SHOPPAA KUNNES DROPPAAT, VAI MITEN SE MENI?

Alennusmyyntien ruuhkat ja kyynärpäätekniikka alelaarilla. Pitkät kassajonot, jotka saavat hien pintaan. Hiukan huvittava tuskastuneiden miesten parkki sovituskoppien edessä. Painavat kantamukset erikokoisissa ja -muotoisissa muovi- ja paperikasseissa, jotka raahataan julkisilla kulkuneuvoilla kotiin asti. Tai vaihtoehtoisesti järkyttävän kalliiksi nousevat parkkimaksut, jotka nielevät ne pennit jotka onnistui säästämään ”aleissa.” Kuulostaako ihanalta? Ei minustakaan.

Pari vuotta sitten mieheni lähdettyä yövuoroon ja saatuani lapsemme nukkumaan, laskeutui hiljaisuus kotimme ylle. Käsissäni oli harvinainen ja arvokas hetki omaa aikaa. Läppäri oli auki ja selailin ensin viattomasti eri vaateliikkeiden nettisivuja. Ostoskoriin päätyi yksi tuote: pitkälle ihmiselle suunniteltu body. Enää ei tarvitse työnnellä paitaa takaisin hameen vyötärön alle, mutta ei myöskään tarvitse alapään huutaa hallelujaa liian lyhyeksi suunnitellun selän mitan vuoksi ;)) Bodyn kaveriksi löytyi samasta kaupasta vielä ihana täyspitkä mekko. Ja toisesta liikkeestä kolmas hankinta. Yhtäkkiä kaikki maailman kauneimmat vaatteet olivat vain yhden klikkauksen (ja luottokorttinumeron näpyttelyn) päässä. Jäin innostuneena odottamaan vaatteiden saapumista. Ja mikä hykertävän kiva tunne oli sen jälkeen saada postipaketti kotiin. Kuin olisi joulu!

Tässä kuvina muutamia nettilöytöjäni:

  • Desigualin urheiluasu
  • Asosilta hankittu musta body
  • R.I.P. diet -paita, johon en kyllästy ikinä 🙂

Valistuneena nettishoppailijana maksan nykyään merkkivaatteista ruotsalaisen ketjuliikkeen hintoja. Osasyy tähän on se, että joku maksaa minulle shoppailusta. Olen viimeisen vuoden ajan ostanut esimerkiksi jalkalampun ja maton Ellokselta, vaatteita Zalandosta, varannut hotellin Booking.comista, hankkinut leluja lapsillemme Lekmeristä ja tilannut valokuvia ja personoituja joulukortteja Smartphotosta. Sillä seurauksella, että minulle on maksettu yli 250€ riihikuivaa rahaa tililleni. Olen nimittäin klikannut nettikauppojen verkkosivuille aina Bonusway -palvelun kautta TÄÄLTÄ. Bonusway maksaa jokaisesta ostoksesta tietyn prosenttimäärän takaisin. Mielestäni tämä on aika uskomatonta.

Bonusway toimii kuten S-etukortti, Plussakortti tai mikä tahansa etukortti. Ainoa ero on, että ostoksia voi tehdä samalla etukortilla yli 800 nettikaupassa. Bonuswayn asiakkaana saa myös muita tarjouksia ja etuja, joita ei tarjota muille nettishoppailijoille. Ensimmäisestä ostoksesta Bonusway tarjoaa heti 10 euron alennuksen. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Niin minäkin ensin ajattelin, mutta reilun vuoden Bonuswayta testattuani totean, että ainakaan vielä en ole löytänyt yhtään porsaanreikää.

Mieheni on säästeliäs ja häntä välillä hävettää, kun postimiehet moikkaavat kadulla tai huikkaavat ohi ajaessaan jättäneensä paketin tutun kukkaruukun taakse. Hän ei tilaile netistä mitään, mutta vaivihkaa olen kuullut mieheni suusta kysymyksiä kuten: ”Löytyisikö sieltä hyvät uudet farkut / aurinkolasit / miesten puku / nappikset…” Mitä milloinkin. Ja tyytyväisenä hän hykertelee kun paketti saapuu ja sovitusrumban saa hoitaa omaan tahtiin ilman jonoja, parkkimaksuja tai kiirettä.

Häpeäkseni mainittakoon, että olen kuullut pari kertaa lastemme leikkivän ”paketin palauttamista.” Leikissään he pohtivat, viedäänkö paketti Siwaan vai Valintataloon 😉 Ainahan ostokset eivät ole täysiä kymppejä. Mutta eivät ne ole sitä joka kerta tavallisesta kaupastakaan ostettuina. Nettikauppojen nykykäytännöt tuotteiden vaihtoon tai palautukseen liittyen ovat sentään varsin mutkattomia. Ei siis hätää, jos yöllinen shoppailuklikkaus onkin silloin tällöin huti.

