KALLIS, ARVAAMATON ELÄMÄ

”Säilyttäköön uusi vuosi sen mitä rakastat. Tuokoon tullessaan mitä kaipaat. Vieköön mennessään mitä taakkana kannat.” Tämän lainatun tekstin kirjoitin tänä vuonna joulukortteihin, sillä se kiteytti hyvin omat ajatukseni. Kulunut vuosi 2016 ei ole ollut helpoimmasta päästä.

Vuosi sitten uutena vuotena seisoin hotellin katolla Dubaissa yhdessä työkavereitteni kanssa. Olimme juuri paria tuntia aikaisemmin saaneet purkitettua ”Myyntimies Jethro matkoilla” –sarjan viimeisetkin kohtaukset ja olo oli levollinen. Jethrolla oli yhä yllään kuvauksia varten hankittu sheikin asu, eikä tunnelma olisi voinut olla parempi taikka hilpeämpi.

img_4090
Myyntimies Jethro matkoilla ja tuottaja Maija Dubaissa, uuden vuoden aattona 31.12.2015.

Yhtäkkiä laukkuni alkoi värisemään ja puhelimeeni saapua viestejä ketjuna. ”Are you ok?”, ”Maija are you in Dubai, are you safe?” Ihmettelin brittiystävieni viestitulvaa ja hätää hyvinvoinnistani. Laitoin wifin päälle, hakusanaksi Dubai ja uutisotsikot vierivät eteeni. Dubaissa sijaitseva pilvenpiirtäjä oli syttynyt tuleen. Katsoin ympärilleni ja näin valtavan soihdun liekehtivän turvallisen etäisyyden päässä meistä. Kun kello löi puolen yön, tuijotimme ihmeissämme näkyä, jossa upeat ilotulitukset lensivät irvokkaasti taivaalle maailman korkeimmasta rakennuksesta Burj Khalifasta, aivan onnettomuuspaikan naapurista. Uutisotsikoinnin perusteella kukaan ei tulipalossa loukkaantunut, mutta koen sen vaikeaksi uskoa nähtyäni palon paikan päältä.  

Jotenkin satun hyvin usein väärään paikkaan väärään aikaan. Vuonna 2005 istua nökötin Lontoon metrossa juuri sillä hetkellä, kun sinne tehtiin pommi-isku. Meidän vaunumme ehdittiin evakuoimaan, mutta pommi iski seuraavalla asemalla. Tällaiset läheltä piti –tilanteet saavat minussa aikaan syvän kiitollisuuden tunteen siitä, mitä minulla on tässä ja nyt. Kun jotain sattuu, soitan ensimmäisenä äidille kertoakseni, että rakastan häntä. Maailman itsestään selvin asia, mutta olen kokenut tärkeäksi kertoa sen juuri sillä hetkellä.

Kun kuvasimme Israelissa The Tuomolat –sarjaa, sinne iski pahin hiekkamyrsky 45 vuoteen. Sen seurauksena makasin kaksi viikkoa 40 asteen kuumeessa ja tiputuksessa sairaalassa, keuhkot hiekkaa rahisten. Elämä ei ole käynyt siis tylsäksi, vaikka perheeni ehkä toisinaan esittää vienoja toiveita seesteisemmistä ajoista.

Nykyään minulla on tapana hyvästellä perheeni aina kun lähden matkalle. Ja matkaksi lasketaan nyt myös tyttöjen mökkireissut. Kuulostaa ehkä dramaattiselta, mutta koen vahvaa menettämisen pelkoa. Pelkään, että kun lähden, en palaa. Tai jos lähden, jotain sattuu läheisilleni ennen kuin palaan.

Vaikka kulunut vuosi oli rankka, paljon säilytettävää elämästäni kyllä löytyy. Totta kai maailman rakkaimmat lapset, aviopuoliso, perhe ja ystävät. Koti, jonka olemme itse rakentaneet ja työpaikka, jossa viihdyn. Eli mitä sitten kaipaan?

Kaipaan aikaa ystävien ja perheen kanssa. Mutta samaan aikaan tiedostan eläväni hektisimpiä ruuhkavuosia, eikä tämäkään ikuisesti kestä. Pyrin siis olemaan armollinen kiireen tunteelle ja tiedostan, ettei kalenterimerkinnöissä ole oikein mitään, mistä voisin tinkiäkään.

Käsikirjoittaja Katri Manninen kysyi minulta kerran kuvauspäivän päätteeksi, mitä minä tekisin ilmaiseksi. En löytänyt siihen silloin vastausta, koska päässäni jyskytti vain se, että kaikki tekeminen on pois perheeltäni, ja aikaa perheen kanssa ei voi arvottaa. Vaikka joku tarjoaisi kuuta taivaalta, en ottaisi hommaa vastaan jos tekisin sen perheeni kanssa vietetyn ajan kustannuksella.

Rakastan työtäni, mutta jos olen rehellinen, en tekisi sitäkään ilmaiseksi. Vaikka työnteon varsinainen motivaatio ei ole raha, on laskujen maksaminen selkeä syy käydä töissä. Mutta olen toki tehnyt asioita myös ilmaiseksi. Osallistuin tuotantopäällikön roolissa ”100 tarinaa lastensairaalasta” Live Aid -projektiin, ja sen tein täysin ilman pennin hyrrää. Hyvän mielen määrä oli mieletön. Mutta silloinkin motivaationi lähti perheestä. Meidän iki-ihanat kaksoslapsosemme syntyivät pikkukeskosina 27 raskausviikolla. Tuli tunne, että jos voin olla mukana auttamassa tulevien pikkukeskosten, tai ylipäänsä lasten hyvinvoinnissa, ei kampanjaan mukaan lähtemistä tarvitse miettiä nanosekuntiakaan.

Teen sivuammatikseni meikkejä ja kampauksia ja se on homma, jota silloin tällöin teen mielelläni myös ilmaiseksi. Toimin esimerkiksi kokeneemman meikkaajan assistenttina ilman korvausta, jolloin saan palkkioksi aimo annoksen kokemusta ja vinkkejä. Meikkaajana työ tehdään yleensä yksin, ja juuri siksi assarikeikat joissa saa uutta näkökulmaa itseä viisaammilta, ovat tärkeitä.

Tämän vuoden uusi aluevalloitus on ollut tämä blogi. Jo alkutaipaleella on käynyt kirkkaasti selväksi, kuinka terapoivaa tämä on. Suuri kiitos kuuluu iki-ihanalle käsikirjoittaja Jemina Jokisalolle, joka on editoinut kaikki tekstini: poistanut kirjoitusvirheet, vaatinut olemaan kiltimpi itselleni, neuvonut lisäämään puuttuvia palasia ja muokannut sanojani vähän johdonmukaisempaan muotoon. Uuden oppiminen on asia, jota aina kaipaan (siitä kai monet ammattinikin kertovat), joten nyt ahmin kirjoittamisen jaloa taitoa itseeni.

Elämä on arvaamatonta ja on tärkeää miettiä, miten aikansa käyttää. Toivon, että vuosi 2017 säilyttää lähelläni rakkaat ihmiset ja taloudellisen turvan. Tuokoon se tullessaan vähän enemmän aikaa tärkeille asioille ja itsensä kehittymistä. Vieköön se mennessään vakavat sairastelut.

Miten sinä aiot tulevan vuotesi viettää?

3365709005_193b572781_bNäkemisen arvoista vuotta 2017 toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan tiedot: Valokuvaaja Ilkka Vuorinen, Meikki ja hiukset: Sanna Manninen, Silmälasit: Fendi / Silmäasema 

JINGLE HELLS: JOULUHULLUN TUNNUSTUKSIA

Rakastan joulua. Rakastan myös kynttilöitä. Eräänä vuonna pikkujouluaikaan kutsuin joukon ystäviä kylään. Olin ostanut lasipalloja, joihin asetetaan tuikku ja ripustanut niitä verhotangosta roikkumaan. Tuikun tuli ei kuitenkaan mielestäni näkynyt riittävästi, joten laitoin jokaiseen kippoon kaksi tuikkua. Sovelsin muutenkin ja laitoin tuikkuja palamaan myös isojen seinäkynttilöiden päälle, koska en raaskinut polttaa itse isoa kynttilää (olin nuori ja köyhä opiskelija). Hetken ihastelin aikaansaamaani jouluista tunnelmaa, mutta kuten jo ehkä arvaatte, tämä tarina ei pääty hyvin.

