatteet, jotka saa laittaa kuivausrumpuun, valmistuvat kolmessa tunnissa! Jos siis hoksaa aamulla, että saman illan juhlakolttu kaipaisi kipeästi pesua ennen käyttöä, ei silti ole tarvetta lähteä ravaamaan vaatekauppoja epätoivoissaan. Voi vain huoltaa olemassa olevan lempparin pesulassa. Ekologista ja käytännöllistä. Tykkään!

SOL:n aukioloajat yllättivät myös positiivisesti. Liike on auki läpi viikonlopun, eli myös sunnuntaisin! Ja arkena asiakasta palvellaan kahdeksaan asti AINA! Jopa siis minä, joka omasta mielestäni en ehdi tekemään töitteni ulkopuolella juurikaan mitään muuta, ehdin ainakin viemään ja hakemaan vaatteeni pesulasta.

Olen jo pitkään harkinnut liittyväni järvenpääläisen vaatelainaamo Vaatepuun asiakkaaksi. Konsepti on naisten yhteisöllinen designvaatekaappi suomalaisten suunnittelijoiden arki- ja juhlavaatteista, päähineistä, kengistä, laukuista ja koruista. Olen kuitenkin ollut huolissani, osaisinko huoltaa vaatteet palautusta varten aina siihen kuntoon, missä ne ovat alun perin olleet. Positiivinen pesulakokemus saa minut harkitsemaan vakavammin tätäkin vaihtoehtoa.

Siispä pienin askelin kohti fiksumpaa kulutuskäyttäytymistä ja kohti joulua, jolloin kalenterissa toivottavasti on enemmän aikaa perheelle, kuin kaupoissa krääsän perässä juoksemiselle.

Ihanaa joulukuuta!

Maija #ruuduntakaa

NORSUN MUISTI

NORSUN MUISTI

Eräänä leppoisana iltapäivänä vähän aikaa sitten totesin äidilleni, että haluaisin viedä lapsemme kesällä Katinkultaan, koska siellä oli niin hauskaa omassa lapsuudessani. Äitini kohotti kulmiaan, mutta jatkoin tarinaani. Kuvailin äidilleni, kuinka muistan elävästi asuntoautomme takapenkin ja pöydän, jonka äärellä pelattiin pelejä. Pohdin, onko polku uima-altaalta kahvilaan vielä samanlainen. ”Tuntuu, että muistan sen polun jokaisen kiven ja mutkan!” totesin äidilleni innokkaasti. Äiti ei enää pystynyt kuuntelemaan tarinointiani vaan keskeytti: ”Ethän sä nyt voi muistaa sitä, koska silloin isäsi vielä eli!” Hätkähdin. Isäni menehtyi ensimmäisenä syntymäpäivänäni marraskuussa ja saman vuoden kesällä olimme kiertäneet Suomea asuntoautolla, myös Katinkullassa. Olin silloin alle vuoden ikäinen. Peleistä asuntoauton takapenkillä tai polusta ravintolaan ei ole valokuvia, enkä siis ole voinut ”keksiä” muistoja jälkikäteen. Mutta kuitenkin muistan, ja täysin kirkkaasti. Se on hyvin hämmentävää.

Isäni hautajaiset
Isäni ajoi kuolon kolarin ensimmäisenä syntymäpäivänäni 4.11.1981.

Kerran olin Porvoossa kuvausmatkalla ja päädyimme tiimin kanssa erääseen ravintolaan lounaalle. Ravintolan sisäpihalle astuessani päähäni alkoi tulla väläyksinä muistikuvia siitä, kun olin pieni ja äitini kanssa tuossa samaisessa paikassa syömässä. Kerroin työkavereilleni, että tuossa minä keinuin koko sen ajan, kun äiti istui pöydässä ja söi. Muistelin vielä, että nyt puulla katettu terassi oli silloin hiekkapihaa. Tuskin muistot Porvoon ravintolasta olisivat koskaan palanneet mieleeni, ellen olisi sattunut paikalle uudestaan. Myöhemmin tarkistin äidiltäni, olemmeko koskaan käyneet tuossa ravintolassa. Vastaus kuului näin: ”Olemme kyllä, mutta et toki voi muistaa sitä, koska olit vasta kaksivuotias ja keinuit koko sen ajan kun minä söin.”

Mutta kun minä muistan! Joskus jopa tuntuu, että muistan kolmevuotiaasta eteenpäin kaiken. Muistan, kuinka istuin uudessa housuhameessa vessanpöntön päällä ja katselin äitini meikkaavan, kunnes yhtäkkiä molskahdin pohjalle. Muistan kuinka olin tärkeänä siitä, että sain 3-vuotiaana osallistua punaisen aidan maalaamiseen. Muistan, että sain nimipäivälahjaksi hienon kassakoneen (jonka kopion ostin omillekin lapsilleni). Muistan kuinka karkasin äidiltä saatujen kolikoiden kanssa lähikioskille ostamaan salmiakkia. Muistan kuinka näytin kieltä ohikulkevalle tytölle kun hän tuijotti. Muistan kun näin Neumannin kävelevän karkkikaupan ohi Porissa. Muistan kun puhalsin ihan itse Aarne-alligaattori -kumipatjan täyteen ilmaa ja nukuin sen päällä koko yön.