Tässä kuvina lisää nettilöytöjäni:

  • Lastemme Ticket to Heaven -toppapuvut
  • Haglöfsin pinkki haalari, joka on muuten superkätevä leikkiessä lasten kanssa säällä kuin säällä ulkona.

Ymmärrän, että ekologisesta tai KonMari –näkökulmasta katsottuna shoppailuintoni voi jotakuta ahdistaa. Useimmiten ostan kyllä tarpeeseen ja olen tullut yhä kriittisemmäksi sen suhteen, mitä ja mistä ostan. Kun jotain on kuitenkin pakko päälleen laittaa, on tarkoin valittu, laadukas ja kestävä vaate paras valinta.

Fiksuja shoppailuhetkiä teille rakkaat lukijat!

Maija #ruuduntakaa

RUUTUVISA: MITÄ PUET KASVOILLESI TÄNÄ KESÄNÄ?

Joidenkin pöytälaatikot pursuavat runoja, toisten kerran käytettyjä kynsilakkapulloja tai salaisia keksikätköjä. Olen luonteeltani vähän oravankaltainen ”hilloaja”. Omaan pöytälaatikkooni tiensä ovatkin löytäneet nuo kaikki edellä mainitut asiat, mutta myös poikkeuksellisen monet erilaiset pokat. Miehiin iskee kuulemma kesäisin autokuume, mutta minuun on tänäkin keväänä iskenyt silmälasikuume.

No mitä pöytälaatikkoni sitten jo nykyisellään kätkee sisäänsä? Löytyy MaxMaran juhlaprillit titaanisangoilla ja timanteilla, kepeät Tommy Hilfigerin sporttilasit, joilla taittuu juoksulenkki jos toinenkin, Fendin mustat paksut sihteerisangat BlueControl –linsseillä ja Wescin yksinkertaiset pilottisangat, jotka ovat muodikkaat joka tilanteen silmälasit. Hommat ovat aina hanskassa, mutta hanskat joskus hukassa. Varmaa on kuitenkin se, että silmälasiasiat ovat minulla kunnossa.

Vaikka voi vaikuttaa siltä, etten tarvitse lisää laseja, huomasin käveleväni silmälasiliikkeen ohi ja pälyileväni salaa ikkunan takaa uusien muotikehyksien rivejä. Koska kyseessä oli lemppariliikkeeni Järvenpään Silmäasema, ajattelin piipahtaa sisällä ja tutkia, millaisia ovat trendikkäimmät ruudut juuri nyt.  

Jo pari vuotta olen etsinyt täydellisiä valkoisia silmälaseja. Ja kuinka ollakaan: lopultakin ne ovat muotia! Valikoima on siis laajentunut ja löysin juuri sopivat. Yleisesti voi sanoa, että silmälasikehysten vaaleus, läpikuultavuus, havannan sävyt ja kulta ovat nyt kuuminta hottia.

Menin muuten liikkeeseen vahingossa jo valmiiksi trendikkäänä Carreran läpikuultavissa, pyöreissä sangoissa, sillä pyöreät unisex-mallit niin muovisina kuin metallisinakin ovat edelleen muodissa. Kutsun näitä laseja halilaseiksi, koska ne luovat mielestäni nallemaisen kotityylin. Yhdistettynä kukkakuosiin ne synnyttävät mielestäni hauskan ja muodikkaan retrofiiliksen.

161004-MV-692
Silmälasit: Carrera, Silmäasema Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki ja hiukset: Sanna Manninen

Pyöreiden kakkuloiden rinnalla trendeissä kulkevat myös naiselliset pisaramuodot ja kissamaiset kehykset. Mutta jos pitää enemmän kulmikkaasta, niitäkin löytyy. Testasin esimerkiksi Versacen kehystä 1243. Toinen esimerkki on Dolce&Gabbanan malli 3273, jota saa kauniissa havannan ja vaalean beigen yhdistelmässä.

Nyt kun Suomen superkylmä kevät on ehkä taittumassa kesäksi, tarvitaan myös aurinkolaseja. Tämän kesän aurinkolasimuoti ottaa vahvoja vaikutteita 70-, 80- ja 90-luvuilta niin muotojen kuin värienkin puolesta. Aika kattaus! Tarjolla on ylisuuria Woodstock -henkisiä malleja ja toisaalta pyöreät panto-muodot ovat edelleen hyvin suosittuja. Pyöreään muotoon saatetaan yhdistää pilottimalleista tuttu tuplaripaisuus. Naiselliset kissamaiset mallit ja pilottilasit pitävät pintansa kaudesta toiseen.

