UUSIN SILMIN ETEENPÄIN

UUSIN SILMIN ETEENPÄIN

Olen parantunut! Siltä tuntuu, vaikka todellisuudessa elän varmasti lyhyen tai pitkän loppuelämäni tarkkaillen omaa jaksamistani ja muistutellen itseäni omista arvoistani. Kahden ja puolen vuoden sairausloman jälkeen on tullut aika kaivaa esiin se televisioammattilainen, joka työnsä uuvuttamana joutui luopumaan omasta unelma-ammatistaan pitkäksi toviksi. 

Kolmisen vuotta sitten, kun uupumukseni oli tullut lakipisteeseensä ja elämäni oli stressaavimmillaan, kamppailin myös silmärintamalla isojen ongelmien kanssa. Minulla oli jatkuvasti toistuvia migreenejä ja valohäiriöitä näkökentässä. Tuntui, että linssejä joutui tilaamaan jos jonkinlaisilla erikoisuuksilla, jotta silmäni voisivat paremmin. Nyt sairauslomani aikana olen kuitenkin saanut kokea pienen ihmeen: en olekaan tarvinnut silmälaseja ollenkaan. 

Kun tänä syksynä viimein näytti siltä, että pääsen taas palaamaan rakastamani työn pariin, halusin ensimmäiseksi tarkistuttaa näköni Silmäasemalla ja selvittää, missä mennään. Minulle tarjottiin kaupallisessa yhteistyössä optikon näöntarkastuksen yhteydessä silmänpohjakuvaus OCT-rakennekuvauksella. Rakastan kaikkea dataa, mitä terveyteen liittyen voi itsestään nykytekniikalla saada, ja tästä kuvauksesta sai juuri sitä.

OCT -rakennekuvauksessa silmiä tutkittiin niin, että asetin leuan ja otsan kiinni telineeseen, minkä jälkeen minun piti tuijottaa sinistä valoristikkoa. Ristikko ei häikäissyt, silmiini ei koskettu, ja sain räpytellä silmiäni normaalisti. Varsin helppoa siis. Kaiken kaikkiaan nopea ja kivuton tutkimus, jonka avulla silmiä pystyttiin 3D-kuvan ansiosta tarkastelemaan kerroksittain ja tarkasti. 

Optikko pystyikin heti kertomaan ilahduttavan alustavan arvionsa, että silmät vaikuttavat normaalilta. Tutkimustulokset toimitetaan kuitenkin aina myös silmälääkärin arvioitavaksi. Pari viikkoa myöhemmin sain myös lääkäriltä lausunnon: kaikki on kunnossa. Vaikka pidän itseäni optimistina, on myönnettävä että tavasin tekstiä pienen epäuskon vallassa. Oliko varmasti kaikissa papereissa minun nimeni? Olihan tuloksia varmasti tulkittu oikein? 

Ja mitä kummaa vielä itse optikon näöntarkastuksessa ilmenikään. Siinä todettiin, että näköni on jopa parantunut sairaslomani aikana! Jäljellä oli enää hieman hajataittoa, jota varten tilasimme uusia linssejä. 

Loppuunpalamisen ja sairausloman seurauksena minusta on joskus tuntunut, että odotan vain seuraavan kulman takana vaanivaa uutta hirmumyrskyä. Mutta nyt näyttää siltä, että siellä voikin odottaa entistä seesteisemmät vedet. Ja jos siellä jokin vaaniikin, niin ainakin näen sen omin silmin. Antaa tulla siis vaan. On sitä tähänkin asti kaikesta selvitty.

Maija #ruuduntakaa   

MINKÄ SUUHUSI LAITAT, SEN VOIMALLA PAINAT

MINKÄ SUUHUSI LAITAT, SEN VOIMALLA PAINAT

Reilut pari vuotta sitten olin varma, että elämäni loppu on käsillä. Olin sairastunut pahasti, ja kipukohtaukset, ambulanssikuljetukset, sairaalahoito sekä jäätävä määrä kipulääkkeitä tulivat nopeasti tutuiksi. Toisinaan kivun määrä oli niin infernaalinen, että vain säkillinen lunta helpotti valuvaa hikinoroa otsaltani. Jalat eivät kantaneet. Tärisin ja purin tyynyä, etten herättäisi koko pientaloaluettamme keskellä yötä huudollani. Vatsa oli niin kipeä, että kun sairaalassa minulta kysyttiin kivun määrää asteikolla 0-10, vastasin 11 ja kiljuin: ”AUTTAKAAAA!!”