Tilanteiden tunnelmat muistan aivan erityisen hyvin. Mitä tunsin, kun joku sanoi jonkun lauseen, tai miltä tuntui tehdä jotain tiettyä asiaa. Tämä voimakas ”tunnemuisti” vaikeuttaa joskus sitä, miten esimerkiksi torun omia lapsiamme. Kun heidän alahuulensa alkavat väpättää, sydämessä vihlaisee. Muistan niin kirkkaasti omasta lapsuudestani pahan mielen ja epäonnistumisen tunteet, kun olin tehnyt jotain väärin. Toki nekin tunteet täytyy oppia käsittelemään. Entisellä esimiehelläni oli tapana sanoa: ”Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä.” Hän arveli pettymysten koulivan lasta maailman menoon ja varmasti se onkin osittain ihan totta.  

Pusuhuulet
Kaaduin pulkalla jäisessä mäessä 4-vuotiaana ja sain aika hienot huulet. Muistan kuinka kovasti äitiäni huuleni naurattivat ja minua ei yhtään.

Väistämättä mietin, miten paljon omat lapseni muistavat vanhempana näistä lapsuuden vuosistaan. Toivon, että he ovat perineet minulta tämän taidon muistaa. Vastapainona mieheni sen sijaan ei meinaa aina muistaa edes mitä tapahtui eilen, saati sitten lapsuudessa. Toki on se unohtaminenkin taito 😉

Onko muita norsumuistilla varustettuja? Mitä te muistatte?

Hauskoja ja muistamisen arvoisia hetkiä kohti joulua toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

Paras joululahja ikinä!
Paras joululahja ikinä!

SHOPPAA KUNNES DROPPAAT, VAI MITEN SE MENI?

SHOPPAA KUNNES DROPPAAT, VAI MITEN SE MENI?

Alennusmyyntien ruuhkat ja kyynärpäätekniikka alelaarilla. Pitkät kassajonot, jotka saavat hien pintaan. Hiukan huvittava tuskastuneiden miesten parkki sovituskoppien edessä. Painavat kantamukset erikokoisissa ja -muotoisissa muovi- ja paperikasseissa, jotka raahataan julkisilla kulkuneuvoilla kotiin asti. Tai vaihtoehtoisesti järkyttävän kalliiksi nousevat parkkimaksut, jotka nielevät ne pennit jotka onnistui säästämään ”aleissa.” Kuulostaako ihanalta? Ei minustakaan.

Pari vuotta sitten mieheni lähdettyä yövuoroon ja saatuani lapsemme nukkumaan, laskeutui hiljaisuus kotimme ylle. Käsissäni oli harvinainen ja arvokas hetki omaa aikaa. Läppäri oli auki ja selailin ensin viattomasti eri vaateliikkeiden nettisivuja. Ostoskoriin päätyi yksi tuote: pitkälle ihmiselle suunniteltu body. Enää ei tarvitse työnnellä paitaa takaisin hameen vyötärön alle, mutta ei myöskään tarvitse alapään huutaa hallelujaa liian lyhyeksi suunnitellun selän mitan vuoksi ;)) Bodyn kaveriksi löytyi samasta kaupasta vielä ihana täyspitkä mekko. Ja toisesta liikkeestä kolmas hankinta. Yhtäkkiä kaikki maailman kauneimmat vaatteet olivat vain yhden klikkauksen (ja luottokorttinumeron näpyttelyn) päässä. Jäin innostuneena odottamaan vaatteiden saapumista. Ja mikä hykertävän kiva tunne oli sen jälkeen saada postipaketti kotiin. Kuin olisi joulu!

Tässä kuvina muutamia nettilöytöjäni:

  • Desigualin urheiluasu
  • Asosilta hankittu musta body
  • R.I.P. diet -paita, johon en kyllästy ikinä 🙂

Valistuneena nettishoppailijana maksan nykyään merkkivaatteista ruotsalaisen ketjuliikkeen hintoja. Osasyy tähän on se, että joku maksaa minulle shoppailusta. Olen viimeisen vuoden ajan ostanut esimerkiksi jalkalampun ja maton Ellokselta, vaatteita Zalandosta, varannut hotellin Booking.comista, hankkinut leluja lapsillemme Lekmeristä ja tilannut valokuvia ja personoituja joulukortteja Smartphotosta. Sillä seurauksella, että minulle on maksettu yli 250€ riihikuivaa rahaa tililleni. Olen nimittäin klikannut nettikauppojen verkkosivuille aina Bonusway -palvelun kautta TÄÄLTÄ. Bonusway maksaa jokaisesta ostoksesta tietyn prosenttimäärän takaisin. Mielestäni tämä on aika uskomatonta.

Bonusway toimii kuten S-etukortti, Plussakortti tai mikä tahansa etukortti. Ainoa ero on, että ostoksia voi tehdä samalla etukortilla yli 800 nettikaupassa. Bonuswayn asiakkaana saa myös muita tarjouksia ja etuja, joita ei tarjota muille nettishoppailijoille. Ensimmäisestä ostoksesta Bonusway tarjoaa heti 10 euron alennuksen. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Niin minäkin ensin ajattelin, mutta reilun vuoden Bonuswayta testattuani totean, että ainakaan vielä en ole löytänyt yhtään porsaanreikää.