Ensin isot pilarikynttilät sulivat tuikkujen lämmöstä ja tuikut putosivat lattialle kauhea määrä steariinia mukanaan. Säikähdimme, mutta tämä katastrofi oli helposti korjattavissa. Hetken kuluttua huomiomme kiinnittyi kuitenkin ikkunaan. Ahtaissa oloissa tuplatuikut olivat muuttaneet lasipallot tulipalloiksi! Toisen palloista kiikutin keittiön vesipisteelle, mutta toinen roihusi niin kovaa, että jouduin kiikuttaman sen pikakiitäjänä ulos. Pakkanen räjäytti pallon tuhansiksi sirpaleiksi. Samassa ystäväni huomasivat, että tuli oli polttanut sälekaihtimista kiinnitysnaruja ja tukahduttivat pientä alkanutta tulipaloa sohvakankaasta. Hups. Minä ja tuli = huono yhdistelmä. Tämähän ei nimittäin ollut eka eikä vika hasardi tulikokemus elämässäni.

Satunnaisista roihahduksista huolimatta olen kuitenkin melko etevä ja erittäin innokas jouluorganisaattori. Käsikirjoittaja Katri Manninen merkitsikin minut kerran Facebookissa tiedusteluunsa, jossa kyseli miten ihmeessä joulu otetaan haltuun ilman stressiä. Oma kaavani on yksinkertainen: kaikki tehdään ajoissa. Todella ajoissa ja moneen kertaan.

Minulla on leivonta-excel, jonka olemassaolo jostain syystä huvittaa ihmisiä ympärilläni. Sen avulla varmistan, että saan kaiken valmiiksi aattoon mennessä. Ongelmaksi muodostuvat kuitenkin joulutortut. Niitä leivon paljon ja toisinaan jo heinäkuussa. Joskus maltan odottaa ensimmäistä torttupellillistä jopa lokakuulle asti: mieletöntä itsehillintää! Harmillista tässä on se, että tortut ovat ehkä suurinta herkkuani ikinä. Jos leivon pellillisen, syön pellillisen. Jos leivon kaksi pellillistä, syön kaksi pellillistä. Jos siis haluan jättää osan tortuista tarjolle, ne pitää leipoa aattona. Onneksi ne ovat nopeita, sillä ilman minkäänlaista pistoa rinnassani tunnustan valmistavani tortut toisten äitien tekemistä valmiista taikinalevyistä 🙂

Joulukortteja en kehtaa jakaa vielä heinäkuussa, joten ne pystyn valmistamaan joulukuussa kuten muutkin normaalit ihmiset. Tosin tänä vuonna otimme perhepotretit tonttulakeissa heinäkuussa ja teetin niistä joulukortit heti tuolloin valmiiksi. Osoitteet kirjoitan kuoriin aina itsenäisyyspäivänä, se on deadline!

vanhaset2016_vari_iso-84
Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä Silmälasit: Wesc / Silmäasema

Joululahjojen hankinnan aloitan juhannuksen tienoilla. Kirjaan läpi vuoden puhelimeeni asioita, joista lähimmäiseni tykkäävät. Heti kun olen saanut hyvän vihjeen siitä, mistä joku läheiseni pitäisi, selvitän sen hinnan, kyttään alennusta ja hyökkään kauppaan hankkimaan tuotteen pakettiin. Rrrrakastan nimittäin lahjojen antamista ja etenkin toivotut, osuvat lahjat saavat hymyn niin minun kuin saajankin huulille.

Lapsieni kohdalla homma karkaa joskus käsistä, eivätkä lahjahetket rajoitu vain jouluun ja synttäreihin. Olen kehittänyt meille kotiin Merirosvo Mörököllin, joka erehdyttävästi muistuttaa minua blondilla afroperuukilla ja merirosvohatulla höystettynä. Mörökölli ilmestyy kotiimme aina täysin odottamatta minä vuodenaikana tahansa aarteiden kera. Aarteet etsitään kartan ja vihjeiden avulla ja puf, merirosvo katoaa ja äiti saapuu paikalle hämmästyneenä mistä lahjat oikein ilmestyivät. Nelivuotiaat lapsemme eivät toistaiseksi epäile Merirosvo Mörököllin todellista identiteettiä.

mo%cc%88ro%cc%88ko%cc%88lli
Merirosvo Mörökölli 🙂

Toisinaan poden hirveitä tunnontuskia tavaran määrästä ja päätän valmistaa kaikille lahjat itse. Siispä hyvissä ajoin keskikesällä virkkuukoukku käy vimmatusti kun valmistan joulukoreja. Niin paljon kuin virkkaamisesta tykkäänkin, käteni kipeytyvät tottumattomina jumppaliikkeistä ja vimma tyssää lyhyeen. Kaksi vuotta sitten sain idean valmistaa kaikille lasihimmelit. Ensimmäinenkään ei ole vielä valmis, eli pettää se minunkin organisointikykyni. Isänpäiväksi sain sentään puuhasteltua kanervakranssit isin ja pappojen haudoille. Niistä taputin itseäni olkapäälle. (kuvan kranssista voit käydä kurkkaamassa Instagramissa: ruuduntakaa)

Vaikka olen kova organisoimaan ja vielä kovempi tunnelmoimaan, on joulussa tärkeintä sallia itselleen hengähdyshetki pimeän talven keskelle. Sen tiedän, että stressillä ja liian kovilla odotuksilla saa tunnelman helposti pilalle. Elämä ei ole virheetön gourmet-lehden joulukuva, vaan välillä riisipuuro palaa pohjaan ja verhot meinaavat syttyä tuleen. Neuvoni on nauttia joulun kiireettömästä tunnelmasta vaikka pienissä erissä. Tätä tekstiä kirjoitankin glögikupposen ääreltä. Mieheni Timo kuljetti varmuudeksi joulukorttikuoret vähän kauemmaksi tuikkukiposta.

Nauttikaa!

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan tiedot: Valokuvaaja Ilkka Vuorinen,  meikki ja hiukset Sanna Manninen, silmälasit Carrera / Silmäasema

EI RUMAA VAAN HYVÄÄ JA KAUNISTA *

Paksut, painavat silmäpussit. Heltta, joka jää heilumaan sekunneiksi puheen lopetettuani. Pömppövatsa, pattipolvet ja kuiva iho. Kyllä: kaikenlaisia, ei niin mairittelevia piirteitä minusta ulkoisesti löytyy.

Ja sitten kuitenkin. Keho, joka on kantanut kaksoset. 182-senttinen, melko hoikkana pysyttelevä varsi (siitäkin huolimatta, että rakastan herkutella). Nuoruudenkuvat, joissa kävelen muotinäytöksen catwalkilla ja kaapin perukoilla häämekko, joka mahtuu edelleen päälle.

Saan todella yrittää, jotta kykenen puhumaan ulkonäöstäni kauniisti. Siinä missä toisten hiuksia, vaatevalintoja ja kroppaa on helppo kehua, itsestään on helpompi poimia epäkohtia. Harvemmin kukaan kuulee minun kehuvan esim. huuliani, vaikka ne ovat oma pinnallinen lempparikohta minussa.

On kuitenkin tärkeää opetella puhumaan itsestään myönteiseen sävyyn. En halua, että lapsemme ottavat minusta mallia ja alkavat mollata omaa peilikuvaansa milloin mistäkin. Haluan, että he näkevät itsessään hyvää ja koska lapset matkivat lähes kaikessa vanhempiaan, on minun aloitettava tämä tapakoulutus itsestäni.

Yksi ulkonäkööni ja tyyliini vaikuttava seikka on nykyään, kuten arvasittekin, silmälasit. Nappaan usein hyllystä sovitettavaksi ihan vääränlaisia pokia. Ne, mitkä miellyttävät minua muilla, eivät välttämättä sovikaan tähän naamaan. Onneksi Silmäasemalla minulla on ”vakiotuomari” Johanna, joka päivästä yksi asti otti asiakseen löytää minulle hyllyistä ainoastaan hyviä vaihtoehtoja (ja niitä hyviä vaihtoehtoja löytyykin kaapistani jo seitsemät…hups!). Kehyksiä sovittaessa mielipiteeni syntyy välittömästi peiliin katsoessa. Tiedän heti ja vahvasti, pidänkö näistä pokista vai en. Yleensä se mistä itsekin pidän, saa myös makutuomareilta tuen.