Kuten olen aiemmin blogissani kertonutkin, minulta ei onneksi löytynyt mitään kuolemanvakavaa sairautta. Sen sijaan löytyi lukuisia stressiperäisiä sairauksia, jotka helpottaisivat, kun tekisin elämäntapamuutoksen. Se tarkoittaa totaalista U-käännöstä kaikesta opitusta ja minulle ”normaalista”.

Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että töitä ei saa tehdä kellon ympäri. Vaikka työni on kivaa ja elän omaa unelmaani sen kautta, työ rasittaa hauskuudesta huolimatta sekä mieltä, että kehoa. Siitä siis tarvitaan myös taukoja. Normaali työviikkoa ei suotta ole määritetty viisipäiväiseksi ja työpäivää kahdeksantuntiseksi. Lounastauko täytyy pitää, eikä olisi haitaksi, että joskus pitäisi lisäksi myös kahvikupin mittaisen tauon. Eikä se tarkoita sitä, etten tekisi töitäni kunnolla. Sen sijaan olisin varmasti paljon tehokkaampi varsinaisella työajalla, kun tekisin asiat energiaa täynnä, ravittuna ja levänneenä. Puolikuolleena uupumuksesta, nälkäisenä ja mieli ylikuormitettuna ei nimittäin varmasti pysty parhaimpaansa.  

Ennen sairastumistani kiire, stressi ja uupumus olivat ajaneet minut hyvin kauas terveellisestä ruokavaliosta ja ateriarytmistä. Aamuni alkoivat syömällä ei mitään, koska muutenhan olisin saapunut töihin myöhemmin, tai joutunut nipistämään jo muutenkin lyhyistä yöunistani lisää. Työmatkalla saatoin piipahtaa Alepan kautta ja kyllä, kävellä suoraan pullatiskille. Ajattelin, että palkitsen itseni aikaisesta aamusta selviytymisestä berliininmunkilla. Omnomnom. Kuinka tyhmää? No todella. Itse asiassa näin jälkikäteen ajateltunahan olen ollut aivan pöljä. Mutta sen mielentilan sisältä katsottuna minulla oli syyni.

Näillä sanoilla haluan saatella teidät blogini uuteen ”Köökissä” -osioon. Olen elämäntapamuutoksen myötä laittanut koko ruokavalioni uuteen uskoon. Ruokavaliostani poistettiin aluksi valtava määrä asioita, kuten viljoja, lehmän maito, rasvaiset ruoat, paistetut ruoat, isokiviset hedelmät jne. Moni kysyykin, mitä enää jää jäljelle. Aluksi ei paljoakaan, mutta parantumisen ja siedätyksen jälkeen vastaus on, että yllättävän paljon ja yllättävän hyvää. Tulen jakamaan ”Köökissäni” hyviksi todettuja gluteenittomia reseptejä, ja uskon, että kaikettoman syömisen ei tarvitse olla sama asia kuin mauton. Hutejakin reseptikokeiluissa on tullut ja ihan liian montaa mautonta kivikovaa ”muka pullaa” maistaneena toivon tämän blogin auttavan muita ruokarajoitteisia nauttimaan hyvin syömisestä.  

Ravinto nimittäin pitää meidät aivan konkreettisesti hengissä. Lisäksi se voi parantaa meitä monin tavoin. Hyvä ruoka tarjoaa meille myös nautintoja, joita harvan elämässä on liikaa.

Herkullisia hetkiä toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

Meikki, hiukset ja valokuvaus: Kirsi Maijala

JYRÄN ALTA PÄIVÄÄ

JYRÄN ALTA PÄIVÄÄ

Tällä hetkellä elämä tuntuu siltä, kuin kehoni olisi jäänyt tiejyrän alle ja heräisi nyt hiljalleen unesta. Nousen aamuisin sängystä ja mietin, että itse asiassa jotain on toisin. Tänään ei satukaan niin paljon kuin eilen. Sappirefluksin vuoksi jo normaaliksi muuttunut ämpäri sängyn vieressä onkin yhtäkkiä tarpeeton. Ei närästä. Ei nipistä. Ei ole kiire vessaan. Mitä ihmettä!

