KAHDEN KERROKSEN VÄKEÄ

Ultrakuvassa herkkä ja rauhallinen poikamme suojaa käsillään kasvojaan, kun temperamenttinen tyttäremme mätkii häntä pikkiriikkisillä nyrkeillään. Tulevien lastemme ulkonäölliset piirteet erottuivat myös selvästi: poikamme oli kuin ilmetty isänsä ja tyttö kuin minä minikoossa. Siellä he killuivat, toinen yllä ja toinen alla.

Ultrauksesta on kulunut reilu viisi vuotta aikaa, mutta oikeastaan mikään ei ole tuosta hetkestä muuttunut. Kaksosemme ovat edelleen se sama taistelupari, joka he olivat jo kohdussa. He rakastavat toisiaan rajattomasti ja tekevät kaiken yhdessä. He tappelevat ja kinaavat, mutta auta armias jos minä laitan toisen jäähylle, on toinen hetken kuluttua vapauttamassa sisarustaan piinasta.

Asumme omakotitalossa ja jo aikana ennen raskautta kuvitteellisille lapsille oli rakennettu omat huoneet. Maalasimme yhden huoneen pinkiksi, toisen turkoosiksi, aivan kuin olisimme odottaneet tyttö ja –poikalasta saapuviksi. Oikeasti lasten sukupuoli oli kyllä vähiten mielessämme vanhemmuudesta unelmoidessamme. Tärkeintä oli, että emme jäisi mieheni kanssa kaksin, vaan tavalla tai toisella perheemme jossain kohtaa kasvaisi. Ensin meille tuli hurmaava labradorinnoutaja Puntti, karvainen vauvamme. Ja myöhemmin iki-ihana tuplaonni potkaisi ja saimme kaksosemme Jaden ja Edvinin.

Ensimmäiset neljä vuotta lapsemme nukkuivat hyvin omissa huoneissaan. Tai ”hyvin” on ehkä väärä sanamuoto. Alkuaikoina jompikumpi lapsi herätti meidät aina vartin välein. Hiljalleen saimme nauttia tunnin pätkistä, mutta se ilo katkesi lyhyeen kun poikamme alkoi omatoimisesti tepastelemaan puolen yön jälkeen sänkymme ääreen ja kipuamaan siitä väliimme. Sitten emme nukkuneet sängyn ahtaudesta (ja poikamme poikittaisesta uniasennosta) johtuen mieheni kanssa enää lainkaan.

Väsymyksen piinaamina haastattelimme poikaamme, miksi hän ei pysy omassa sängyssään öisin. Vastaus oli klassinen: mua pelottaa.” Pelkoon kokeiltiin yövaloa, kattolamppua, iltalaulua, sylissä oloa ja minun vaatekappalettani poikamme sängyssä. Mikään ei auttanut. Lopulta tajusimme ratkaisun olevan aivan lähellä. Tyttäremme Jade! Lapset siirrettiin samaan huoneeseen nukkumaan niin, että Jade on oven lähellä ”vahtina” ja Edvin peremmälle ”turvassa”. Temppu tepsi ja nautimme muutamasta auvoisasta yöstä. Sitten Jade alkoi itkemään, ettei pysty nukkumaan, jos huoneessa ei ole mitään vaaleanpunaista. Hankittiin pinkki matto. Sen jälkeen taisteltiin siitä, nukuttiinko pimeässä vai valot päällä. Edvin halusi valot, Jade tykkäsi pimeästä. Mieheni toi Jadelle ihanat huovutetut pingviinisilmälaput ulkomaantuliaisena ja yöllinen rauha oli taas taattu.

5-vuotissyntymäpäivälahjaksi lapset toivoivat kerrossänkyä. Haaveilin jo ihanasta mustasta design-kerrossängystä, kunnes lapsemme ilmoittivat, että sängyn olisi oltava kuin maja. Aloitin ahkeran googlailun, mutta majasänkyä ei löytynyt mistään. Onneksi silmiini osui K-raudan bloggarin kirjoitus TÄÄLLÄ ja avot, tein tilaustyön lasten Waarille.