Lapsuuden kehysvalinnoista minulle sen sijaan on kuittailtu paljon! Kun vihreät kissamaiset silmälasit yhdistää tiukkaan permikseen ja oravahymyyn, näky on vähintäänkin koominen. Ehkä muistutin siinä lookissa enemmän Pirkka-Pekka Peteliuksen ”Apuuva” –miestä, kuin nuorta nättiä neitoa.

lapsuuskuva

Kun siis sain silmälasit aikuisiällä takaisin kasvoilleni, otin ne vastaan pelon sekavin tuntein, mutta ihan turhaan. On nimittäin muutama nyrkkisääntö, joiden avulla kehysvalinta ei mene metsikköön.

  • Kehykset eivät saa olla liian leveät, kapeat, korkeat tai matalat kasvoihin nähden. Ihan niin kuin vaatteissakin, kehyksien pitää olla sopivat sinun muodoillesi. Ei siis kinnausta, mutta ei turhaa väljyyttäkään. Ei kulmakarvoja peittoon, eikä poskipäille linssijumppaa.
  • Silmien pitäisi asettua keskelle linssiä, eivätkä ripset saa räpytellä kiinni linsseissä.
  • Silmälasikehyksiä pystyy säätämään useitakin kertoja ja on tärkeää, että ne istuvat nenälle hyvin. Silmälasien sangat eivät saa painaa korvien takaa, sillä siitä seuraa vain päänsärkyä.

Tiivistettynä: pienille kasvoille sopii kevyemmät kehykset, suuremmille kasvoille voimakkaammat kehykset, kulmikkaille kasvoille pyöreät kehykset ja pyöreille kasvoille kulmikkaat kehykset. Mutta joustaminen on toki sallittua. Sankojen väreissä voit edetä perinteisesti tai lähteä irrottelemaan. Kehysten sävymaailman voi valita silmienvärin mukaan tai hakea vastaväriä (esim. punatukkaiselle vihreät sangat). Jos käytät aina mustaa, miksei leikitellä ja valitakin vastapariksi puhtaan valkoiset sangat!

Itse kamppailen kehysvalintoja tehdessäni ”hiirulaisen” piirteiden kanssa. Pientä pystynenääni pitkin sangat kuin sangat meinaavat valua alas. Osaan kehyksistäni onkin lisätty nenätyynyt, jotka lisäävät silmälasien käyttömukavuutta huomattavasti, enkä päädy katsomaan lasien yli Justiinamaisen tiukasti (kuvittele alla olevaan kuvaan silmälasit, niin tiedät mitä tarkoitan…) Korkeat poskipäät taasen poissulkevat kovin suuret kehykset. Ja pääni on niin pieni, että toisinaan tekisi mieli pompata kokonaan lasten hyllylle 🙂

justiina-puupa%cc%88a%cc%88
Justiina Puupää elokuvasta Kiinni on ja pysyy (1955)

Jos lapsuudessa ja teini-iässä tyylitajuni ei ollut vielä ihan terässä, on edessäni nykyään toisenlaiset ongelmat. Kasvojani on alkanut vaivaamaan painovoima, tuo kumma kaveri, joka väkisinkin vetää silmäpussejani alemmas ja alemmas. Aamulla peiliin katsoessani välillä itsekin kauhistun. Mutta kun laitan pokat nenälleni, tilanne kohenee heti! Parhaimmillaan oikeanlaiset kehykset tasapainottavat kasvonpiirteitä, tuovat ryhtiä ja kasvojen parhaat puolet esiin. Taikaa! Itselläni on melko pitkät kasvot, joten mitä paksummat sangat, sen paremmin ne katkaisevat pitkän vaikutelman ja piilottavat alleen myös rypyt, tummat silmänaluset ja silmäpussit. Winwin!

Peilistä eivät useinkaan katso takaisin ne täydellisimmät huippumallin piirteet. Mutta aina pyrin siihen, että sieltä kurkistaa joku, jonka hymy on kaunis ja aikomukset hyvät. Ja kamppailetpa sinä millaisten ulkonäköpaineiden kanssa tahansa, on hyvin todennäköistä, että muut näkevät sinussa paljon kaunista, joka jää itseltäsi huomaamatta. Ja varmaa on sekin, että ovat kasvosi sitten minkä muotoiset tahansa, niihin varmasti löytyy sopivat silmälasit!

Maija #ruuduntakaa

* = Tämä teksti on tehty yhteistyössä Silmäaseman kanssa.

 

 

KAKSI TUNTIA KÄTTELYÄ

Kuusitoistavuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi Britteihin. Syitä sille, että halusin kokea tuon vaihto-oppilasvuoden, olivat halu parantaa kielitaitoa, pohjaton uteliaisuus ja elämänjano sekä ennen kaikkea hillitön Robbie Williams –fanitukseni. Vuoden aikana kielitaitoni parani niin, että näin jo unetkin englanniksi. Mutta tiesitkö muuten, että vaikka oppisi puhumaan vierasta kieltä kuin omaansa, laskee laskut aina omalla äidinkielellään! (rakastan matikkaa ja testasin tätä usein.) Haluni kohdata uusia asioita toteutui esimerkiksi astellessani suihkun jälkeen märälle kokolattiamatolle (kyllä, se ei ole legendaa, että Briteillä on kylppäreissä kokolattiamatot!), polttaessani näppini käsiä pestessä (Briteillä on kaksi hanaa, toisesta tulee kuumaa ja toisesta kylmää vettä), maistaessani ensimmäisen kerran aitoa fish’n’chipsia ja tutustuessani vaihto-oppilasperheeni varsin erilaiseen elämäntyyliin omiin lähtökohtiini verrattuna.

Robbie Williamsinkin pääsin näkemään Leedsissä hänen ensimmäisellä soolokiertueellaan. Vaikka se oli senhetkiselle minälleni iso juttu (ja hei, jotkut asiat eivät muutu, sillä tulin juuri hankkineeksi liput ensi kesän Tampereen keikalle), tärkeimmäksi asiaksi ajoista Briteissä jäivät kuitenkin hyvät ystävät ja aikuistuminen. En voinut nojata vaihto-oppilasperheeseeni kuin omaani ja kasvoin tuon vuoden aikana hurjasti. Palasin Englantiin vielä lukion jälkeen opiskelemaan itselleni ammatin ja hyvin lähellä oli, että olisin jäänyt sinne pysyvästi. Kaikesta erilaisuudestaan huolimatta, koin siellä oloni todella kotoisaksi.

Vaikka ajastani Englannissa on vierähtänyt jo hyvä tovi, ovat ystävät onneksi jääneet. Olen matkustanut useat kerrat Britteihin ja vastaavasti ystäväni ovat tulleet käymään heille eksoottisessa Suomessa. Talvella 2005 ystäväni olivat käymässä luonani itsenäisyyspäivän aikaan. Visiitti osui elämäni villeimpään sinkkuvaiheeseen ja reissultaan hurjaa bailaamista odottaneet ystäväni pääsivätkin sitä kokemaan. Itsenäisyyspäivän juhlinta oli kuitenkin jotain ihan muuta, kuin he olivat odottaneet.

Ilta alkoi isoveljeni kyydissä läpi Helsingin nähtävyyksien. Ajelimme katsomaan Sibeliusmonumenttia, ohitimme Eduskuntatalon, Presidentinlinnan ja Mika Häkkisen talon. Lähes jokaisen kodin ikkunassa tuikki kaksi kynttilää ja tunnelma oli juhlava. Kova pakkanen ja kuunvalossa kimmeltävät lumihanget korostivat illan hienoutta.

Saavuimme isoveljelleni ja avasimme telkkarin. Olin harmissani, että olimme myöhästyneet Itsenäisyyspäivän lähetyksen ensimmäisistä minuuteista. Onneksi lähetys tallentui boksille kotonani. Katsoisin menetetyt minuutit sieltä.

Komensin hiljaisuuden taloon ja ryhdyimme toljottamaan hurmioituneina suomalaisen kerman juhlintaa: minä, isoveljeni ja kälyni ainakin. Britit jaksoivat olla hiljaa ehkä kaksi minuuttia ja aloittivat sen jälkeen pitkästyneen huokailun. “Miten te jaksatte katsoa kaksi tuntia kättelyä?!” En itse asiassa ollut ikinä nähnyt asiaa noin. Jokaiselle suomalaiselle ystävälleni oli päivänselvää, että lähetys katsotaan, pukuja ja kampauksia kommentoidaan, syödään ehkä juustoa ja nautitaan punaviiniä pieruverkkareissa kotisohvalla.

Saman viikon Uutisvuodossa Jari Tervo lähestyi aihetta suurin piirtein näin: “Kehittääkseen suomalaisille menestysformaatin, tarvitsee vain kuvata kaksi tuntia kättelyä. Käsikirjoitukseen ei tarvitse kirjoittaa kuin yksi lause kaikille: Hyvää Itsenäisyyspäivää. Niin helppoa se on.”