Musta ja eri havannan sävyt hallitsevat sesongin 2017 aurinkolasikehysten värimaailmaa. Myös kevään trendiväri roosa näkyy vahvasti aurinkolaseissa. Metallin sävyistä kulta on ehdoton numero yksi. Jos haluaa valita perinteisemmän väriset kehykset, niitä voi piristää värikkäillä linsseillä tai peilipinnoilla. Linsseissä näkyy edelleen paljon liukuvärejä. Linssien väritys voi olla hyvinkin vaalea, jolloin ne toimivat parhaiten lähinnä asusteena. Itse ihastuin valtavasti McQ:n kultaisiin pyöreisiin silmälasikehyksiin, enkä saanut niiltä mielenrauhaa! Päätinkin muuntaa kultaiset kehykset aurinkolaseiksi ja valitsin niihin ruusukullan väriset peililinssit. Jos joskus kyllästyn näihin erikoislinsseihin, on lasit helppo muuttaa takaisin tavallisiksi silmälaseiksi.

Piipahtaessani Silmäasemalla ainoa ongelmani oli liian ammattitaitoinen lempparimyyjäni Johanna, joka kantoi eteeni toinen toistaan hienompia laseja. Hänellä on ihmeellinen taito valita satojen kehysten joukosta aina juuri ne, jotka sopivat minun kasvoilleni ja persoonalleni parhaiten. Jos budjettini olisi rajaton, olisin hankkinut ainakin neljät silmälasit ja kolmet aurinkolasit. Mutta silloin pöytälaatikossa ei enää olisi ollut tilaa, joten kohtuus kaikessa 😉

Mitä sinä muuten hankkisit, jos saisit 200 euroa shoppailurahaa Silmäasemalle? Vastaamalla kysymykseen blogin kommenttikentässä tai Ruudun takaa –facebookissa voit voittaa itsellesi 200 euron lahjakortin Silmäasemalle! Siispä kipin kapin kommentoimaan!

Iloiset terkut Ruudun takaa,

Maija

 

Silmäasemalla kuvatut valokuvat, meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

KUMMAN KAA?

Mitä sitä ei nainen ulkonäkönsä vuoksi tekisi?

Kauniit suuret kauriin silmät, joissa pitkät tuuheat kaarevat ripset räpsyttelevät viehkeästi. Ja ihan ilman meikkiä? Ei sentään. Tähän vaikutelmaan on apuvälineitä: ripsitupsut, yksittäiset irtoripset, volyymiripset, hybridiripset, löytyy myös omia ripsiä pidentäviä aineita, tuhansia erilaisia ripsivärejä ja ripsien hoitoaineita. Itse käytän ripsiväriä ainakin töissä päivittäin, ripsitupsuja juhlissa ja olen aikoinaan kokeillut pysyvämpiäkin kuituripsiä, jotka lopulta tekivät silmistäni kaljut. Olin saanut olla kauris muutaman kuukauden, mutta sillä kustannuksella, että olin pallokala kunnes uudet ripset kasvoivat.

Huolitellut ja kauniisti maalatut pitkät kissankynnet silittelevät mallin kasvoja muotikuvauksissa. Omat? Ostettu. Todennäköisemmin geelikynnet, rakennekynnet tai tekokynnet tarrakiinnityksellä. ”Kynsi irtosi!!” Huutaa julkisuuden henkilö kuvausten lavasteissa ja paikalle ryntää päämeikkaaja, toinen meikkaaja, meikkaajan assistentti, kampaaja, kampaajan assistentti ja stylisti. Kenen ensiapulaukusta (meikkipakista) löytyy tarvittavat välineet kun hätä on suuri: liimaa, viila ja lakkaa. Helpotuksen huokaukset kun tilanne ratkeaa ja väliaikainen kynsi saadaan paikalle. Tällaista tilannetta olen ollut todistamassa. Enkä vain yhden kerran.

Kauniit hulmuavat paksut pitkät naiselliset Barbien hiukset. Aidot? Tavallaan. Aitoja karvoja voi ostaa joka toiselta kampaajalta lisätäkseen omiin hiuksiin tuuheutta ja pituutta. Kiinnitystapoja on useita: sinetit, letti, mago, teippi jne. Lopputulos on usein kaunis ja hyvin aidon näköinen. Kunnes tuuli heillauttaa päällimmäisiä hiuksia ja sen alta vilahtavat kengännarun päitä muistuttavat liimat, kalju jakaus jonka alla roikkuu teippi tai pinnit, joilla lisätukka on kiinnitetty vain täksi päiväksi. Rakastan pitkiä hiuksia ja koska koen hiusten kasvatusprosessin tuskallisen pitkäksi, olen syyllistynyt magoja lukuun ottamatta kaikkiin mahdollisiin hiuslisäkkeisiin.