IMG_7780
Sängyn runko ostettiin valmiina Tori.fi -sivuston kautta ja mieheni maalasi sen valkoiseksi.
IMG_7788
Ikeasta löytyi valmiina täydellisesti sängyn alle sopivat kolme säilytyslaatikkoa ja esim. lasten pikkulegot löysivät oman uuden paikkansa yhdestä näistä laatikoista. Laatikoiden alla on pyörät, joten niitä on lastenkin helppo rullata mukaan leikkeihin.

Kas, nyt kelpaa nukkua, ainakin toistaiseksi! Yhtäkkiä sänky on Edvinille niin mieluinen, että hän tekee alasängystä aina vuoratun majan, johon näkee vain pikkuisesta ikkunasta. Valojenkaan ei siis tarvitse enää palaa öisin.

Olin jo unohtanut miten paljon virkeänä saa aikaiseksi. Tosin nyt sykemittarini on alkanut väittämään, että minä kävelen unissani. Mutta se on sitten eri tarina se…:)

Kauniita ja rauhallisia unia!

Maija #ruuduntakaa

ETTEI NYT VAAN SATTUIS MITÄÄN

On mitä kaunein päivä. Aurinko paistaa ja ikkunoiden ulkopuolella linnut epäilemättä laulelevat. Viereisellä kaistalla ohitsemme kiihdyttää autoja toinen toistaan kovempaa kaasuttaen. Nojaan taaksepäin ja liimaan itseäni tiukemmin kiinni penkkiin. Suljen silmät. Pelottaa ja alkaa itkettää. Apua, voidaanko mennä hiljempaa?” kysyn mieheltäni. Hän vilkaisee auton nopeusmittaria ja sitten minua: vauhti on päätähuimaava neljäkymmentä kilometriä tunnissa.

Olemme matkalla Jorvin sairaalasta kotiin. Olen kahta kuukautta aiemmin synnyttänyt maailmaan pienen pienet, noin kilon painoiset kaksoset. Ennen sitä olen maannut kolme kuukautta sairaalan vuodeosastolla, jotta synnytys ei käynnistyisi ennenaikaisesti. Pienokaistemme elämä on ollut hiuskarvan varassa raskausviikosta 10 lähtien. Ja nyt automme kyydissä matkustavat nuo mittaamattoman arvokkaat aarteemme.

Jade ja Edvin 2kk
Jade ja Edvin kahden kuukauden ikäisinä, juuri lähdössä Jorvin sairaalasta kotimatkalle.

Heti lasten saavuttua maailmaan elämä muuttuu toisenlaiseksi. Tunteeni ovat kovasti pinnassa. Syytän alkuun babybluesia, mutta totuus on, että kiinnitän asioihin myös ihan eri tavalla huomiota. Lasteni syntymästä lähtien pääni on täyttynyt tuon tuosta kaikenlaisilla kauhukuvilla. Jos nyt lapseni putoaa tuosta kiipeilytelineestä, häneltä lähtee henki. Jos nyt temppu trampoliinilla menee pieleen, hän halvaantuu ja se on minun syytäni, koska päästin hänet siihen. Lapseni voi kaatua pyörällä. Mitä jos hän jää auton alle? Mustikkapuskassa vaanii varmasti kyykäärme. Ei kai hän tukehdu lihapullaan? Entä jos hän ajaa lihapulla suussa kyykäärmepuskaan, kaatuu ja auto ajaa hänen ylitseen!

Sanonta kuuluu: ”Pienet lapset ja pienet murheet. Isot lapset ja isot murheet.”