Olen hitaasti mutta varmasti tehnyt puolitoista vuotta matkaa kohti toisenlaista elämää. Ensin jouduin jäämään pitkälle sairaslomalle töistä kehoni pakottamana. En pysynyt pystyssä, vaan tärisin ja jalat pettivät alta. Kielsin pitkään, että kyseessä olisi uupumus. Lopulta diagnoosiin oli taivuttava, kun sairauksien pitkä luettelo toisti sanaa ”stressiperäinen”.

Katsellessani asiaa nyt pienen etäisyyden päästä olen hämmästynyt, kuinka viisas kehoni itse asiassa onkaan. Silloin kun ajatukseni piiskasivat tekemään ja toteuttamaan asioita, kuin paniikissa poukkoileva Duracel -pupu, kehoni sanoi selkeästi: ”STOP!”. Kun mieleni vielä hoki minulle: ”Jaksaa jaksaa…”, kehoni tiesi paremmin, että en jaksa.

Joulun aikaan, kun sairastumisesta oli kulunut vuosi, yhden kilometrin kävelymatka tuntui maratonilta. Nyt jaksan kävellä jo vaikka kuusi kilometriä. Erilaista on se, että minulla ei ole kiire. Voin olla läsnä hetkessä. Metsälenkeillä koiran kanssa olen saanut havaita kevään vaihtumisen kesäksi, jäädä vaikka hetkeksi istumaan kannon nokkaan. Se on parasta.

Konkreettisin muutos tapahtui kodissamme. Vaihdoimme syrjemmällä sijaitsevan arvokkaamman omakotitalomme keskustan palvelujen läheisyydessä sijaitsevaan edullisempaan rivitaloasuntoon. Nyt ympärillä kuhisee ihmisiä ja elämää. Aikaisemmin kiireisessä arjessa ihmisten kohtaaminen ahdisti, mutta nyt sekin on ihanaa. Uusi kotimme on kuin turvallinen pesä. Enää se ei vie kaikkia varojamme, vaan rahaa jää myös muuhun. Voimme esimerkiksi matkustaa spontaanimmin. Ja kun palaan töihin, voin painottaa työmäärää oman jaksamiseni mukaan, en pelkän tilipussin perusteella.

Olen pyrkinyt helpottamaan myös kodin pakollisia askareita. Meillä kävi aikaisemmin siivooja kahdesti kuussa ja vaikka se oli huikeaa, jollain tavalla olen oppinut nauttimaan torstai-illoista, jotka olen korvamerkannut siivousilloiksi. Mutta en minä ihan yksin siivoa. Mieheni hankki meille robotti-imurin, joka on muuten aivan mahtava aparaatti koiraperheeseen!

Olen mekkohullu ja rrrrrrakastan erityisesti Ted Bakerin ja Karen Millenin mekkoja. Useimmiten ne täytyy kuitenkin pestä käsin. Tähän asti olen joko pyykännyt niitä itse, tai toisinaan kiikuttanut aarteitani Sol-pesulaan. Mutta nykyisellä Mielen pesukoneellamme pystyy pesemään myös käsin pestävät pyykit! Ja Mielen kuivausrumpuun voi surutta laittaa herkemmätkin vaatteet ja pitsiliinat, eikä niille käy kuinkaan. Ja koska elämme vuotta 2019, totta kai myös uunimme pesee itse itsensä 🙂 Tämä ”pyrolyysi” -ominaisuus oli minulle täysin uusi tuttavuus ja olen fiilistellyt sitä kaikissa mahdollisissa Whatsapp -ryhmissä, joihin suinkin kuulun. Kun ennen hinkkasin ja hankasin uuniamme yön pimeinä tunteina, nyt painan nappia ja pari tuntia myöhemmin pyyhkäisen tuhkat pois. Avot, uuni on putipuhdas. Fantastista!