Pömppövatsa? Ei hätää. Löytyy kiristäviä alusvaatteita ja puristavia sukkahousuja. Onko ongelmakohtasi peppu tai reidet? Myös näihin löytyy apu sukka- ja alusvaateosastolta. Näissä upean silhuetin piilovaatteissa et ehkä pysty syömään tai hengittämään kunnolla, mutta päällivaatteesi laskeutuvat kauniisti tiukkaan paketoidun vartalosi ylle.

Jos rinnat roikkuvat, ovat pienet tai suuret, apua saa kauneuskirurgiasta. Tai sitten voi hankkia topatut liivit, push up liivit, ”kanafileet”, litistävät liivit, urheiluliivit jne. Nipukkakohu puolestaan on vältettävissä nännitarroilla.

Oikeastaan sellaista ”ongelmaa” ei naisen ulkonäöstä löydykään, johon ei joku olisi jo keksinyt ratkaisua. Kuitenkin omakohtainen kokemukseni on, että saan kehuja ulkonäöstäni (ainakin omalta mieheltäni) pääsääntöisesti vain silloin, kun olen täysin ilman meikkiä ja muita apuvälineitä. Lähinnä häntä ärsyttää peilin edessä vietetyt minuutit. ”Eikö senkin ajan voisi tehdä jotain hyödyllisempää, tai viettää vaikka yhdessä perheen kanssa?” Enkä edes ole tässä asiassa nainen pahimmasta päästä. Pystyn kyllä viettämään peilin edessä parikin tuntia, jos meno on esim. gaalailtaan. Mutta pystyn yhtä vaivattomasti kuluttamaan peilin edessä aamuisin vartin ja kehtaan silti lähteä esim. töihin.

Lähetin kerran miehelleni kuvaviestin, jossa oli kaksi Maijaa vierekkäin. Toinen pyntätty, viimeisen päälle nätiksi laitettu versio minusta. Toinen oli luonnollinen ja meikitön. Tekstiksi kirjoitin: ”Kumman kaa?” Vastausta en saanut ja ehkä lähes 11 vuoden parisuhteen perusteella voin päätellä, että molempi parempi ja vaihtelu virkistää. Mutta jos mies poimii baarista yöksi seuraa, hän voi järkyttyä aamulla kun kaikki naisen ”teko-osat” on irrotettu. Tai sitten ei. Ehkä hän jopa ihastuu näkemäänsä, kun kaikki turha pakkeli on putsattu pois. Kuitenkin, kun nainen poimii baarista miehen, hän saa varmemmin sitä mitä tilaa.

Kotimaija, eli minä täysin ilman meikkiä.
Gaalamaija, eli minä matkalla Kultaiseen Venlagaalaan.

Tykkään laittautua ja edustaa, mutta yleensä kun astun kotimme kynnyksen yli, suuntaan suoraa päätä vaihtamaan vaatteet, pesemään meikit ja nostan tukan tötterölle päälaelleni. Minusta tulee kotimörkö. Minulta irrotettiin maitohammas (kyllä ja ikää minulla on 36 vuotta) helmikuussa, jonka jälkeen mieheni on kuumeisesti googlaillut hyvää (ja edullista) hammaslääkäriä, joka rakentaisi minulle uuden hampaan. Itseäni hampaan puuttuminen ei vaivaa, mutta ehkä tässä kohtaa ylitettiin mieheni kynnys luonnollisen ja tekotuotteiden välillä. Hän sanoikin: ”Kun nyt et ihan rölliksi muuttuisi.” 😉

Kaikenlaiset kaunistautumisrituaalit ovat olleet osana ihmisen elämää jo vuosituhansia. Ei tämä siis mikään 2010 –luvun keksintö ole. Nyt jokainen pulma vaan on ratkaistu uusin keksinnöin ja tuottein. Välillä leikki menee överiksi, kun yritetään saada vielä isommat huulet tai vielä isommat rinnat kuin jollain toisella. Mutta jos henkilö itse on tyytyväinen lopputulokseen, ei kai sekään sitten väärin ole.

Hauskoja hetkiä peilin edessä, meikin kanssa tai ilman.

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / Meikki ja hiukset: Sanna Manninen / Silmälasit: Carrera, Silmäasema

AMMATTINA UNELMA

Työhaastattelija tuijottaa minua sanomatta mitään, huvittunut virne kasvoillaan. Hän on kysynyt ja minä olen vastannut, aivan rehellisesti. Haluan olla musiikkivideoiden ohjaaja. Haastattelijan ilmeestä luen hänen ajatuksiaan siitä, kuinka olen nuori hörhö ja hassu haihattelija. Itse olen eri mieltä, vaikka ikää minulle on tässä vaiheessa kertynyt vasta 18 vuotta.