IMG_6441

Kaksosemme ovat nyt 5-vuotiaita, enkä osaa sanoa, ovatko murheemme pieniä vai suuria, isompia kuin silloin kun he olivat ihan pieniä, vai pienempiä kuin sitten, kun he ovat isoja. Kaikki on juuri nyt todella hyvin ja onnellisesti. Välillä kuitenkin tuntuu, etten pysty nauttimaan yhteisistä hetkistämme lainkaan, koska murehdin: mitä jos. Ja kuinka turhaa se murehtiminenkin on? Jos lapsillemme joskus jotain pahaa tapahtuu, murehtimiseni ei sitä ainakaan estänyt. Ja jos mitään pahaa ei pikkunaarmuja lukuun ottamatta tapahdu, en ole nauttinut ihanista yhteisistä hetkistämme, koska olen surkutellut ja jossitellut turhaan. Käyköhän kaikille äideille näin?

Onneksi mieheni osaa sentään suhtautua lastemme puuhiin järkevästi. Hän pitää heitä silmällä, mutta antaa lastemme kokeilla myös uusia juttuja. Tästä olen iloinen, sillä mitä jos lapsiimme tarttuu minun hysteerisyyteni…!

Mutta ihan oikeasti, eiköhän tässä hyvin käy. Kypärä päässä polkupyörän selässä ja järki käteen. Kirjoittaessani tätä tekstiä lastemme leikin ääni kantautuu pihalta työhuoneeseeni. Ensimmäinen ajatukseni on tietenkin: Ettei nyt vaan sattuis mitään.” 😉

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelin kansikuvan valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

NIRSOT LAPSET RAVINTOLASSA

Luin vasta nyt Hanna Sumarin 4.6.2017 julkaiseman blogikirjoituksen otsikolla: Lapset ravintolassa (http://blogit.apu.fi/hannasumari/lapset-ravintolassa). Kohua herättäneessä tekstissä Sumari arvostelee vanhempia, jotka antavat lapsilleen liikaa valinnanvapautta ruoan suhteen. Sumari on kokenut tämän erityisen häiritseväksi toiminnaksi ravintolassa, jossa vanhemmat kyselevät lapsiltaan buffet-pöydän ääressä, mikä näille kelpaisi. En loukkaantunut lukemastani, enkä saanut raivonpuuskia kuten jotkut tekstin lukeneet. Otan kuitenkin kantaa, koska kirjoitus herätti minussakin ajatuksia. Tässäpä siis yksi näkökulma lisää.

Ennen kuin tulin äidiksi, ärsyynnyin nirsoista lapsista. Ajattelin, että on vanhempien syytä, jos lapsi on liian valikoiva. Tein omia johtopäätöksiä: lapselle on selkeästikin tehty aina omat ruoat, eikä hänelle ole tarjoiltu samaa sapuskaa kuin aikuisille. Totuttelukysymys. Lapselle on varmasti annettu liikaa vaihtoehtoja, eikä hän ole kokenut jäävänsä ilman ruokaa, vaikka olisikin ronkeli. Nirsoilulla ei siis ollut seurauksia. Vanhemmat olivat lepsuilleet ja lapsi toimi perheen päättäjänä. Niin ärsyttävää!

Sitten koitti se päivä, kun minusta tuli kaksosten äiti. Saimme ihanan tytön ja ihanan pojan. Tarjoilimme molemmille alusta alkaen monipuolista ruokaa. Joskin muona oli toisten äitien tekemää, sillä omat resurssit eivät riittäneet soseutusrumbaan (vaikka olisi ehkä jonkun mielestä pitänytkin). Ruokaa kului valtavia määriä, eikä kumpikaan nirsoillut yhtään.