Mieheni on säästeliäs ja häntä välillä hävettää, kun postimiehet moikkaavat kadulla tai huikkaavat ohi ajaessaan jättäneensä paketin tutun kukkaruukun taakse. Hän ei tilaile netistä mitään, mutta vaivihkaa olen kuullut mieheni suusta kysymyksiä kuten: ”Löytyisikö sieltä hyvät uudet farkut / aurinkolasit / miesten puku / nappikset…” Mitä milloinkin. Ja tyytyväisenä hän hykertelee kun paketti saapuu ja sovitusrumban saa hoitaa omaan tahtiin ilman jonoja, parkkimaksuja tai kiirettä.

Häpeäkseni mainittakoon, että olen kuullut pari kertaa lastemme leikkivän ”paketin palauttamista.” Leikissään he pohtivat, viedäänkö paketti Siwaan vai Valintataloon 😉 Ainahan ostokset eivät ole täysiä kymppejä. Mutta eivät ne ole sitä joka kerta tavallisesta kaupastakaan ostettuina. Nettikauppojen nykykäytännöt tuotteiden vaihtoon tai palautukseen liittyen ovat sentään varsin mutkattomia. Ei siis hätää, jos yöllinen shoppailuklikkaus onkin silloin tällöin huti.

Tässä kuvina lisää nettilöytöjäni:

  • Lastemme Ticket to Heaven -toppapuvut
  • Haglöfsin pinkki haalari, joka on muuten superkätevä leikkiessä lasten kanssa säällä kuin säällä ulkona.

Ymmärrän, että ekologisesta tai KonMari –näkökulmasta katsottuna shoppailuintoni voi jotakuta ahdistaa. Useimmiten ostan kyllä tarpeeseen ja olen tullut yhä kriittisemmäksi sen suhteen, mitä ja mistä ostan. Kun jotain on kuitenkin pakko päälleen laittaa, on tarkoin valittu, laadukas ja kestävä vaate paras valinta.

Fiksuja shoppailuhetkiä teille rakkaat lukijat!

Maija #ruuduntakaa

KAHDEN KERROKSEN VÄKEÄ

KAHDEN KERROKSEN VÄKEÄ

Ultrakuvassa herkkä ja rauhallinen poikamme suojaa käsillään kasvojaan, kun temperamenttinen tyttäremme mätkii häntä pikkiriikkisillä nyrkeillään. Tulevien lastemme ulkonäölliset piirteet erottuivat myös selvästi: poikamme oli kuin ilmetty isänsä ja tyttö kuin minä minikoossa. Siellä he killuivat, toinen yllä ja toinen alla.

Ultrauksesta on kulunut reilu viisi vuotta aikaa, mutta oikeastaan mikään ei ole tuosta hetkestä muuttunut. Kaksosemme ovat edelleen se sama taistelupari, joka he olivat jo kohdussa. He rakastavat toisiaan rajattomasti ja tekevät kaiken yhdessä. He tappelevat ja kinaavat, mutta auta armias jos minä laitan toisen jäähylle, on toinen hetken kuluttua vapauttamassa sisarustaan piinasta.

Asumme omakotitalossa ja jo aikana ennen raskautta kuvitteellisille lapsille oli rakennettu omat huoneet. Maalasimme yhden huoneen pinkiksi, toisen turkoosiksi, aivan kuin olisimme odottaneet tyttö ja –poikalasta saapuviksi. Oikeasti lasten sukupuoli oli kyllä vähiten mielessämme vanhemmuudesta unelmoidessamme. Tärkeintä oli, että emme jäisi mieheni kanssa kaksin, vaan tavalla tai toisella perheemme jossain kohtaa kasvaisi. Ensin meille tuli hurmaava labradorinnoutaja Puntti, karvainen vauvamme. Ja myöhemmin iki-ihana tuplaonni potkaisi ja saimme kaksosemme Jaden ja Edvinin.

Ensimmäiset neljä vuotta lapsemme nukkuivat hyvin omissa huoneissaan. Tai ”hyvin” on ehkä väärä sanamuoto. Alkuaikoina jompikumpi lapsi herätti meidät aina vartin välein. Hiljalleen saimme nauttia tunnin pätkistä, mutta se ilo katkesi lyhyeen kun poikamme alkoi omatoimisesti tepastelemaan puolen yön jälkeen sänkymme ääreen ja kipuamaan siitä väliimme. Sitten emme nukkuneet sängyn ahtaudesta (ja poikamme poikittaisesta uniasennosta) johtuen mieheni kanssa enää lainkaan.