Aloitin työnteon 13-vuotiaana ja siksi matkan varrelle on mahtunut yhtä ja toista. Olen ollut kultasepän liikkeen kassana, lemmikkieläinkaupassa, pikaruokaravintolassa, uimavalvojana, toimistoassarina ja matikan opettajana. Lista on pitkä ja olen siitä ylpeä. Ensimmäisillä kesätyörahoillani ostin unelmieni stereot, huolimatta siitä, että useimmat myyjät antoivat ulkoisen ”junnu” habitukseni pettää (värikkäät rillit JA permanentattu otsatukka!) eivätkä suhtautuneet minuun vakavasti maksavana asiakkaana. Kun löysin myyjän, joka suostui palvelemaan, syntyi 4000 markan stereokaupat.

Musiikki on aina ollut minulle tärkeää ja lapsuuteeni liittyy aivan erityisesti kaksi musiikkimuistoa. Ensimmäinen on Marionin konsertti Järvenpäätalolla. Istuimme äitini kanssa eturivissä ja ostimme konsertin päätteeksi yhteisen C-kasetin. Muistan mitä Marionilla oli päällään ja mitä hän kertoi välispiikeissä. Olin lumoutunut. Kotona ”Eviva Espanja” raikasi kovaa ja korkealta. C-kasetti kului lähes puhki, kun lauloin taskulamppuun ja esiinnyin koko kujan muille lapsille päivittäin (Anteeksi).

marion

Toinen musamuisto on elämäni ensimmäisestä rokkikonsertista, jonne kuusi vuotta vanhempi isoveljeni minut vei. Matka kohti konserttia Helsingissä alkoi, kun ostin Järvenpään Superedusta repun täyteen eväitä ja istuin junaan. Vatsani oli jännityksestä sekaisin. Veljeni tuli minua vastaan Pasilaan ja järkyttyi kantamuksistani: ”Ei keikalle voi omia eväitä viedä!” Mussutimme koko kävelymatkan Stadikalle herkkuja ja perillä kävelimme reppu tyhjänä turvatarkastuksen läpi. Bon Jovi veti ikimuistoisen keikan ja aamukasteessa veljeni polki minut pyörän tarakalla halki Kallion takaisin junalle. Olin saanut taas uutta potkua työn teolle ja tiesin tasan mihin seuraavan palkkani käyttäisin: konserttilippuihin.

Musiikkivideoiden ohjaajan työn lisäksi unelmoin pienenä kolmesta muustakin ammatista: laulajan, opettajan ja asianajajan töistä. Laulamiseen olen saanut monen monta mahdollisuutta, mutta en ole koskaan vienyt hommaa ihan loppuun saakka ja katsonut, mitä siitä syntyisi. Ehkä pelkäsin ammatin varjopuolta eli julkisuutta liikaa. Asianajajaksi halusin myös tosissani, mutta ymmärsin aina, ettei minusta olisi ihan niin kurinalaiseen systemaattiseen opiskeluun. Opettajan hommia olen tehnytkin ja se on työ, jota rakastan. Musavideoita en ole montaa ohjannut, mutta se on kuitenkin lähimpänä sitä mitä minusta isona tuli: tv-ohjelmien tuottaja.

Usein nuorten suusta kuulee, että he haaveilevat työstä, jota saan tehdä. Omassa suvussani tähän ammattiin ei ole suhtauduttu mitenkään suurella kannustuksella ja kului vuosia, ennen kuin sukuni lopetti alanvaihtopuheet. Pitkät työtunnit ja niihin nähden pieni palkka, valtava kilpailu, lyhyet työsopimukset ja epävarmuus ovat alan varjopuolia. Alalla aloittaessani nämä huolet seikkailivat myös oman mieleni perukoilla.

Urani alusta muistan eräänkin musiikkivideon, jossa olin kamera-assarina. Työpäivä alkoi ennen kuin aurinko nousi ja päättyi vasta yömyöhään niin, että ehdin ottamaan junan kotiin, valmistamaan laukkuun uudet eväät ja palaamaan töihin heti seuraavalla junalla ilman unen häivähdystäkään. Kuvasimme koko päivän ulkona, pakkasta oli -19C ja työtä riitti. Työtä ilman palkkaa. Mutta sen sijaan, että olisin säikähtänyt (ja osa säikähtääkin!), minulle tuo keikka antoi lisää uskoa siihen, että juuri tätä haluan tehdä. Työtä hymyssä suin ja tiimillä, jolla on visio.