Olemme kasvattaneet lapsiamme hyvin tasapuolisesti ja molemmilla on ollut samat säännöt. Kumpaakaan ei ole suosittu tai lellitty enempää, kuin toista. Ja kuitenkin nyt viiden vuoden iässä olemme tilanteessa, jossa toinen kaksosista syö ihan mitä vaan, mutta mieluiten kasviksia. Ja toinen kaksosista ei koske mihinkään kasvikseen, hedelmään tai marjaan. Oikeastaan hänelle ei kelpaa mikään ruoka, joka on jonkun väristä. Ainoastaan lihat, peruna, makaroni, riisi ja juusto maistuvat hänelle. Nirsoilu yltää herkkuihin asti. Kun toinen kaksosista valitsee perjantaina kuola suupielissään irtokarkkeja ja mehuja, toinen kaksosista kelpuuttaa herkuikseen ainoastaan jogurttirusinat ja lakut. Olenkin joskus leikkisästi todennut, että he ovat jo raskausaikana vatsassani killuessaan jakaneet syömäni ruoat, sillä niin he yhä tekevät.

Ruokailuista tuli lopulta minulle stressinaihe. Pohdin, saako nirso lapseni kaikki tarvitsemansa ravintoaineet. Aloin seuraamaan sykemittariani perheen yhteisten ruokailujen aikana ja huomasin käyväni ihan kierroksilla. Hakeuduimme neuvolan ohjaamina ravintoterapeutille. Hän tutki ronkelin lapsemme kasvukäyriä, katseli tämän vireystasoa ja tokaisi sitten: ”Mutta hyvinhän hän näyttää voivan, kasvavan ja kehittyvän!” Se oli kyllä totta. Lapsemme syntyivät pikkukeskosina ja ovat siihen nähden nykyään jättiläisiä. Molemmat ovat pitkiä ja painon suhde pituuteen on kummallakin 0-käyrällä, eli pituuden ja painon suhde on ideaali.

Käynnin päätteeksi ravintoterapeutti totesi hymyssä suin: ”Ei huolta, kyllä hän kolmekymppisenä sitten jo kasviksia syö.” Mukaan saimme myös muutaman kullanarvoisen ohjeen. Ne kuuluvat näin: Yhteisten ruokailujen pitää tapahtua hyvässä hengessä. Ei saa pakottaa syömään, eikä pidä kiristellä hampaita, vaikka kuinka ärsyttäisi tai huolestuttaisi. Riittää, jos lapsi huolii ensin kasviksen lautaselleen, vaikka ei edes koskisi siihen. Pikku hiljaa voi kokeilla, josko hän suostuisi koskemaan kasvikseen, ehkä haistamaan ja lopulta jopa maistamaan sitä. Jos rohkeus riittää maistamiseen asti, lapsella pitää olla lupa sylkeä kasvis pois suusta, jos maku ei miellytäkään. Ja vaikka edessäsi olisi pian irvistävä ja kasvista suustaan sylkevä lapsi, muista kehua häntä siitä, kuinka reippaasti uskalsi kuitenkin kokeilla maistamista.

IMG_0881
Lastemme iltapalat ovat ”vähän” eriväriset.

Tätä taktiikkaa olemme testanneet nyt vuoden päivät ja edenneet siihen pisteeseen, että ronkelikin lapsemme suostuu aina vähintäänkin haistamaan ruokaa. Päärynää, porkkanaa ja kurkkua hän on jopa maistanut. Porkkana- ja pinaattiletut hän syö mielellään ja itse asiassa ne ovat hänen herkkuaan (puuron ohella). Lisäksi lapsemme osallistuvat mielellään ruoan valmistamiseen, salaatin ja kasvisten pilkkomiseen sekä leipomiseen, vaikka kyseessä olisikin porkkana- tai banaanikakku.