Muutimme uuteen kotiimme marraskuussa ja vaikka täällä on jo täysin asumiskelpoista, useammassa kuin yhdessä nurkassa makaa vielä purkamattomia muuttolaatikkopinoja. Se vähän ahdistaa, mutta samalla taputan itseäni olkapäälle. Entinen Maija olisi purkanut laatikoita oman jaksamisensa rajat ylittäen, vaikka 24/7. Nykyinen Maija vähän ärsyyntyy, mutta menee sitten sohvalle, kääriytyy vilttiin ja katsoo Emmerdalen. Kyllä minä ne laatikot vielä puran, sitten kun siltä tuntuu. Ei niiden, tai minkään muunkaan takia, kannata jäädä uudestaan jyrän alle.

Voimia teidän jokaisen arkeen,

Maija #ruuduntakaa

Valokuvaaja, meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

JOKA KEINUSSA JUMALTEN KEINUU

JOKA KEINUSSA JUMALTEN KEINUU

”Mitä kuuluu?” kysyn ystävältäni. ”No sitä samaa arkea kuin aina,” hän vastaa tympääntyneen kuuloisena. Hämmästyn tästä usein toistuvasta vastauksesta. Miksei ihmisille kuulu mitään?

”Voitaisiinko me joskus elää edes hetken verran ihan tavallista arkea?” on puolestaan lausahdus, jonka saan usein kuulla mieheni suusta. Olemme olleet yhdessä 12 vuotta, eikä arki ole vielä koittanut. Tai on arkea varmasti ollut, mutta se ei ole ollut koskaan rauhallista tai tylsää.

Arkeamme on ollut se, että heitämme mieheni kanssa läpyt ovella, kun hän tulee yövuorosta kotiin ja minä lähden töihin. Arkeamme on ollut se, että kotimme on muutettu tuottamani tv-ohjelman lavasteeksi. Arkeamme on ollut se, että säässä kuin säässä viemme koiramme koko perheen voimin lenkille. Arkeamme on ollut se, että mieheni kuuntelee podcasteja pyykkivuortamme viikaten ja minä meikkaan asiakasta olohuoneessamme. Arkeamme on ollut se, että leivon keskellä yötä työkavereilleni yllätysaamiaista vaatehuoneessa. Arkeamme on ollut se, että kylään on pamahtanut ystäväperhe, jonka kanssa on päädytty metsäretkelle ja notskille makkaranpaistoon. Arkeamme on ollut nököttää sunnuntaiaamuna poikamme futistreeneissä, tai maanantai-iltana maneesissa tyttäremme ratsastusta katsomassa.

Olen myös aina ollut hyvä keksimään arjen sekaan pieniä ja suuria huippuhetkiä. Olen nimittäin ollut sitä mieltä, että koska elämästä suurin osa on arkea, arjesta pitää nauttia. Kerran varasin Tuusulan kirkon vain minulle ja miehelleni laulaakseni hänelle rakkauslaulun. Tiedän, tosi ällöimelää, mutta samalla niin ihanaa ja intiimiä! Toisella kertaa ammuin enemmän yli laidan ja tilasin helikopterin kuljettamaan meidät Järvenpäästä Joensuuhun syömään. Kaikki tämä ei ole aina ollut helppoa miehelleni, joka ei juuri pidä yllätyksistä 😉

Myös ammatinvalintaani on ohjannut ajatus siitä, että arkeni olisi kivaa. Olen halunnut tehdä työtä, jota rakastan, vaikka sillä ei tienaisi paksuinta kukkaroa. Herkästi innostuvana ihmisenä olen päätynyt täyttämään vuorokauden 24 tunnista 20 kaikella kivalla. Olen seurannut sydäntäni ja lopulta polttanut kynttilää molemmista päistä ja keskeltäkin. Siitä on seurannut aika, jona arkeen on tullut kaikkea muuta, mutta ei mitään kivaa.

Viime kuukausina arkeamme on ollut se, että ambulanssi tilataan keskellä yötä hakemaan minut Hyvinkään sairaalaan. Arkeamme on ollut se, että kodin askareet ovat enemmän tai vähemmän kaatuneet mieheni niskaan, kun olen sairastanut jo lähes vuoden. Arkeamme on ollut se, että muutimme pois itse rakentamastamme kodista ja remontoimme uutta rivitalokotiamme. Tai siis mieheni, ystävämme ja sukulaisemme remontoivat, kun minä joko pötköttelen sängyn pohjalla tai juoksen erikoislääkäriltä toiselle etsimässä ihmeparannusta ympärivuorokautisiin kipuihin ja oireisiin, joita totaalinen uupumus on minulle aiheuttanut.