Kerran seisoin Rodoksella aamu seitsemältä uima-altaassa Gopro –kamera veden alla ja katselin kun Jethro Rostedt hyppi pommeja altaaseen. Mietin silloin, että onhan tämä nyt aika hauskaa hommaa. 100 tarinaa lastensairaalasta –projektissa presidentti Martti Ahtisaari nappasi minulta päättäväisesti kameralaukun kädestä ja halusi roudata sen autollemme, ettei minun tarvitsisi kantaa painavaa laukkua itse. Aika epätodellinen hetki sekin. Tai kun syntymäpäivänäni olimme kuvaamassa Kids Top 20 –sarjaa ja yhtäkkiä 50 lapsen ryhmä asettui juontaja Tea Hillosteen kanssa eteeni laulamaan: ”Paljon onnea vaan!” Itkuhan siinä pääsi. Sukupuu –sarjaa kuvatessa istuin juontaja Sari Kaasisen kanssa Venäjällä paikallisen kuljettajan takapenkillä. Auto haisi voimakkaasti bensalta, vauhtia oli varmaan 160 kilometriä tunnissa ja autoja ajoi kolmella kaistalla 6 rinnakkain. Sari kuunteli korvalapuillaan Red Hot Chilli Peppersiä silmät suljettuina ja söi korvapuusteja. Auto ajoi aivan hullun lailla ja mietimme, että jos tästä selvitään…!

Tämän työn etuja on, ettei kahta samanlaista työpäivää ole. Pääsee kokemaan asioita, joita ei ikinä muuten kokisi. Pääsee näkemään paikkoja, joita ei ikinä muuten näkisi. Pääsee tapaamaan ihmisiä, jollaisia ei muuten koskaan kohtaisi. Toisinaan homma tuntuu järjettömältä. Olen nököttänyt Dance –sarjan kuvausten ennakkotutkimusmatkalla junassa tuottaja Suvi Valkosen kanssa Leville ja takaisin niin, että ehdimme olla perillä 2 tuntia. Olen kirjoittanut 18 lastenohjelman käsikirjoitusta yhdessä päivässä, kun deadlinet iskivät päälle. Olen matkustanut ja sairastunut työmatkojen vuoksi. Olen menettänyt yöunia työpäivien pituuksien takia ja joutunut selittelemään kotona, miksi minua ei tänäkään iltana saa sohvalle seuraksi. Aina heikon hetken tullen mietin, pitäisikö palata koulun penkille ja opiskella itselleen ”oikea” ammatti. Työni kuitenkin antaa ehdottomasti enemmän, kuin ottaa.

Työni vahvin plussa ovat kollegat. Vaikka olisin työskennellyt kymmenen vuotta sitten viimeksi jonkun kanssa, yhteys on säilynyt. Töissä yhdessä koetut ja ratkotut pulmat hitsaavat porukan yhteen. Kaikki työskentelevät samaa päämäärää kohden, mutta aina lopputulos ei ole hyvä. Silloin pitää katsoa peiliin ja miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Katsojalukutaulukot aiheuttavat vatsanpuruja, kun ohjelman saamaa suosiota jännitetään. Onnistuminen palkitsee monin verroin ja siitä iloitaan yhdessä. Työn sykli on kuitenkin nopea ja sanonta kuuluu: olet vain niin hyvä, kuin viimeisin projektisi.

Työni sisältää paljon hauskaa ja hassua, mutta myös paljon ihan tavallista työtä. Nykyinen työnantajani onkin ottanut matikkahulluuteni voimavarakseen ja saan pyöritellä tuotantojen budjetteja sieluni kyllyydestä. Se on ihanaa. Pienten lasten äitinä ammattini haastaa toisinaan minua puntaroimaan työpäivien pituutta, mutta onnekseni juuri nyt saan tehdä hommia toimistopainotteisesti. Toisinaan minuun iskee hullu epävarmuus siitä riittääkö töitä, kun takaa tulee niin paljon nälkäisiä nuoria. Mutta sitten puhelin taas soi ja totean onnekseni, että kokemustani arvostetaan ja minua pyydetään töihin.