Tiemme tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Ja edelleen monen näkökulmasta meidän lapsemme on juuri se ärsyttävä nirso. Voin siis hyvin kuvitella tilanteen ravintolan buffetpöydässä ja minut äitinä kysymässä lapseltani: ”Ottaisitko kurkkua, maistaisitko porkkanaa…” ja lopulta päätyisimme ruokapöytään pelkän perunan kanssa, koska kaikki muu epäilyttää lastamme liikaa. Usein toimimme ravintolassa niin, että tilaamme lapsillemme yhden aikuisten ruoka-annoksen. Toinen syö siitä salaatin ja kasvikset, toinen lihan. Yhdessä he jakavat perunat tai muun lisukkeen, täysin sulassa sovussa.

Molemmat lapsemme ovatkin käytökseltään varsin rauhallisia ja pöytätavat hallitsevia. Siksi puolestani kummastelin viime kesänä Turussa, kun meitä ei huolittu lastemme takia ravintolaan syömään kello viideltä torstai-iltana. Vilkaisin ravintolasaliin, jossa keski-ikäinen mies nuokkui kännissä kuin käkikello. Samaa ikäryhmää edustanut nainen kompasteli skumppapäissään hameenhelmoihinsa. Tämä oli kuitenkin täysin hyväksyttävää, koska he ovat aikuisia. Sen sijaan lapsemme, jotka olisivat istuneet ja ruokailleet kanssamme nätisti pöydän äärellä, eivät saaneet edes astua ravintolaan sisään, koska ovat lapsia. Ja nekin lapset, jotka eivät vielä osaa käyttäytyä ravintolassa, eivät kyllä tällä tyylillä siihen koskaan opikaan. Lapsista toki lähtee ääntä, mutta niin lähtee aikuisistakin. Voi kun osan aikuisista voisi toisinaan eliminoida ravintoloista 😉

Maukkaita ruokailuhetkiä toivottaen,

Maija #ruuduntakaa  

AINUTKERTAINEN ÄITI

Kerran vuodessa sekoan. Tai jos olen rehellinen, niin kaksi kertaa vuodessa: jouluna ja silloin, kun on kaksostemme synttärit. Kohdallamme tie vanhemmuuteen ei ollut helppo, nopea eikä yksinkertainen. Keskenmenojen sarjatulessa lääkäri jopa sanoi, ettei minusta koskaan tulisi äitiä. Vastoin odotuksia aloin odottaa kaksosia, mutta tämäkin raskaus meinasi väkisin keskeytyä ja sairaanhoitaja esitti minulle kysymyksen: ”Mihin nämä lapset sitten haudataan?” Ennusteita uhmannut tuplaonni kuitenkin potkaisi meitä viisi vuotta sitten huhtikuun kuudentena päivänä, enkä ehkä ihan vieläkään meinaa uskoa sitä todeksi.

Meidän aarteet n. kuukauden ikäisinä jatkohoidossa Jorvin sairaalassa.

Lapsia tuli kerralla kaksi, mutta kaikkia merkkipaaluja, oppimisrituaaleja ja juhlapäiviä oikeastaan vain yksi. Lapsemme oppivat yhtä aikaa puhumaan, syömään, kävelemään ja polkemaan pyörällä ilman apupyöriä. He olivat yhdessä, kun ensimmäisen kerran olin heistä yön yli erossa. He menivät yhdessä samaan päiväkotiin. Ja kuten kaksosilla yleensä, meillä vietettiin vain yhdet ristiäiset ja juhlitaan vuosittain vain yhdet synttärit.

Vaikka tykkäänkin excel-orientoituneena ihmisenä aikatauluttaa asioita, lasten saamisessa tämä ei onnistunut. Kaikkien mutkien jälkeen on syytä olettaa, että saan olla äiti vain tämän yhden kerran. Tämä miete on vinouttanut ajatuksiani sen verran, että minun täytyy ”suorittaa” äitiys niin hyvin kuin on mahdollista. Ja juu, huomaan kyllä edellisessä lauseessa sen hikarisanan: suorittaa.