Arki on siis pamauttanut meitä vasarallaan sellaisella voimalla, että pikkulinnut ja tähdet ovat pyörineet kilpaa päidemme ympärillä.

Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu, hän kokee huiput ja kuilut, kun keinuu. Olen toden totta kokenut molemmat. Tällä hetkellä etsin tietä kohti hitaampaa ja hyvällä tavalla vähän tylsää elämää. Nyt sairaslomalla minulla olisi kaikki aika maailmassa tehdä kaikkea kivaa. Se on lääkäreiden määräämä reseptikin, jaksamiseni rajoissa toki. Voisin soittaa pianoa, laulaa, käydä pitkillä lenkeillä, uida, hiihtää pitkin peltoja, luistella järven jäällä, leikkiä lasteni kanssa, askarrella, virkata, katsoa Emmerdalea tai lukea kirjoja. Mutta juuri nyt minä suurimman osan ajasta vain pötköttelen ja odotan, että vielä koittaa se päivä, kun pääsen ylös sängystä ilman kipuja ja tärinää. Odotan, että saan taas nauraa vatsani pohjasta. On tullut aika pysäyttää keinu, laskea jalat maan pinnalle ja opetella ihan vaan olemaan.

Hitaasti, mutta varmasti kohti uudenlaista arkea.

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuva: Ilkka Vuorinen / Aurinkolasit: Silmäasema

SINÄ OLET IHMINEN, MUISTATKO?

SINÄ OLET IHMINEN, MUISTATKO?

Makaan aurinkotuolissa kaksi paksua peittoa päälläni. Lämpimät, heinäkuiset auringonsäteet tuntuvat kasvoilla. Kuulen, kuinka naapurin täti tiedustelee pensasaidan yli äidiltäni voinnistani. Olen viisivuotias ja sairastunut etelänlomalla salmonellaan, joka on viedä minut kokonaan.

Oikeastaan tuosta hetkestä lähtien elämäni on mennyt tasaisin väliajoin ”pauselle”. Jostain syystä nappaan nimittäin harmittavan usein kopin harvinaisista sairauksista, joita ei kuuluisi sairastaa. Kun olen ollut sairas, olen ollut niin sairas, että kaikki tekemiseni ovat pysähtyneet kuin seinään. Oma lukunsa ovat vielä keskenmenojen sarjatuli. Perusflunssaa minulla sen sijaan on harvemmin ollut.

Ehkä juuri siksi että olen sairastanut vakaviakin sairauksia, olen aina ajatellut, etten saa elää kovinkaan vanhaksi. Olen pyrkinyt toteuttamaan kaikki haaveilemani asiat heti, enkä vasta huomenna. Vaikka olen tiedostanut elämän rajallisuuden, olen luonteeltani kunnon ylisuorittaja ja työmoraalini on armottomankin korkea. Välillä olen ollut sairaalassa letkuihin kiinnitettynä ja hoitanut työt silti. Toisinaan tämä ”työt on hoidettava vaikka toinen jalka roikkuu haudassa” -asenne on omalta osaltaan hidastanut toipumistani.

Puolitoista vuotta sitten keväällä tuotin ja ohjasin työhyvinvointia käsittelevän tv-sarjan nimeltä Duunikunto Maikkarille. Kuuntelin kuvauksissa toinen toistaan osaavampia ammattilaisia, jotka kertoivat miten kannattaisi elää voidakseen hyvin. Vinkkejä oli monenlaisia ja näkökulmiakin useampi, mutta perusresepti terveydelle oli karrikoiden hyvin yksinkertainen: ”Pitää syödä, liikkua ja palautua.” Silloin mietin, kuinka helpolta ja yksinkertaiselta nuo ohjeet kuulostavatkaan.  