Tv-ohjelmien tuottajana tiedän hyvin, ettei se yleensä ihan noin helppoa ole. Mutta on kieltämättä hassua pohtia, mikä itsenäisyyspäivän vastaanotossa vetoaa suomalaisiin niin paljon, että katsojaluvut ylittävät vuodesta toiseen kaksi miljoonaa. Toisaalta siinä missä brittiystäväni seuraavat harva se päivä kuninkaallisten lausuntoja ja perhesuhteita, Suomessa nähdään pukuloistoa tv:ssä vain aniharvoin. Nykyään toki etenkin alkuvuodesta suomalaista juhlapukeutumista nähdään kun Urheilugaala, Venla-gaala, Emma-gaala ja Jussi-gaala valtaavat ruudut. Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto pitää silti pintansa, eivätkä muut gaalat ole vaikuttaneet sen katsojalukuihin.

Itsenäisyyspäivän vastaanotto on paitsi perinne, myös sosiaalinen kokemus. Jo marraskuussa lehtien otsikot mehustelevat kutsuttujen ja kutsumatta jätettyjen tunnelmilla. Kuka yllättyi iloisesti, kuka pettyi katkerasti, millaista pukuloistoa on luvassa, onko juhliin järjestetty jotain uutta ja yllätyksellistä (harvemmin). The iltana televisiosta voi katsella etkoja, miten järjestelyt ovat sujuneet, onko booli yhtä vahvaa kuin aikaisempina vuosina ja missä on jatkot. Ja sitten lopulta käsillä on juhlava vastaanotto: kuka kompastuu helmoihinsa, osaavatko kaikki toimia etiketin mukaisesti, ketkä kuhertelevat tanssilattialla, kuka vieraista on hurmaavin ja toki: mitä itsenäisyys kenellekin merkitsee?

Minulle Suomen itsenäisyys tuo ensimmäisenä mieleen pappani, joka oli mukana sotimassa 5 vuotta ja sodan viimeisenä päivänä menetti toisen jalkansa miinaan. Pappa puhui sota-ajasta yleensä vain jouluna. Muistot saivat hänet itkemään kovasti. Aihe oli niin herkkä vielä kymmenien vuosien päästäkin, etten uskaltanut siitä kysyä. En halunnut tuottaa hänelle tuskaa. Tiedän hänen kokemuksistaan siis vain hyvin vähän, mutta ymmärrän kirkkaasti, ettei itsenäisyys ole tullut meille kultalusikalla, ei helposti, eikä taatusti itsestäänselvyytenä.

Olen iloinen, että olen saanut asua myös muualla, kuin Suomessa. On kiehtovaa ja mieltä rikastavaa olla toisenlaisen kulttuurin ympäröimänä. On etuoikeus saada ystäviä eri puolilta maailmaa: onhan meissä ihmisissä lopulta enemmän yhdistävää, kuin erottavaa. Sen olen kuitenkin jo tähän ikään mennessä hyväksynyt, ettei meille kannata kutsua vieraita itsenäisyyspäivänä. Sen sijaan vien kynttilän papan haudalle ja pyrin rauhoittumaan. Sen jälkeen niin monen suomalaisen tapaan muutun epäsosiaaliseksi ja tv-ruutua hypnotisoituneena tuijottavaksi mölliksi. Kunnioitan Suomen itsenäisyyttä ja haluan olla osallisena sen juhlistamiseen. Muistan pappaa ja arvostan hänen sekä muiden miesten ja naisten uhrauksia itsenäisyytemme puolesta. Toivon, ettemme koskaan pitäisi tätä päivää itsestään selvänä ja pelkkänä pukujen kilpaloistona.

Vaikka myönnettäköön, rakastan kyllä niitä pukujakin. Sivuammatissani meikkaajana sain viime vuonna kunnian olla kaunistamassa yhtä juhlavierasta linnaan. Minua jännitti valtavasti ja tuntui, että suti täristen suoriuduin keikasta. Edelleenkin lähetys menee minulla boksille ja kyseisen rouvan kättelyn katsoin varmaan 30 kertaa uudelleen ja uudelleen arvioiden omaa työnjälkeäni; missä onnistuin ja missä epäonnistuin. Tänäkin vuonna näyttää siltä, että saan ennen sohvalle asettautumista käydä töissä ja arvioida sitten kätteni jälkeä kotisohvalta.

Ja tänä vuonna katson juhlia tietenkin silmälasien läpi. Suomi on silmälasien luvattu maa, mutta aika harvoin silmälaseja näkee osana juhlapukeutumista ainakaan naisten kasvoilla. Toivottavasti tänä vuonna saan yllättyä tässä suhteessa.  

Arvokasta Itsenäisyyspäivää!

Maija #ruuduntakaa

TÄHTISILMÄNÄ PIKKUJOULUIHIN

Minulla on ammatti, josta moni nuori tälläkin hetkellä haaveilee, nimittäin tv-ohjelmien tuottaminen. Ehkä vastoin yleistä mielikuvaa, työhöni kuuluu paljon raakaa duunia excel-taulukoiden vääntämisestä budjettien laskemiseen. Mielikuva säihkyvistä valoista ja glamourista on usein kaukana tällä alalla. Työni on kuitenkin minulle mieluisaa ja se on mahdollistanut minulle monia huikean hienoja kokemuksia, joita kiikkustuolissa voin hymyssä suin muistella. Vuonna 2010 työskentelin yhdessä Jarkko Valteen kanssa Nelosen Dance tv-sarjassa. Jarkon vastuulla oli puvustus, kun minä puolestani huolehdin kilpailijoista muilta osin. Vaikka työni on pääsääntöisesti varsin hektistä, Dance –ajoilta on jäänyt mieleen myös ”lorvimista” maskihuoneessa. Toisinaan se tarkoitti sarkastisen huumorin valtaamia hetkiä Jarkon kanssa, toisinaan jeesasin mekon ompeleissa (mekon, jonka piti olla lavalla 4minuutin päästä tanssijan yllä suorassa lähetyksessä), seurasin silmä kovana maskivastaava Pirjo Leinon taikoja tai huusin kurkku suorana minuutteja mainoskatkon päättymiseen. Kaikkiaan noita aikoja ajatellessani pinnalle nousee älyttömän hyvä mieli.

Kuusi vuotta yhteisen työkeikkamme jälkeen olen lopultakin menossa katsomaan Jarkko Valteen ja Osku Heiskasen ShoWhat drag -esitystä. Hävettää, että vuosia on vierähtänyt jo näin monta, enkä ikinä ole tavannut Jarkon toista puolta livenä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Melko pian Dance –tuotannon jälkeen jäin väliaikaisesti pois kiireisestä tv-maailmasta ja keskityin vatsani kasvatteluun kaksosraskauden myötä ja toki raskauden perään melko vauhdikkaaseen äitiyslomaan. Kun mammalomalaisena oli niin paljon joutoaikaa (noot!) päätin vielä toteuttaa takaraivossani kaihertaneen unelman meikkaajan ammatista ja avot, suora leikkaus tähän päivään, olen nykyään sekä tv-tuottaja, että meikkaaja! 🙂

Vietämme ShoWhat -esityksen yhteydessä tyttöporukalla pikkujouluja, enkä malta odottaa tuota puheensorinan määrää ja iloista mieltä, jonka päivä mukanaan tuo. Rakastan myös laittautua kauniiksi tällaisia illanviettoja varten. Meikkaamiseni on kuitenkin muuttunut, sillä nykyään kasvojani kehystävät silmälasit. Ajattelin, että ehkä joku muukin siellä ruudun toisella puolella pähkäilee aihetta silmälasit ja silmämeikki, joten päätin kirjoittaa teille muutaman mielestäni hyödyllisen neuvon.

POHJUSTUS ON A JA O

Silmäluomet kannattaa pohjustaa hyvällä tuotteella. Silmäluomilla on paljon näkyviä verisuonia, mutta kun ne peittää, yleisilme siistiytyy ja luomiväreistä neutraalimmatkin värit erottuvat kauniisti. Pohjustukseen voi suositella esimerkiksi Joe Blascon meikkivoidetta, jonka väripigmentti on 60%. Blascolta löytyy myös peitevoide, jonka väripigmentti on yli 70%, mutta mielestäni meikkivoide on erinomainen jo itsessään. Itse en käytä silmäluomilla mitään täsmä pohjustustuotetta.