Väsymyksen piinaamina haastattelimme poikaamme, miksi hän ei pysy omassa sängyssään öisin. Vastaus oli klassinen: mua pelottaa.” Pelkoon kokeiltiin yövaloa, kattolamppua, iltalaulua, sylissä oloa ja minun vaatekappalettani poikamme sängyssä. Mikään ei auttanut. Lopulta tajusimme ratkaisun olevan aivan lähellä. Tyttäremme Jade! Lapset siirrettiin samaan huoneeseen nukkumaan niin, että Jade on oven lähellä ”vahtina” ja Edvin peremmälle ”turvassa”. Temppu tepsi ja nautimme muutamasta auvoisasta yöstä. Sitten Jade alkoi itkemään, ettei pysty nukkumaan, jos huoneessa ei ole mitään vaaleanpunaista. Hankittiin pinkki matto. Sen jälkeen taisteltiin siitä, nukuttiinko pimeässä vai valot päällä. Edvin halusi valot, Jade tykkäsi pimeästä. Mieheni toi Jadelle ihanat huovutetut pingviinisilmälaput ulkomaantuliaisena ja yöllinen rauha oli taas taattu.

5-vuotissyntymäpäivälahjaksi lapset toivoivat kerrossänkyä. Haaveilin jo ihanasta mustasta design-kerrossängystä, kunnes lapsemme ilmoittivat, että sängyn olisi oltava kuin maja. Aloitin ahkeran googlailun, mutta majasänkyä ei löytynyt mistään. Onneksi silmiini osui K-raudan bloggarin kirjoitus TÄÄLLÄ ja avot, tein tilaustyön lasten Waarille.

IMG_7780
Sängyn runko ostettiin valmiina Tori.fi -sivuston kautta ja mieheni maalasi sen valkoiseksi.

IMG_7788
Ikeasta löytyi valmiina täydellisesti sängyn alle sopivat kolme säilytyslaatikkoa ja esim. lasten pikkulegot löysivät oman uuden paikkansa yhdestä näistä laatikoista. Laatikoiden alla on pyörät, joten niitä on lastenkin helppo rullata mukaan leikkeihin.

Kas, nyt kelpaa nukkua, ainakin toistaiseksi! Yhtäkkiä sänky on Edvinille niin mieluinen, että hän tekee alasängystä aina vuoratun majan, johon näkee vain pikkuisesta ikkunasta. Valojenkaan ei siis tarvitse enää palaa öisin.

Olin jo unohtanut miten paljon virkeänä saa aikaiseksi. Tosin nyt sykemittarini on alkanut väittämään, että minä kävelen unissani. Mutta se on sitten eri tarina se…:)

Kauniita ja rauhallisia unia!

Maija #ruuduntakaa

ETTEI NYT VAAN SATTUIS MITÄÄN

ETTEI NYT VAAN SATTUIS MITÄÄN

On mitä kaunein päivä. Aurinko paistaa ja ikkunoiden ulkopuolella linnut epäilemättä laulelevat. Viereisellä kaistalla ohitsemme kiihdyttää autoja toinen toistaan kovempaa kaasuttaen. Nojaan taaksepäin ja liimaan itseäni tiukemmin kiinni penkkiin. Suljen silmät. Pelottaa ja alkaa itkettää. Apua, voidaanko mennä hiljempaa?” kysyn mieheltäni. Hän vilkaisee auton nopeusmittaria ja sitten minua: vauhti on päätähuimaava neljäkymmentä kilometriä tunnissa.

Olemme matkalla Jorvin sairaalasta kotiin. Olen kahta kuukautta aiemmin synnyttänyt maailmaan pienen pienet, noin kilon painoiset kaksoset. Ennen sitä olen maannut kolme kuukautta sairaalan vuodeosastolla, jotta synnytys ei käynnistyisi ennenaikaisesti. Pienokaistemme elämä on ollut hiuskarvan varassa raskausviikosta 10 lähtien. Ja nyt automme kyydissä matkustavat nuo mittaamattoman arvokkaat aarteemme.

Jade ja Edvin 2kk
Jade ja Edvin kahden kuukauden ikäisinä, juuri lähdössä Jorvin sairaalasta kotimatkalle.

Heti lasten saavuttua maailmaan elämä muuttuu toisenlaiseksi. Tunteeni ovat kovasti pinnassa. Syytän alkuun babybluesia, mutta totuus on, että kiinnitän asioihin myös ihan eri tavalla huomiota. Lasteni syntymästä lähtien pääni on täyttynyt tuon tuosta kaikenlaisilla kauhukuvilla. Jos nyt lapseni putoaa tuosta kiipeilytelineestä, häneltä lähtee henki. Jos nyt temppu trampoliinilla menee pieleen, hän halvaantuu ja se on minun syytäni, koska päästin hänet siihen. Lapseni voi kaatua pyörällä. Mitä jos hän jää auton alle? Mustikkapuskassa vaanii varmasti kyykäärme. Ei kai hän tukehdu lihapullaan? Entä jos hän ajaa lihapulla suussa kyykäärmepuskaan, kaatuu ja auto ajaa hänen ylitseen!

Sanonta kuuluu: ”Pienet lapset ja pienet murheet. Isot lapset ja isot murheet.”

IMG_6441

Kaksosemme ovat nyt 5-vuotiaita, enkä osaa sanoa, ovatko murheemme pieniä vai suuria, isompia kuin silloin kun he olivat ihan pieniä, vai pienempiä kuin sitten, kun he ovat isoja. Kaikki on juuri nyt todella hyvin ja onnellisesti. Välillä kuitenkin tuntuu, etten pysty nauttimaan yhteisistä hetkistämme lainkaan, koska murehdin: mitä jos. Ja kuinka turhaa se murehtiminenkin on? Jos lapsillemme joskus jotain pahaa tapahtuu, murehtimiseni ei sitä ainakaan estänyt. Ja jos mitään pahaa ei pikkunaarmuja lukuun ottamatta tapahdu, en ole nauttinut ihanista yhteisistä hetkistämme, koska olen surkutellut ja jossitellut turhaan. Käyköhän kaikille äideille näin?