Vuoden alkuun mahtuu enemmän kollegoiden näkemistä kuin loppuvuoteen yhteensä. Ensin on Varjo-Venlat, -juhlat, joihin tv-ala kokoontuu vaihtamaan kuulumisia ja bailaamaan ankarasti. Kutsun tätä terapiaillaksi ❤ Viikkoa myöhemmin on Kultainen Venla -gaala, virallisempi ja julkisempi edustustehtävä. Sekin on täynnä ihania kollegoja ja juhlintaa menestyneiden tuotantojen puolesta. Viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa noutamaan pystiä lavalta ja hienoltahan se tuntui.

kultainen-venla-2016
Kultainen Venla gaala – Televisioakatemian hallituksen erikoispalkinto – Vuoden tv-teko 2015 Live Aid ULS Meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

Toisinaan sorrun miettimään, onko työlläni mitään merkitystä. Mutta sitten avaan tv:n ja katson sieltä vaikkapa Elossa 24h–ohjelman jakson ja totean upeiden kollegojeni tuottaneen sarjan, jolla todellakin on merkitystä. Epäilykseni kaikkoaa, avaan uuden tuotannon excel –taulukon ja alan näpyttelemään lukuja tyytyväinen virne kasvoillani. Hyvä me!

Pitäkää unelmistanne kiinni ❤

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / meikki ja hiukset: Sanna Manninen / silmälasit: Carrera, Silmäasema

 

 

JINGLE HELLS: JOULUHULLUN TUNNUSTUKSIA

Rakastan joulua. Rakastan myös kynttilöitä. Eräänä vuonna pikkujouluaikaan kutsuin joukon ystäviä kylään. Olin ostanut lasipalloja, joihin asetetaan tuikku ja ripustanut niitä verhotangosta roikkumaan. Tuikun tuli ei kuitenkaan mielestäni näkynyt riittävästi, joten laitoin jokaiseen kippoon kaksi tuikkua. Sovelsin muutenkin ja laitoin tuikkuja palamaan myös isojen seinäkynttilöiden päälle, koska en raaskinut polttaa itse isoa kynttilää (olin nuori ja köyhä opiskelija). Hetken ihastelin aikaansaamaani jouluista tunnelmaa, mutta kuten jo ehkä arvaatte, tämä tarina ei pääty hyvin.

Ensin isot pilarikynttilät sulivat tuikkujen lämmöstä ja tuikut putosivat lattialle kauhea määrä steariinia mukanaan. Säikähdimme, mutta tämä katastrofi oli helposti korjattavissa. Hetken kuluttua huomiomme kiinnittyi kuitenkin ikkunaan. Ahtaissa oloissa tuplatuikut olivat muuttaneet lasipallot tulipalloiksi! Toisen palloista kiikutin keittiön vesipisteelle, mutta toinen roihusi niin kovaa, että jouduin kiikuttaman sen pikakiitäjänä ulos. Pakkanen räjäytti pallon tuhansiksi sirpaleiksi. Samassa ystäväni huomasivat, että tuli oli polttanut sälekaihtimista kiinnitysnaruja ja tukahduttivat pientä alkanutta tulipaloa sohvakankaasta. Hups. Minä ja tuli = huono yhdistelmä. Tämähän ei nimittäin ollut eka eikä vika hasardi tulikokemus elämässäni.

Satunnaisista roihahduksista huolimatta olen kuitenkin melko etevä ja erittäin innokas jouluorganisaattori. Käsikirjoittaja Katri Manninen merkitsikin minut kerran Facebookissa tiedusteluunsa, jossa kyseli miten ihmeessä joulu otetaan haltuun ilman stressiä. Oma kaavani on yksinkertainen: kaikki tehdään ajoissa. Todella ajoissa ja moneen kertaan.

Minulla on leivonta-excel, jonka olemassaolo jostain syystä huvittaa ihmisiä ympärilläni. Sen avulla varmistan, että saan kaiken valmiiksi aattoon mennessä. Ongelmaksi muodostuvat kuitenkin joulutortut. Niitä leivon paljon ja toisinaan jo heinäkuussa. Joskus maltan odottaa ensimmäistä torttupellillistä jopa lokakuulle asti: mieletöntä itsehillintää! Harmillista tässä on se, että tortut ovat ehkä suurinta herkkuani ikinä. Jos leivon pellillisen, syön pellillisen. Jos leivon kaksi pellillistä, syön kaksi pellillistä. Jos siis haluan jättää osan tortuista tarjolle, ne pitää leipoa aattona. Onneksi ne ovat nopeita, sillä ilman minkäänlaista pistoa rinnassani tunnustan valmistavani tortut toisten äitien tekemistä valmiista taikinalevyistä 🙂

Joulukortteja en kehtaa jakaa vielä heinäkuussa, joten ne pystyn valmistamaan joulukuussa kuten muutkin normaalit ihmiset. Tosin tänä vuonna otimme perhepotretit tonttulakeissa heinäkuussa ja teetin niistä joulukortit heti tuolloin valmiiksi. Osoitteet kirjoitan kuoriin aina itsenäisyyspäivänä, se on deadline!

vanhaset2016_vari_iso-84
Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä Silmälasit: Wesc / Silmäasema

Joululahjojen hankinnan aloitan juhannuksen tienoilla. Kirjaan läpi vuoden puhelimeeni asioita, joista lähimmäiseni tykkäävät. Heti kun olen saanut hyvän vihjeen siitä, mistä joku läheiseni pitäisi, selvitän sen hinnan, kyttään alennusta ja hyökkään kauppaan hankkimaan tuotteen pakettiin. Rrrrakastan nimittäin lahjojen antamista ja etenkin toivotut, osuvat lahjat saavat hymyn niin minun kuin saajankin huulille.