Pohjustuksen jälkeen puuteroi silmäluomet. Näin saat luomivärin levittymään tasaisemmin ja häivytettyä kauniisti. Luomiväri ei paakkuunnu luomivakoon ja kestää pidempään hyvänä.

KULMAT, KEHYKSET, PUNAT JA VÄRIT

Huolellisesti muotoillut kulmakarvat luovat kehykset kasvoille. Jos silmälasikehyksesi ovat huomaamattomat, tai sinulla on pelkät linssit, kannattaa panostaa erityisesti kulmakarvoihin, jotta yleisilme ei jää valjuksi. Kasvot saavat ryhtiä kunnon kulmakarvoista. Jos saisin valita yhden ainoan meikkituotteen kasvoilleni, se olisi varmasti kulmaväri. Tosin tarvitsisin kaksi tuotetta, sillä parhaan lopputuloksen saa mielestäni kulmakynän ja kulmavärin yhdistelmällä.

Mikäli silmälasikehyksesi ovat paksut ja dramaattiset, kannattaa luomille valita melko neutraaleja värejä, ettei yleisilmeestä tule tunkkainen ja liian tumma. Unohda siis suosittu smokey eye!

Huulipunilla voi ja kannattaa leikkiä! Kun pidät silmät melko luonnollisina, voit muunnella tyyliä erilaisilla poski- ja huulipunilla. Työpäivän aikana voit valita esim. Macin ”Matte Please me 32” -huulipunan, joka antaa kivan pinkin sävyn huulille ja raikastaa ilmeen, mutta ei ole liian hyökkäävä tai juhlava. Työpäivän päätteeksi juhliin kirmatessasi voit vaihtaa huulipunan esim. Macin ”Retro matte ruby woo A84” -sävyyn ja avot, tyyli on täysin erilainen ja paljon juhlavampi. Aikaa tähän suureen muodonmuutokseen kuluu 2 minuuttia!

PLUSLASIT

Pluslasit (kaukonäkö) suurentavat silmiä ja korostavat silmänalueen virheitä. Siksi etenkin pluslasien kanssa on silmämeikki tehtävä erityisen huolellisesti ja tarkasti. Mitä enemmän laseissa on plussaa, sitä vähemmän meikkiä tarvitaan. Ole tarkkana silmänalusten kanssa, ettet pakkaa niihin liikaa tuotteita. Kaikki mahdolliset virheet korostuvat!

Saat parhaan tuloksen mattaluomiväreillä, mutta levitä ne huolellisesti. Erinomaisia sävyjä ovat keskitummat ja tummat sävyt kuten luumu ja kaunis harmaa. Vaaleita ja helmiäissävyjä kannattaa välttää.

Ripsiväriä laitetaan yläripsiin, mutta ei paksusti. Rajaus vedetään ripsityveen ohuesti ja häivytetään pehmeäksi.

MIINUSLASIT

Miinuslasit (likinäkö) pienentävät silmiä, joten meikillä pyritään suurentamaan silmiä.

Luomiväreiksi valitaan vaaleita sävyjä liikkuvalle luomelle. Tummaa luomiväriä levitetään silmän ulkonurkkaan ja luomivakoon, josta se työstetään ulos- ja ylöspäin häivyttäen (ei kuitenkaan kulmakarvaan asti). Myös helmiäisvärejä voi käyttää.

Miinuslasit lyhentävät ripsiä, joten runsas ripsiväri sekä ylä- että alaripsiin on sallittua ja suotavaa. Rajaus voi olla näyttäväkin ja melko leveäksi vedetty, sillä miinuslasit kaventavat silmiä. Tärkeintä on kuitenkin, että rajaus sekoittuu ripsityven kanssa.

VIDEO MINUN MEIKISTÄNI.

Tältä videolta näette, miten silmämeikki syntyy allekirjoittaneelle maskeeraaja Sanna Mannisen sudista! Silmälasit 

Oikein ihanaa ja iloista pikkujouluaikaa kaikille!

Maija #ruuduntakaa

P.S. Dancessa työskennellessäni isoveljeni toi Suomeen Movember –kampanjan. Yritin kiivaasti kantaa oman korteni kekoon hyväntekeväisyyden puolesta ja vonkasin Jarkkoa osallistumaan viiksien kasvatukseen. Epäonnistuin. Jarkolla oli tosin varsin vakuuttava perustelu: hän ei voisi mennä lavalle naisena, viikset kasvoillaan (paitsi että voi, tekihän Conchita Wurst niin neljä vuotta myöhemmin! Toisaalta, Conchita nyt voi tehdä mitä vaan, vaikkapa yhdistää näyttävän silmämeikin, parran JA kehykset. Vai mitä sanotte kuvasta alla?).

conchita

”NYÖKKÄÄ, JOS OLET ISÄNI”

Ollessani ihan pieni havahduin eräänä päivänä siihen, että minun isäni ei enää tule kotiin. Havainto oli arkinen, jopa toteava. Minulla ei ole isästäni muistikuvia, sillä hän menehtyi auto-onnettomuudessa samana päivänä, kun täytin yhden vuoden. Lähipiirini on kertonut, että isäni oli kunnianhimoinen, sosiaalinen, hauska, ahkera ja älykäs. Sen vuoden ajan, jonka saimme yhdessä viettää, olin kuulemma vahvasti isin tyttö. Niin keittiöpsykologit kuin itse Freud ovat sitä mieltä, että nainen valitsee puolisokseen isänsä kaltaisen miehen. Kohdallani puolisovalintani on kuitenkin väistämättä perustunut johonkin muuhun kuin siihen, että olisin hakenut isäni kaltaista miestä.

Koska en voinut muistaa isää, loin hänestä mieleeni supersankarin kaltaisen hahmon. Kuvittelin isäni pilven päälle punainen samettipuku päällään (sellainen hänellä kuulemma oli työssään oikeuden tuomarina). Iltaisin ennen nukahtamista juttelin hänelle huolistani, suruistani ja onnistumisen hetkistä. Oli tärkeää, että hän olisi minusta ylpeä. Toisinaan uskoin, että hän palaisi elämääni eläimenä tai lapsena. Muistan kuiskanneeni kerran hoitokoiran korvaan: “Nyökkää, jos olet isäni.”

Synnyin sukuumme ensimmäisenä tyttönä 40 vuoden “tyttötauon” jälkeen. Minulla on kaksi isoveljeä, setiä, eno ja serkkuja (kaikki poikia). Viimevuosiin saakka minulla oli myös suurenmoiset papat; Ville-pappa ja Kalle-pappa. Myös isäpuoleni on ollut osa elämääni jo yli 20 vuoden ajan. Erilaisia miehenmalleja on siis ollut ympärilläni kiitettävä määrä.

Ennen kuin tapasin nykyisen puolisoni, tiesin muutaman vesiperän vedettyäni, millaisen miehen kanssa en halua elämääni jakaa. En ollut kuitenkaan varma, millainen mies rinnalleni sopisi. Olin jossain vaiheessa jopa sitä mieltä, etten tarvitse miestä lainkaan. Sitten yhtenä päivänä erään tv-ohjelman kuvauksissa vastassani olivat maailman kilteimmät silmät ja hymy, joka sulatti. Rakastuin päätä pahkaa jo heti ensisilmäyksellä.

Monesti tyttöporukassa purnataan kodin siivousvelvoitteista, pyykkivuorista, lasten harrastuksista, ainaisesta hutunkeitosta ja arjen aiheuttamasta seksikadosta. Silloin tajuan, etten pysty liittymään yhteenkään näistä valitusvirsistä, koska minulla ei ole aihetta. Mieheni osallistuu kodin puhtaanapitoon, pesee pyykkiä, käy kaupassa varmaan useammin kuin minä ja tarttuu keittiössä muuhunkin kuin grillipihteihin ahkerasti. Hän vie ja hakee lapsiamme tarhasta ja harrastuksista. Hän sitoo tyttömme tukan ponnarille ja lääkitsee infektioastmasta kärsivää poikaamme juuri niin kuin lääkäri on neuvonut. Hän lukee lapsillemme kirjoja, vie heitä puistoon, lenkittää koiraamme ja järjestää lapsillemme elämyksiä. Viimeisimpänä urotyönään mieheni on täyttänyt pakkasemme itse keräämillään kantarelleilla. Lisäksi olemme edelleen toisillemme myös nainen ja mies, emme vain äiti ja isä.

Useat asiat elämässäni eivät ole menneet niin kuin olen suunnitellut. Ikäviä juttuja on piisannut välillä liikaakin. Mutta ehkä se kaikista tärkein, eli se, millaisen ihmisen vierellä saan elämääni elää, on kohdallani mennyt kyllä täysin nappiin. Siitä koitan muistaa olla kiitollinen jokaisena päivänä.