Onneksi mieheni osaa sentään suhtautua lastemme puuhiin järkevästi. Hän pitää heitä silmällä, mutta antaa lastemme kokeilla myös uusia juttuja. Tästä olen iloinen, sillä mitä jos lapsiimme tarttuu minun hysteerisyyteni…!

Mutta ihan oikeasti, eiköhän tässä hyvin käy. Kypärä päässä polkupyörän selässä ja järki käteen. Kirjoittaessani tätä tekstiä lastemme leikin ääni kantautuu pihalta työhuoneeseeni. Ensimmäinen ajatukseni on tietenkin: Ettei nyt vaan sattuis mitään.” 😉

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelin kansikuvan valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

NIRSOT LAPSET RAVINTOLASSA

NIRSOT LAPSET RAVINTOLASSA

Luin vasta nyt Hanna Sumarin 4.6.2017 julkaiseman blogikirjoituksen otsikolla: Lapset ravintolassa (http://blogit.apu.fi/hannasumari/lapset-ravintolassa). Kohua herättäneessä tekstissä Sumari arvostelee vanhempia, jotka antavat lapsilleen liikaa valinnanvapautta ruoan suhteen. Sumari on kokenut tämän erityisen häiritseväksi toiminnaksi ravintolassa, jossa vanhemmat kyselevät lapsiltaan buffet-pöydän ääressä, mikä näille kelpaisi. En loukkaantunut lukemastani, enkä saanut raivonpuuskia kuten jotkut tekstin lukeneet. Otan kuitenkin kantaa, koska kirjoitus herätti minussakin ajatuksia. Tässäpä siis yksi näkökulma lisää.

Ennen kuin tulin äidiksi, ärsyynnyin nirsoista lapsista. Ajattelin, että on vanhempien syytä, jos lapsi on liian valikoiva. Tein omia johtopäätöksiä: lapselle on selkeästikin tehty aina omat ruoat, eikä hänelle ole tarjoiltu samaa sapuskaa kuin aikuisille. Totuttelukysymys. Lapselle on varmasti annettu liikaa vaihtoehtoja, eikä hän ole kokenut jäävänsä ilman ruokaa, vaikka olisikin ronkeli. Nirsoilulla ei siis ollut seurauksia. Vanhemmat olivat lepsuilleet ja lapsi toimi perheen päättäjänä. Niin ärsyttävää!

Sitten koitti se päivä, kun minusta tuli kaksosten äiti. Saimme ihanan tytön ja ihanan pojan. Tarjoilimme molemmille alusta alkaen monipuolista ruokaa. Joskin muona oli toisten äitien tekemää, sillä omat resurssit eivät riittäneet soseutusrumbaan (vaikka olisi ehkä jonkun mielestä pitänytkin). Ruokaa kului valtavia määriä, eikä kumpikaan nirsoillut yhtään.

Olemme kasvattaneet lapsiamme hyvin tasapuolisesti ja molemmilla on ollut samat säännöt. Kumpaakaan ei ole suosittu tai lellitty enempää, kuin toista. Ja kuitenkin nyt viiden vuoden iässä olemme tilanteessa, jossa toinen kaksosista syö ihan mitä vaan, mutta mieluiten kasviksia. Ja toinen kaksosista ei koske mihinkään kasvikseen, hedelmään tai marjaan. Oikeastaan hänelle ei kelpaa mikään ruoka, joka on jonkun väristä. Ainoastaan lihat, peruna, makaroni, riisi ja juusto maistuvat hänelle. Nirsoilu yltää herkkuihin asti. Kun toinen kaksosista valitsee perjantaina kuola suupielissään irtokarkkeja ja mehuja, toinen kaksosista kelpuuttaa herkuikseen ainoastaan jogurttirusinat ja lakut. Olenkin joskus leikkisästi todennut, että he ovat jo raskausaikana vatsassani killuessaan jakaneet syömäni ruoat, sillä niin he yhä tekevät.

Ruokailuista tuli lopulta minulle stressinaihe. Pohdin, saako nirso lapseni kaikki tarvitsemansa ravintoaineet. Aloin seuraamaan sykemittariani perheen yhteisten ruokailujen aikana ja huomasin käyväni ihan kierroksilla. Hakeuduimme neuvolan ohjaamina ravintoterapeutille. Hän tutki ronkelin lapsemme kasvukäyriä, katseli tämän vireystasoa ja tokaisi sitten: ”Mutta hyvinhän hän näyttää voivan, kasvavan ja kehittyvän!” Se oli kyllä totta. Lapsemme syntyivät pikkukeskosina ja ovat siihen nähden nykyään jättiläisiä. Molemmat ovat pitkiä ja painon suhde pituuteen on kummallakin 0-käyrällä, eli pituuden ja painon suhde on ideaali.