Olen lapsesta asti ollut vähän suuruudenhullu. En niin, että minulla pitäisi olla vaikkapa yltäkylläisesti materiaa. Mutta niin, että jos jotain voi tehdä paremmin, vaikka sitten yöunien kustannuksella, teen sen. Sen sijaan, että olisin äitienpäivänä kerännyt äidilleni pienen suloisen kimpun valkovuokkoja, keräsinkin kotimme kaikki maljakot täyteen kukkia. Sen sijaan, että olisin opetellut koulunäytelmässä omat vuorosanani, opettelin myös kaikkien muiden vuorosanat. (Tästä oli muuten pariin otteeseen hyötyäkin: kun joku sairastui, minä paikkasin.) Sen sijaan, että olisin tyytynyt äidiltä saatuun viikkorahaan, kinusin itselleni työpaikan 13-vuotiaana eläinkaupan häkkien siivoojana. Sen sijaan, että olisin ollut iloinen kun opin uimaan, kävin suorittamassa itsenäisesti uimahallissa uimakandin merkin. Lukionkin kävin nopeutetusti kahdessa ja puolessa vuodessa. Huomaat ehkä kaavan 😉

Olen pyrkinyt siihen, etten ”tartuta” tätä ajatusmallia lapsilleni. Koen usein onnistuvani, eivätkä lapsemme kaipaa juuri muuta hemmottelua kuin paistamiani lettuja ja lautapelien pelailua yhdessä. Toisinaan suuruudenhulluus kuitenkin karkaa käsistä. Esimerkiksi viime vuonna lastemme synttäripäivänä havahduin omaan hölmöyteeni. Molemmat lapsemme rrrrrakastavat Ryhmä Hau – lastensarjaa. Olin tilannut heille Jenkeistä asti Ryhmä Hau –bussin (silloin niitä ei vielä myyty Suomessa) ja kaikki puuttuvat koirahahmot. Samaan jättikokoiseen lahjapakettiin olin lisännyt vielä pojalleni Ryhmä Hau –kalsareita, mutta koska niitä ei ollut tytöille silloin saatavilla, olin ostanut hänelle korvaavat kissapikkarit. Viimein koitti se hetki, kun lapset avasivat paketin. Sydän läpättäen odotin lasteni reaktioita. Paketista tuli esiin uutuuttaan hohtava bussi (joka oli vielä tullissa tuplannut hintansa) sekä toinen toistaan hienompia (ja kalliimpia) koirahahmoja. Tyttäreni huusi kovaan ääneen: ”Äiti, miten ihanat kissapikkuhousut!!!”

Tulevana viikonloppuna meillä juhlitaan jälleen koko suvun voimin näitä ihania ihmelapsia. Pyrin kuuntelemaan heidän viisaita ajatuksiaan juhlien suunnittelusta tällä kertaa jo hyvissä ajoin. Eräänä iltana kun olin tyhjentämässä Ullanunelma –verkkokauppaa koristeista, pyysin lapset tietokoneelle. Ostoskorissa klikattuina nököttivät jo soiva kakkukynttilä, Ryhmä Hau –kakkukynttilä, numero 5 –kakkukynttilä (ja niin edelleen…), kunnes lapset totesivat: ”Soiva kynttilä riittää”.

Mieluummin överit kuin vajarit, niin minä aina ajattelen. Mutta yritän panostaa siihen, että överit tulevat mieluummin yhdessä vietetystä ainutkertaisesta laatuajasta, kuin tavarasta, askarteluista tai tarjoilujen määrästä. Onneksi viime vuonna lahjaksi ostetut koirahahmot käyvät tänä vuonna myös koristeista, kun juhlien teemana on ylläripylläri: Ryhmä Hau!

Pennut pelastavat päivän 😉

Maija #ruuduntakaa

Ps. Koen tästä luonteenpiirteestäni varsin huonoa omaatuntoa. Kuitenkin hakiessani ideoita synttäritarjoiluihin netistä, totesin etten taida olla hulluuteni kanssa yksin (katso kuvat alla) 😉