Äidin rooli on useimmille raskaudesta alkaen itsestään selvä ja luonnollinen. Mieheltä vaatii tiettyä otetta olla ensimmäisestä päivästä alkaen isä. Se, että saa naisen raskaaksi ei tee kenestäkään isää. Biologisen isän kyllä, mutta Isää isolla I:llä ei. Se, miten kohtaa arjen, miten järjestää arkeen juhlan ja on läsnä lapsille auktoriteettina, kasvattajana, tukena, apuna, oppaana ja rakkaudenlähteenä; se tekee isästä Isän.

Se ei tietenkään tarkoita, että pitäisi olla täydellinen. Niin vanhemmuudessa kuin pitkässä parisuhteessakin jokainen joskus kompuroi. Tulee sanottua hölmösti tai tehtyä tökerösti. Se on inhimillistä. Hymy, huumori, kiittäminen ja anteeksipyyntö silloin kun sitä tarvitaan vievät pitkälle.

Olen tullut siihen lopputulokseen, etten saanut itselleni isäni kaltaista puolisoa. Sain yhdistelmän niistä kaikista ihanista miehistä, joita lähipiiriini kuuluu. Sain miehen, joka on sydämellinen kuin Ville-pappa, auktoriteetti kuin Kalle-pappa, hauska ja temperamenttinen kuin isäni, kekseliäs kuin setäni, luova ja musikaalinen kuin enoni, lojaali kuin isoveljeni, rauhallinen kuin isäpuoleni ja luonnonläheinen kuin appiukkoni.

Olen onnekas, että saimme mieheni kanssa yhteisen mahdollisuuden vanhemmuuteen. Hän on isä isolla I:llä. Kiitos siitä rakas puolisoni Timo.

Aurinkoista isänpäivää teille kaikille,

Maija #ruuduntakaa

Ruudun takaa –blogikuvauksissa inspiroiduimme Fendin A21559 dramaattisista laseista. Kulisseihin pääset kurkistamaan tällä videolla.

Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / Maskeeraaja: Sanna Manninen / Silmälasit: Silmäasema

Jännittävää pyhäinviikonloppua!

Maija #ruuduntakaa

HEMAISEVAN SEKSIKÄS PALLOPÄÄ

Iltapäivän aurinko piirtää pulpetille valojuovan. Opettaja kysyy kysymyksen, johon tiedän vastauksen. Viittaan, saan puheenvuoron ja vastaan. ”Pallopäällä on ruskea kieli!” kuuluu takapulpetista. Lämpö nousee poskille ja minua hävettää. Kotona olin oppinut hyvät käytöstavat ja luontaisen kunnioituksen vanhempia ihmisiä kohtaan. Mutta koulussa oli eri säännöt. En ollut cool, koska tein läksyt, viittasin enkä käyttänyt oppitunteja kavereiden kanssa kälättämiseen.

Pahimmillaan jäin rehtorin luvalla sisälle välituntien ajaksi, sillä koulun pihalla olisin ollut vaarassa. Usein vaatteitani heitettiin vessanpönttöön, minut lukittiin koulun varastoon, ruokalassa päälleni kaadettiin maitoa, ja minut uhattiin hakata heti kun opettajan silmä välttäisi. Yksi kiusaajista harmitteli myös 182 senttimetrin pituuttani: sen vuoksi olisi hankalampaa potkia silmälasit päästäni. Asuin onneksi aivan koulun vieressä, eikä minuun koskaan käyty käsiksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Eräs rinnakkaisluokkatoverini ei ollut yhtä onnekas. Minua kiusannut tyttöjengi raahasi hänet metsään, syötti käpyjä, repi häneltä hiuksia, hakkasi ja potki.

Omalla kohdallani koulukiusaaminen alkoi yläasteella. Kuten monet kiusatut, kysyin silloin itseltäni ja kysyn joskus vieläkin saman kysymyksen: Miksi? Ehkä olin helppo kohde nöyryydessäni ja arkuudessani. Sinänsä hupaisaa, koska perheen, sukulaisten ja oikeiden ystävieni kesken olin sosiaalinen, esiintymisintoinen, puhelias päällepäsmäri, kaukana nöyrästä ja arasta! Mutta kaikki tuo itsevarmuus rapisi minusta välittömästi koulun ovista sisään astuessani.

Ymmärrän, että kiusaajilla itsellään oli paha olla ja he purkivat sitä minuun. Kiusaamiseen liittyi varmaan myös kiusaajien oma epävarmuus ja tarve pönkittää egoaan. Eihän se mitään oikeuta, mutta auttaa ymmärtämään.

Väitän päässeeni koulukiusaamisesta helpolla. 90-luvulla ei ollut kännyköitä, Facebookia, tai muutakaan somea. Kotimme lankapuhelinnumero oli salainen. Kun laitoin kodin ulko-oven kiinni, olin turvassa. Kuja, jolla asuin, oli täynnä iki-ihania perheitä. Monet lapsuudenystävät ovat edelleen ystäviäni. Koulumaailman ulkopuolella sain onneksi olla oma itseni ja näyttää kaikki, myös ärsyttävät puoleni. Koin tärkeäksi saada olla edes jossain ihan kokonainen ihminen.

Lähdin kahdeksannen luokan jälkeen Englantiin kielikurssille. Oli vapauttavaa käydä oppitunneilla ihmisten kanssa, joille en ollut pallopää, olin ”vaan” Maija. Kukaan ei kiusannut. Kaikkiin vapaa-ajan touhuihin otettiin mukaan ja olin yksi muiden joukossa. Sain valtavan määrän itsevarmuutta reissulta ja ehkä se näkyi; yhdeksännellä luokalla kiusaaminen loppui.

Onko koulukiusaaminen jättänyt minuun jälkensä? On. Ainoastaan negatiivisessa mielessä? Ei. Kiusaajani olivat kamalia, sitä en kiellä, mutta maailma on paljon suurempi kuin koulun piha. Sen oivallettuani tuska helpotti. Samalla kun kiusaajani koulussa nujersivat minua, sisäinen uhoni kasvoi: ”Vielä minä noille näytän.” Yläasteluokaltani vain kolme jatkoi lukioon, itseni mukaan lukien. Lukiossa sain kokea samanlaista hyväksyntää kuin kielikurssilla ja se oli mahtavaa. Oli ihan okei viitata, pärjätä kokeissa ja hankkia eväitä elämään. Lukiosta löysin monia ystävyyssuhteita, jotka jatkuvat edelleen ja joiden uskon kestävän loppuelämän. Lähdin myös tähtäämään kohti unelma-ammattiani TV-ohjelmien tuottajana. Kovalla työllä saavutinkin sen.  

Onko koulukiusaamisesta ollut minulle sitten haittaa? On. Toisinaan kiusaajien äänet ovat kuuluneet kuin pikkupiruina olkapäälläni: ”Et osaa.”, ”Et pysty.”, ”Ei kannata edes yrittää.” Tyhmää kyllä, olen kuunnellut. En ole uskaltanut aina puhua ääneen tilanteissa, joissa olisi ollut etua sanoa asioita suoraan. Olen jättäytynyt vieraiden ihmisten seurassa taka-alalle seuraamaan tilannetta, vaikka mieleni olisi tehnyt heittäytyä täysillä mukaan. Olen pelännyt esiintymistä ja löytänyt itseni änkyttämästä tilanteissa, joita luontainen minäni olisi rakastanut. Olen vähätellyt itseäni, kykyjäni, ulkonäköäni. Kaikki se minussa, johon kiusaajani tarttuivat, on vuosien varrella joutunut myös minun itseni soimaamaksi.

34-vuotiaana sain uudelleen silmälasit, 11 vuoden tauon jälkeen. Kävellessäni ulos Silmäasemalta puolitoista vuotta sitten oli oloni yhtäkkiä yhtä ujo, arka ja epävarma kuin koulussa. Miksi ihmeessä? Ehkä upouudet kakkulat sinkauttivat minut hetkeksi takaisin luokkahuoneeseen, pallopää-huuteluiden aikaan.