Käynnin päätteeksi ravintoterapeutti totesi hymyssä suin: ”Ei huolta, kyllä hän kolmekymppisenä sitten jo kasviksia syö.” Mukaan saimme myös muutaman kullanarvoisen ohjeen. Ne kuuluvat näin: Yhteisten ruokailujen pitää tapahtua hyvässä hengessä. Ei saa pakottaa syömään, eikä pidä kiristellä hampaita, vaikka kuinka ärsyttäisi tai huolestuttaisi. Riittää, jos lapsi huolii ensin kasviksen lautaselleen, vaikka ei edes koskisi siihen. Pikku hiljaa voi kokeilla, josko hän suostuisi koskemaan kasvikseen, ehkä haistamaan ja lopulta jopa maistamaan sitä. Jos rohkeus riittää maistamiseen asti, lapsella pitää olla lupa sylkeä kasvis pois suusta, jos maku ei miellytäkään. Ja vaikka edessäsi olisi pian irvistävä ja kasvista suustaan sylkevä lapsi, muista kehua häntä siitä, kuinka reippaasti uskalsi kuitenkin kokeilla maistamista.

IMG_0881
Lastemme iltapalat ovat ”vähän” eriväriset.

Tätä taktiikkaa olemme testanneet nyt vuoden päivät ja edenneet siihen pisteeseen, että ronkelikin lapsemme suostuu aina vähintäänkin haistamaan ruokaa. Päärynää, porkkanaa ja kurkkua hän on jopa maistanut. Porkkana- ja pinaattiletut hän syö mielellään ja itse asiassa ne ovat hänen herkkuaan (puuron ohella). Lisäksi lapsemme osallistuvat mielellään ruoan valmistamiseen, salaatin ja kasvisten pilkkomiseen sekä leipomiseen, vaikka kyseessä olisikin porkkana- tai banaanikakku.

Tiemme tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Ja edelleen monen näkökulmasta meidän lapsemme on juuri se ärsyttävä nirso. Voin siis hyvin kuvitella tilanteen ravintolan buffetpöydässä ja minut äitinä kysymässä lapseltani: ”Ottaisitko kurkkua, maistaisitko porkkanaa…” ja lopulta päätyisimme ruokapöytään pelkän perunan kanssa, koska kaikki muu epäilyttää lastamme liikaa. Usein toimimme ravintolassa niin, että tilaamme lapsillemme yhden aikuisten ruoka-annoksen. Toinen syö siitä salaatin ja kasvikset, toinen lihan. Yhdessä he jakavat perunat tai muun lisukkeen, täysin sulassa sovussa.

Molemmat lapsemme ovatkin käytökseltään varsin rauhallisia ja pöytätavat hallitsevia. Siksi puolestani kummastelin viime kesänä Turussa, kun meitä ei huolittu lastemme takia ravintolaan syömään kello viideltä torstai-iltana. Vilkaisin ravintolasaliin, jossa keski-ikäinen mies nuokkui kännissä kuin käkikello. Samaa ikäryhmää edustanut nainen kompasteli skumppapäissään hameenhelmoihinsa. Tämä oli kuitenkin täysin hyväksyttävää, koska he ovat aikuisia. Sen sijaan lapsemme, jotka olisivat istuneet ja ruokailleet kanssamme nätisti pöydän äärellä, eivät saaneet edes astua ravintolaan sisään, koska ovat lapsia. Ja nekin lapset, jotka eivät vielä osaa käyttäytyä ravintolassa, eivät kyllä tällä tyylillä siihen koskaan opikaan. Lapsista toki lähtee ääntä, mutta niin lähtee aikuisistakin. Voi kun osan aikuisista voisi toisinaan eliminoida ravintoloista 😉

Maukkaita ruokailuhetkiä toivottaen,

Maija #ruuduntakaa  

VALOT PIMEYKSIEN REUNOILLA

VALOT PIMEYKSIEN REUNOILLA

Silmälääkärin vastaanotolla hengitin syvään ja tulkitsin lääkärin eleitä. Pelotti. ”Tuleeko minusta sokea?” kysyin. Silmälääkäri tuijotti minua vakavana. ”Ei… vielä”, hän totesi hiljaa. (Ensimmäisestä Ruudun takaa –postauksesta otsikolla: ”Vain sydämellään näkee hyvin.”)

Tämä blogi sai alkunsa niistä ajatuksista, jotka pyörivät päässäni sen jälkeen, kun lääkäri kertoi että minusta on ehkä tulossa sokea. Tässä tekstissä haluan palata tuohon pysäyttävään päivään ja sitä seuranneeseen puoleen vuoteen, jonka aikana odotin lisätietoa asiasta. Tuo ajanjakso oli täynnä epävarmuutta, mutta myös oivalluksia, joita ei muuten olisi koskaan syntynyt.

Palatessani silmälääkärin vastaanotolta kotona odotti tyyni mieheni, joka ensi töikseen halasi lujaa. Romahdin niin kuin rakkaimpien syliin romahdetaan hädän hetkellä. Kyyneleet virtasivat ja tärisin. Kauhea itsesäälin tulva ja menetyksen pelko kulkivat läpi kehoni. Olen aina ollut positiivinen ja optimistinen ihminen siitäkin huolimatta, että monissa asioissa en ole päässyt kovin helpolla. Nyt mieleni oli kuitenkin musta mytty.