Suutarin lapsella ei kuitenkaan ole kenkiä. Kesän alussa aloitin loman, mutta vastailin tasaisesti työpuheluihin ja haastattelin uusia työntekijöitä. En oikeastaan saanut ajatuksiani irtautumaan töistä kovinkaan moneksi hetkeksi. Syksyn startattua sain ylennyksen vastaavaksi tuottajaksi ja heti samaan syssyyn urani suurimman tuotannon tuotettavaksi. Painoin niin pitkää työpäivää, että mieheni vaati minua allekirjoittamaan henkivakuutuspaperit. Perusteena oli lausahdus: ”eihän kukaan jaksa hengissä tuollaista tahtia.”

Vaikka työtahti oli äärimmäisen kova ja kotona pienet lapset, en kokenut oloani väsyneeksi. Rakastan nimittäin työtäni ja uurastus mielenkiintoisessa projektissa oli kivaa. Rakastan lapsiani yli kaiken ja jokainen heidän kanssaan vietetty hetki on minulle kullan kallis. Ei haitannut, etten ehtinyt harrastamaan. Ei haitannut, että yöunet jäivät minimaalisiksi. Syömisen kerta kaikkiaan unohdin, ja napostelin mitä milloinkin käsiini sain. Sain voimaa töistä ja työkavereista, onnistumisen tunteesta. Sain voimaa lapsistani ja niistä pienistä ilon hetkistä, joita ehdimme yhdessä kiireen keskellä viettämään. Painoin silmät kiiluen eteenpäin päässäni ajatus siitä, että kaikki järjestyy, kunhan jaksan jouluun saakka.

Kun joulu tuli, jäin ansaituille vapaille. Lapsemme sairastivat koko loman, mutta meillä oli silti aivan ihanaa. Ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Ehdin jo ajatella: ”Minä selvisin! Minä pystyin!” Ilo oli kuitenkin ennenaikaista.

Palasin lomalta levänneenä töihin loppiaisen jälkeen. Viimeistelin syksyn jättituotantoa ja aloittelin samaan aikaan uutta. Ajattelimme mieheni kanssa, että nyt kun syksystä oli selvitty hengissä ja takana oli levon merkeissä vietetty joululoma, voisimme yrittää kasvattaa perhettämme vielä yhdellä lapsella. Niinpä lähdimme lapsettomuushoitoihin. Hoito epäonnistui ja päätimme, että uuteen hoitoon ei lähdetä. Perheemme lapsiluku olisi täynnä. Jälkeenpäin analysoituna huomaan, että syksyn työkiireessä en ajatellut pelkästään, että jaksan jouluun asti, vaan ajattelin, että jaksan äitiyslomaan asti. Ja kun vauvaa ja ”lomaa” ei ollutkaan luvassa, kamelin selkä katkesi ja kehoni luovutti tsemppaamisen. En mitenkään jaksaisi tätä työtahtia kolmeakymmentä vuotta.

Viikon kuluttua lapsettomuushoidosta koitti aamu, jona jalkani eivät yhtäkkiä kantaneet. Oksensin ja kipuilin. Ensin yritin toimia itseni selfhelp –lääkärinä ja päättelin vain sairastavani kovaa vatsatautia, mutta jo samana iltapäivänä jouduin soittamaan itselleni ambulanssin. Sillä samaisella sairaslomalla olen yhä edelleen, lähes yhdeksän kuukautta myöhemmin. Minulla todettiinkin 9 eri sairautta samanaikaisesti, mutta sateenvarjo näille kaikille sairauksille on stressi. Stressin myönsin itselleni vasta kesäkuussa, neljä kuukautta sairaalaretken jälkeen.

Ihminen kestää paljon, mutta ei kaikkea. Vaikka haluaisin tehdä työtä kuin täydelliseksi hiottu kone, olen ihminen. Kun tästä jonain päivänä toivun, toivon sen tekevän minut vahvemmaksi. Uskon, että opin viimein pysähtymään ennen kuin keho on äärirajoilla.

Tarinan opetus: Pitäkää ystävät itsestänne huolta. Syökää, liikkukaa ja palautukaa ❤ Se on ainoa resepti, jolla voimme elää täysillä kaikki ne päivät, jotka meille on annettu. Kun elämä menee pauselle, voi olla liian myöhäistä.

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuva: Ilkka Vuorinen

Meikki ja kampaus: Sanna Manninen

Silmälasit: Silmäasema