Rohkeasti kuitenkin räppäsin itsestäni kuvan, postasin sen Facebookiin ja aloin jännittämään. Mitähän ihmiset sanovat? Tai mitä väliä?! Lapsemme kulkivat ympäri kotiamme aurinkolasit päässään, näyttääkseen yhtä hienoilta kuin äitinsä uusissa laseissaan. He ainakin siis tykkäsivät uudesta tyylistäni! Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei Facebook -kavereitteni mielipiteillä olisi ollut väliä, kuulosti se sitten miten turhamaiselta tahansa.

hello-world

”Hello world! Long time no see!” -tekstillä varustettua kuvaani kommentoivat ensimmäisenä lähimmät ystäväni. Ja vaikka uskon, että he olisivat kehuneet näkyä vaikka olisin valinnut millaiset lasit tahansa ja näyttänyt kuinka oudolta hyvänsä, hivelivät lämpimät kommentit mieltäni. Koulukiusattu pallopää sai ajatuksissani väistyä hemaisevan seksikkään pallopään taakse. Rillipöllönä oleminen ei ehkä ollutkaan niin paha juttu.

Mutta jos minä, aikuinen ihminen, koen mokomaa epävarmuutta siitä, että minulla on silmälasit, jäin miettimään miten nuoremmat suhtautuvat vastaavaan ulkonäölliseen muutokseen. Etenkin kun he nimenomaan elävät somen valtaamassa maailmassa, kaiken arvostelun keskipisteenä.

Syksyn alussa bongasin Silmäasemalta kampanjan, jossa mainostettiin heidän jakavan ilmaiset vapaavalintaiset silmälasit jokaiselle ekaluokkalaiselle lääkärin reseptiä vastaan. Mikä upea tilaisuus! Soitin samoin tein kaikille tutuilleni, joilla on oikean ikäisiä lapsia ja kannustin ostoksille. Sillä hetkellä päätin myös aloittaa tämän blogin. Ekaluokkalaisten kampanja on muuten voimassa koko vuoden, eivätkä edut siihen lopu. Silmäasema tarjoaa kaikille alle 18-vuotiaille silmälasit puoleen hintaan, ilman mitään kehys- tai linssirajoituksia (etu on voimassa 31.12.2016 asti).

Jos voin tällä blogilla saada edes yhdelle silmälasikaupasta ulos kävelevälle lapselle tai nuorelle itsevarman olon, olen saavuttanut jotain. Toisaalta, kenties ajat ovat muuttuneet paremmiksikin. Kuulin, että nykyään myös vahvuudettomat silmälasit ovat ”juttu”, eli silmälaseja pitävät jopa ne, jotka eivät niitä näkemisen vuoksi tarvitse! Suosittelen tsekkaamaan suositun nuoren bloggarin Mansikkkan silmälasiaiheisen videon täältä. Silmälasit ovat siis erittäin jees ja sen tuntuvat useimmat jo tietävän. Ja jos joku väittää jotain muuta, hän on väärässä. Ugh.

Ihanaa päivää rillien kanssa niin lapset kuin aikuiset!

Maija #ruuduntakaa.com

”BOIL IT, BROIL IT, BAKE IT, SAUTE IT!”

Laserleikkauksen jälkeen ehdin elämään 11 vuotta ilman silmälaseja. Saatuani jälleen aikuisiällä silmälasimääräyksen, päätin kiertää kaikki oman kaupunkini optikkoliikkeet läpi. Hämmästyksekseni Järvenpään kokoisesta kaupungista löytyi 8 silmälasikauppaa! Mikään liikkeistä ei ollut tyhjä, vaan jokaiselle putiikille riitti asiakkaitakin.

Omaa ostostani pohdin ja puntaroin, vaikka aikaa ei edes ollut. Tarvitsin lasit mahdollisimman pian, jotta saisin oloni helpottumaan. Päivittäiset migreenikohtaukset olivat kaameita, työpäivät tietokoneruutua tuijottaen tuntuivat helvetillisen pitkiltä. Aamulla ei huvittanut edes avata silmiä, kun ne olivat jo valmiiksi niin kipeät. Halusin silti ottaa ilon irti ostokokemuksesta ja testasin varmaan sadat kehykset pienen pystynenäni päällä. Jokaisen liikkeen parhaista kehyksistä otin kuvat ja lähetin ne äidilleni ja miehelleni arvosteltavaksi. Yhteiset suosikkisangat löytyivät Silmäasemalta.

11947599_10155992975995722_4094678127873675277_n

Ajanjaksona jona en itse tarvinnut silmälaseja, en kiinnittänyt huomiota siihen kuinka monella ihmisellä ympärilläni on kakkulat nenällään. Oikeastaan havahduin asiaan vasta tänä vuonna tyttöjen mökkireissulla. Olimme menossa saunaan ja etsin omille laseilleni paikkaa pukeutumistilasta ja kas, siinä oli viidet erilaiset sangat nätissä rivissä pöydällä. Lisäsin omat lasini riviin ja liityin ystävieni seuraan lauteille. Tilastot kertovat, että yli 15-vuotiaista suomalaisista jopa 70 prosentilla on silmälasit.

Useimpien asioiden hankinnassa ja valinnassa olen todella tarkka. Joitain ostoksia tuppaa kuitenkin kertymään kaappiin enemmän kuin toisia. Tunnustaudunkin mekkoaddiktiksi. Jos joku toinen tuhlaa rahansa baariin, kalliisiin harrastuksiin tai tekniikkaan, minä tuhlaan ylimääräiset rahani mekkoihin. Nyt mopo on lähtenyt käsistä myös silmälasien suhteen, mutta onneksi saan tehdä yhteistyötä Silmäaseman kanssa, eivätkä kaikki silmälasikustannukset mene enää omasta pussistani. Voin kuitenkin vinkata, että Silmäasemalla on tällä hetkellä tarjous, jolla saa kahdet lasit yksien hinnalla. Aiemmin olen itsekin ostanut vain yhdet yleispätevät kehykset kerrallaan ja käyttänyt niiden sovittamiseen viikkotolkulla aikaa. Mahdollisuus hankkia kahdet erilaiset kehykset yksien hinnalla avaa kuitenkin mahdollisuuden hommata toiset vähän leikkisämmällä mallilla. On ihanaa heittäytyä kehyksien vietäväksi ja ostaa kahdet aivan erilaiset lasit eri käyttöön!

Viime kesänä matkalla Järvenpään Puistoblueseihin selitin ystävilleni suu vaahdossa silmälaseista. Heidän mielestään aihe ei ollut kovin mielenkiintoinen: vähän sama, kuin joku vaahtoaisi pyöräilykypäristä. Ne jotka ovat nähneet Forrest Gump –elokuvan, muistavat ehkä Bubba Gumpin ja hänen intohimonsa katkarapuihin: ” You can barbecue it, boil it, broil it, bake it, saute it. Dey’s uh, shrimp-kabobs, shrimp creole, shrimp gumbo. Pan fried, deep fried, stir-fried. There’s pineappleshrimp, lemon shrimp, coconut shrimp, pepper shrimpshrimp soup, shrimpstew, shrimp salad, shrimp and potatoes, shrimp burger, shrimp sandwich.” Että hei, kaikilla meillä on juttumme: jollain se on katkaravut, minulla mekot ja silmälasit! Katkaravuille olen allerginen.

Yhden vinkinkin haluan vielä antaa: vaikka silmälasikaupoissa jaotellaan kehykset naisten ja miesten kehyksiksi, kannattaa laajentaa sovitus myös vastakkaisen sukupuolen osastolle. Kesällä ostamani, pitkään etsimäni pilotti -kehykset löytyivät miesten osastolta ja toimivat huikean hyvin. Vai mitä sanotte?

img_9145

Tuntuu, että silmälaseja ei osteta nykyään enää vain yhteen tarkoitukseen, vaan moniin eri tarpeisiin. Silmälaseilla leikitellään ja niitä käytetään asusteena siinä missä käsilaukkua, kenkiä tai hattujakin. Ne voivat olla myös tyylin niin sanottu ”center piece”, kuten muoti-ikoni Iris Apfelin nenällä.

Hauskoja ja rohkeita kehysvalintoja toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

KAHDET LASIT YKSIEN HINNALLA

Ruudun takaa –blogin yhteistyökumppani on Silmäasema. Yhteistyö ei määrittele tekstien sisältöä, mutta tarjoaa kirjoittajalle valikoiman silmälaseja ja silmien terveyteen liittyviä etuja. Kehuja saavat vain ne tuotteet, joista kirjoittaja kokee oikeasti hyötyvänsä. Maija #ruuduntakaa kertoo aiheistaan rehellisesti sekä suoraan sydämestä. Silmäasema on antanut vapaat kädet vakavienkin aiheiden käsittelyyn.