Mieheni ryhtyi heti huolehtimaan käytännön asioista. Talomme pitäisi myydä. Asumme syrjässä, eikä täältä ole vaikkapa kävelytietä keskustaan. Liikkuminen näkörajoitteisena olisi siis vaarallista. Meidän pitäisi löytää uusi koti mahdollisimman pian, jotta oppisin sen nurkat ja kulmat ennen näön menettämistä ja arki olisi tulevaisuudessa helpompaa. Jos asuisimme lähempänä keskustaa, olisin myös kävelymatkan päässä palveluista, enkä niin riippuvainen miehestäni.

Koiramme Puntti on käynyt opaskoirakoulun, mutta reputtanut kaikki kokeet. Mieheni Timo mietti jo toisen koiran hankkimista Puntin kaveriksi ja minun tuekseni. Sellaista kympin oppilasta, eikä Puntin kaltaista ”hulttiota” 😉 

Puntti
Hulttio, mutta niin rakas Punttimme.

Mieheni murehtiessa käytännön asioita keskityin itse katselemaan lastemme jokaista ilmettä. Pyrin painamaan heidän kasvonsa mieleeni niin hyvin kuin vain mahdollista. Mietin synkkänä, kuinka pitkään näkisin heidän kasvavan ja piirteiden muuttuvan. Kuljin myös metsässä silmät kiinni ja ”harjoittelin” sokeutumista varten. Virkkasin vimmatusti, koska näkörajoitteisena tuo tärkeä harrastus jäisi automaattisesti vähemmälle.

Muutaman kuukauden kuluttua siitä, kun olin istunut silmälääkärin vastaanotolla, meikkasin näkövammaista vierasta tv-ohjelmaan. Vieras kertoi olleensa sokea jo syntyessään. Hänen opaskoiransa oli villi ja jos sen päästi irti remmistä, saattoi joutua odottelemaan puolikin tuntia ennen kuin koira palasi vietiltään takaisin. Kesken tarinansa vieras neuvoi yhtäkkiä napakasti, että poskipunaa ei sitten saa laittaa liikaa, koska hän ei tykkää siitä miltä se näyttää. Jäin hämmästyneenä miettimään, mistä hän tiesi miltä poskipuna näyttää, mutta en kehdannut kysyä.

Eräänä aamuna Helsingin Sanomia lukiessani silmiini osui juttu Innojok –yrityksen toimitusjohtajasta Jukka Jokiniemestä. ”Kaikki lähtee näkemisestä”, tiivisti Jokiniemi perustamansa yrityksen idean. Valaisinyritystä vetävän toimitusjohtajan suusta lause kuulostaa täysin luontevalta, yhtä seikkaa lukuun ottamatta. Jokiniemi on sokea.

Tapaan vanhaa kollegaani lounaan merkeissä ja kerron tietysti hänellekin, mitä päällimmäisenä on mielessä. Hän kertoo, että heidän naapurissaan asuu perhe, jossa kaikki kolme poikalasta ovat näkövammaisia. Kuitenkin pojat pelaavat harva se päivä kavereidensa kanssa jalkapalloa. Ainoa ero on, että joukkuetoverit vislaavat pilliin kertoakseen, missä ovat. Muuten peli sujuu kuin kenellä tahansa.

Aloin ymmärtää, että vaikka menettäisin näköni, paljon muuta jäisi jäljelle. Päässäni vellovan pimeyden keskeltä alkoi loistaa valopilkkuja. Aloin ajatella, että jos menettäisin näköni, keksisin uusia tapoja tehdä asiat. Lopulta en ”nähnyt” sokeutumisessa niinkään pelkkää pahaa, vaan monia erilaisia ratkaisuja.

Tänään käynnistä lääkärin vastaanotolla on kulunut kaksi ja puoli vuotta. Asumme edelleen samassa talossa. Ovelle vastaan kävelee sama, hömelö koira. Lapsiani katselen yhä tiiviisti, mutta lähinnä siksi, että he ovat niin valloittavia.

Ehkä haaveet eivät aina toteudu. On kuitenkin hyvä muistaa, että eivät toteudu aina pahimmat pelotkaan. Elämä pitää elää ja katsoa, mitä se tuo tullessaan.

Näkemisen arvoista kesän aloitusta Sinulle!

Maija #ruuduntakaa

Puntti
Ihana tärkeä Puntti <3 Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

RUUTUVISA: MITÄ PUET KASVOILLESI TÄNÄ KESÄNÄ?

RUUTUVISA: MITÄ PUET KASVOILLESI TÄNÄ KESÄNÄ?

Joidenkin pöytälaatikot pursuavat runoja, toisten kerran käytettyjä kynsilakkapulloja tai salaisia keksikätköjä. Olen luonteeltani vähän oravankaltainen ”hilloaja”. Omaan pöytälaatikkooni tiensä ovatkin löytäneet nuo kaikki edellä mainitut asiat, mutta myös poikkeuksellisen monet erilaiset pokat. Miehiin iskee kuulemma kesäisin autokuume, mutta minuun on tänäkin keväänä iskenyt silmälasikuume.

No mitä pöytälaatikkoni sitten jo nykyisellään kätkee sisäänsä? Löytyy MaxMaran juhlaprillit titaanisangoilla ja timanteilla, kepeät Tommy Hilfigerin sporttilasit, joilla taittuu juoksulenkki jos toinenkin, Fendin mustat paksut sihteerisangat BlueControl –linsseillä ja Wescin yksinkertaiset pilottisangat, jotka ovat muodikkaat joka tilanteen silmälasit. Hommat ovat aina hanskassa, mutta hanskat joskus hukassa. Varmaa on kuitenkin se, että silmälasiasiat ovat minulla kunnossa.

Vaikka voi vaikuttaa siltä, etten tarvitse lisää laseja, huomasin käveleväni silmälasiliikkeen ohi ja pälyileväni salaa ikkunan takaa uusien muotikehyksien rivejä. Koska kyseessä oli lemppariliikkeeni Järvenpään Silmäasema, ajattelin piipahtaa sisällä ja tutkia, millaisia ovat trendikkäimmät ruudut juuri nyt.  

Jo pari vuotta olen etsinyt täydellisiä valkoisia silmälaseja. Ja kuinka ollakaan: lopultakin ne ovat muotia! Valikoima on siis laajentunut ja löysin juuri sopivat. Yleisesti voi sanoa, että silmälasikehysten vaaleus, läpikuultavuus, havannan sävyt ja kulta ovat nyt kuuminta hottia.

Menin muuten liikkeeseen vahingossa jo valmiiksi trendikkäänä Carreran läpikuultavissa, pyöreissä sangoissa, sillä pyöreät unisex-mallit niin muovisina kuin metallisinakin ovat edelleen muodissa. Kutsun näitä laseja halilaseiksi, koska ne luovat mielestäni nallemaisen kotityylin. Yhdistettynä kukkakuosiin ne synnyttävät mielestäni hauskan ja muodikkaan retrofiiliksen.

161004-MV-692
Silmälasit: Carrera, Silmäasema Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki ja hiukset: Sanna Manninen

Pyöreiden kakkuloiden rinnalla trendeissä kulkevat myös naiselliset pisaramuodot ja kissamaiset kehykset. Mutta jos pitää enemmän kulmikkaasta, niitäkin löytyy. Testasin esimerkiksi Versacen kehystä 1243. Toinen esimerkki on Dolce&Gabbanan malli 3273, jota saa kauniissa havannan ja vaalean beigen yhdistelmässä.

Nyt kun Suomen superkylmä kevät on ehkä taittumassa kesäksi, tarvitaan myös aurinkolaseja. Tämän kesän aurinkolasimuoti ottaa vahvoja vaikutteita 70-, 80- ja 90-luvuilta niin muotojen kuin värienkin puolesta. Aika kattaus! Tarjolla on ylisuuria Woodstock -henkisiä malleja ja toisaalta pyöreät panto-muodot ovat edelleen hyvin suosittuja. Pyöreään muotoon saatetaan yhdistää pilottimalleista tuttu tuplaripaisuus. Naiselliset kissamaiset mallit ja pilottilasit pitävät pintansa kaudesta toiseen.

Musta ja eri havannan sävyt hallitsevat sesongin 2017 aurinkolasikehysten värimaailmaa. Myös kevään trendiväri roosa näkyy vahvasti aurinkolaseissa. Metallin sävyistä kulta on ehdoton numero yksi. Jos haluaa valita perinteisemmän väriset kehykset, niitä voi piristää värikkäillä linsseillä tai peilipinnoilla. Linsseissä näkyy edelleen paljon liukuvärejä. Linssien väritys voi olla hyvinkin vaalea, jolloin ne toimivat parhaiten lähinnä asusteena. Itse ihastuin valtavasti McQ:n kultaisiin pyöreisiin silmälasikehyksiin, enkä saanut niiltä mielenrauhaa! Päätinkin muuntaa kultaiset kehykset aurinkolaseiksi ja valitsin niihin ruusukullan väriset peililinssit. Jos joskus kyllästyn näihin erikoislinsseihin, on lasit helppo muuttaa takaisin tavallisiksi silmälaseiksi.

Piipahtaessani Silmäasemalla ainoa ongelmani oli liian ammattitaitoinen lempparimyyjäni Johanna, joka kantoi eteeni toinen toistaan hienompia laseja. Hänellä on ihmeellinen taito valita satojen kehysten joukosta aina juuri ne, jotka sopivat minun kasvoilleni ja persoonalleni parhaiten. Jos budjettini olisi rajaton, olisin hankkinut ainakin neljät silmälasit ja kolmet aurinkolasit. Mutta silloin pöytälaatikossa ei enää olisi ollut tilaa, joten kohtuus kaikessa 😉

Mitä sinä muuten hankkisit, jos saisit 200 euroa shoppailurahaa Silmäasemalle? Vastaamalla kysymykseen blogin kommenttikentässä tai Ruudun takaa –facebookissa voit voittaa itsellesi 200 euron lahjakortin Silmäasemalle! Siispä kipin kapin kommentoimaan!

Iloiset terkut Ruudun takaa,

Maija

 

Silmäasemalla kuvatut valokuvat, meikki ja hiukset: Kirsi Maijala