Silmäasemalla on lokakuun ajan Tuplakampanja: ostaessasi silmälasit, saat toiset silmälasit kaupan päälle, itsellesi tai kaverillesi! Videolta näet kaksi tyyliä Ruudun takaa.

Silmäaseman Tuplakampanjaan pääset tästä klikkaamalla.

 

VAIN SYDÄMELLÄÄN NÄKEE HYVIN

Olen aina uskonut pikkuisen kohtaloon: siihen, että asiat tapahtuvat kuten niiden on tarkoitus. Omassa elämässäni asiat ovat usein tapahtuneet mutkien kautta, eivät helpointa ja suorinta reittiä vaan polveillen ja silloin tällöin myös polvet naarmuilla matkaa jatkaen. Jos itse saisin täysin käsikirjoittaa elämääni, reitti olisi varmasti ollut tylsempi. Mutta aina on menty eteenpäin ja tässä hetkessä tänään olen 35-vuotias kaksosten äiti, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä ja ammatiltani tv-tuottaja.

Joskus hiljaisuuden laskeutuessa kotiimme kiireisen päivän jälkeen olen löytänyt itseni pohtimasta sitä, millaista olisi olla sokea tai kuuro. Jos minun olisi valittava, kumpaa olisin mieluummin? Olen vahvasti tunneihminen ja aistin muiden tunteita pelkästä kehonkielestä ja ilmeistä. Aviomieheeni rakastuin silmittömästi jo ensimmäisellä katseella. Kun lapsemme viettivät elämiensä ensimmäisiä viikkoja sairaalan teho-osastolla, koin vaikeaksi soittaa ja kysyä lasten voinnista puhelimella. Murruin heti, jos olin kuulevinani hoitajan äänessä huolta, tai toisaalta huolettomuutta eli välinpitämättömyyttä. Elämäni aikana olen huomannut, ettei mitään kannata ottaa itsestäänselvyytenä, ja siksi mielessäni pyörivät silloin tällöin myös ajatukset siitä, millaista olisi elää ilman näkökykyä.

Alkuvuodesta 2015 varasin aikaa silmälääkärille. Olin jättänyt monenlaisia oireita huomioimatta jo vähän aikaa, mutta nyt en enää siihen kyennyt. Silmäni tuntuivat kuivilta ja roskaisilta. Silmäluomeni olivat turvonneet ja arat. Ilman meikkiä näytin turpiin saaneelta, tai vähintään koko yön itkeneeltä. Valonarkuutta oli niin, että olisin sisätiloissakin ollut mielelläni aurinkolaseissa. Lopulta kärsin päivittäisistä migreeneistä, valohäiriöistä kuin ukkostaisi. Iltaisin en nähnyt lukea tv:n tekstityksiä. (Onneksi suosikki tv-sarjani Emmerdale ei ole se maailman nopeatempoisin…)

Kuten monella, minullakin on taipumusta pieneen luulosairauteen. Päässäni liikkui monenlaisia vaihtoehtoja siitä mikä voisi olla vinossa. Googlea apuna käyttäen olin jo diagnosoinut itselleni aivokasvaimen ja listannut miehelleni tarkat ohjeet hautajaisjärjestelyistäni. Mitä kukkia, mikä laulu lauletaan, keitä pitää kutsua. (Tv-tuottajana mielikuvituksen puute ei ole se heikko kohtani). Ajanvarauksen nainen oli lempeä ja ymmärtäväinen. Hän ehdotti varovasti, että ehkä kyseessä on kuitenkin vain silmätulehdus.

Silmälääkärin vastaanotolla hengitin syvään ja tulkitsin lääkärin eleitä. Pelotti. ”Tuleeko minusta sokea?” kysyin. Silmälääkäri tuijotti minua vakavana. ”Ei… vielä”, hän totesi hiljaa. Lamaannuin. Ajatukset jumiutuivat paikalleen ja oli vaikea uskoa juuri kuulemaansa. Minulla ei tosiaan ollut silmätulehdusta (eipä tosin aivokasvaintakaan, luojan kiitos). Oireiden syy ulottui peräti 11 vuoden taakse: paljastui, että minulle vuonna 2004 tehdyssä silmien laserleikkauksessa sarveiskalvoni oli hiottu liian ohuiksi. Onko tämä yleistä? Ei. Ymmärtääkseni noin 3% laserleikkauksista epäonnistuu; toisin sanoen 97% leikkauksista onnistuu. Lääkärini vakuutti, että nykytietoon perustuen enää missään ei leikata sarveiskalvoja niin ohuiksi, kuin minulla on leikattu. Mutta vuonna 2004 olemassa olleen tiedon mukaan kyseinen paksuus oli ihan ok.

Seurauksena laserleikkauksesta minulla on suuri riski sairastua kartiopullistumaan. Nopeasti googlattuna sarveiskalvon kartiopullistumassa oireena on asteittainen näön heikentyminen. Sarveiskalvon muodon poikkeavuus aiheuttaa mm. likinäköä, hajataitteisuutta ja mahdollisesti kohteen näkemisen useina samanaikaisina kuvina. Onneksi nelivuotiaat kaksoseni eivät ole identtiset, etten sentään näe heitä nelosina!

Hyviäkin uutisia oli. Ihmisen vanhetessa sarveiskalvo luonnostaan kovettuu ja kartiopullistuman eteneminen hidastuu merkittävästi 40. ikävuoden jälkeen. Tässä suhteessa siis odotan vanhenemista ja ostan ilomielin sitä vahvempaa ryppyvoidetta! Sairauden etenemistä voidaan hoitaa myös leikkauksin, mutta koska operaatioihin liittyy omat vaaransa, en ole ensimmäisenä vaihtoehtona jonottamassa leikkauspöydälle. Riski jonkinasteiseen sokeuteen kulkee nyt mukanani – ja minun täytyy opetella kulkemaan sen kanssa.

En ikinä unohda kotimatkaa lääkäristä. Ensireaktioni oli purskahtaminen itkuun, kun kävin läpi elämäni eri osa-alueita. Ammatti: tv-ohjelmien tuottaminen (niitähän katsellaan!). Rakkaaksi muodostunut sivutoimi: meikkien ja kampausten tekeminen (ne pitää nähdä!). Kiinnostuksen kohteet: muoti, sisustaminen, askartelu, käsityöt (ja kaikki muukin visuaalinen!). Saavuin kotiin ja näin lapset piirtämässä. Itkin lisää. (Haluan nähdä kun he kasvavat! Ajavat pyörällä! Astelevat alttarille!) Kaiken tämän kyyneltulvan keskellä mieheni pysyi rauhallisena, kuten aina. Hän sanoi vain yhden lauseen: “Rakas, olethan sä kaikessa tuossa kuitenkin paikalla.” Oloni helpotti melkein heti. Tuntui hyvältä, kun mieheni ei yrittänyt kieltää asiaa, muuttaa sitä muuksi. Totuus kun on, että saatan sokeutua. Onneksi mieheni on viisas ja ihana. Ja onneksi sydämellä näkee hyvin ja juuri ne tärkeimmät asiat.

Hetkestä silmälääkärin vastaanotolla on kulunut puolitoista vuotta. Sen jälkeen olen tuottanut neljä tv-ohjelmaa, hankkinut kolmet erilaiset silmälasit, järjestänyt merirosvo- ja Titi-nalle lastensynttärit, viettänyt hääpäivää Roomassa, juossut tuttua lenkkireittiä ja katsellut vuodenaikojen vaihtuvan. Usein olen miettinyt näkökyvyn mahdollista menettämistä, mutta en joka päivä.

Näköni ei sinänsä ole tällä hetkellä huono, eikä varsinkaan, kun muistaa että lähtökohta ennen laser-leikkausta oli komea lukema -6,75. Minulla on hajataittoa, ja sitä korjataan nyt silmälaseilla. Migreenit ja muutkin haittaoireet ovat vähentyneet merkittävästi lasien myötä, ja se on mahtava juttu se. Lisäksi – jos pahin toteutuu ja oikeasti sokeudun – meillä on jo opaskoirakin valmiina kotona, nimittäin labradorinnoutajamme Puntti. Tosin jos rehellisiä ollaan, hän on opaskoirakoulun reputtanut hulttio-oppilas (eli jääpä sitten nähtäväksi, kuinka emännän käy!).

Tämä blogi käsittelee minun matkaani silmäsairauden kanssa ja elämääni silmälasien takana ja koko rahalla niiden edestä. Aiheesta ja aiheen vierestä. Kiitos kun jaksoit lukea elämäni ensimmäisen blogipostauksen.

Aurinkoisin ajatuksin

Maija #ruuduntakaa