Lapsieni kohdalla homma karkaa joskus käsistä, eivätkä lahjahetket rajoitu vain jouluun ja synttäreihin. Olen kehittänyt meille kotiin Merirosvo Mörököllin, joka erehdyttävästi muistuttaa minua blondilla afroperuukilla ja merirosvohatulla höystettynä. Mörökölli ilmestyy kotiimme aina täysin odottamatta minä vuodenaikana tahansa aarteiden kera. Aarteet etsitään kartan ja vihjeiden avulla ja puf, merirosvo katoaa ja äiti saapuu paikalle hämmästyneenä mistä lahjat oikein ilmestyivät. Nelivuotiaat lapsemme eivät toistaiseksi epäile Merirosvo Mörököllin todellista identiteettiä.

mo%cc%88ro%cc%88ko%cc%88lli
Merirosvo Mörökölli 🙂

Toisinaan poden hirveitä tunnontuskia tavaran määrästä ja päätän valmistaa kaikille lahjat itse. Siispä hyvissä ajoin keskikesällä virkkuukoukku käy vimmatusti kun valmistan joulukoreja. Niin paljon kuin virkkaamisesta tykkäänkin, käteni kipeytyvät tottumattomina jumppaliikkeistä ja vimma tyssää lyhyeen. Kaksi vuotta sitten sain idean valmistaa kaikille lasihimmelit. Ensimmäinenkään ei ole vielä valmis, eli pettää se minunkin organisointikykyni. Isänpäiväksi sain sentään puuhasteltua kanervakranssit isin ja pappojen haudoille. Niistä taputin itseäni olkapäälle. (kuvan kranssista voit käydä kurkkaamassa Instagramissa: ruuduntakaa)

Vaikka olen kova organisoimaan ja vielä kovempi tunnelmoimaan, on joulussa tärkeintä sallia itselleen hengähdyshetki pimeän talven keskelle. Sen tiedän, että stressillä ja liian kovilla odotuksilla saa tunnelman helposti pilalle. Elämä ei ole virheetön gourmet-lehden joulukuva, vaan välillä riisipuuro palaa pohjaan ja verhot meinaavat syttyä tuleen. Neuvoni on nauttia joulun kiireettömästä tunnelmasta vaikka pienissä erissä. Tätä tekstiä kirjoitankin glögikupposen ääreltä. Mieheni Timo kuljetti varmuudeksi joulukorttikuoret vähän kauemmaksi tuikkukiposta.

Nauttikaa!

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan tiedot: Valokuvaaja Ilkka Vuorinen,  meikki ja hiukset Sanna Manninen, silmälasit Carrera / Silmäasema

HEMAISEVAN SEKSIKÄS PALLOPÄÄ

Iltapäivän aurinko piirtää pulpetille valojuovan. Opettaja kysyy kysymyksen, johon tiedän vastauksen. Viittaan, saan puheenvuoron ja vastaan. ”Pallopäällä on ruskea kieli!” kuuluu takapulpetista. Lämpö nousee poskille ja minua hävettää. Kotona olin oppinut hyvät käytöstavat ja luontaisen kunnioituksen vanhempia ihmisiä kohtaan. Mutta koulussa oli eri säännöt. En ollut cool, koska tein läksyt, viittasin enkä käyttänyt oppitunteja kavereiden kanssa kälättämiseen.

Pahimmillaan jäin rehtorin luvalla sisälle välituntien ajaksi, sillä koulun pihalla olisin ollut vaarassa. Usein vaatteitani heitettiin vessanpönttöön, minut lukittiin koulun varastoon, ruokalassa päälleni kaadettiin maitoa, ja minut uhattiin hakata heti kun opettajan silmä välttäisi. Yksi kiusaajista harmitteli myös 182 senttimetrin pituuttani: sen vuoksi olisi hankalampaa potkia silmälasit päästäni. Asuin onneksi aivan koulun vieressä, eikä minuun koskaan käyty käsiksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Eräs rinnakkaisluokkatoverini ei ollut yhtä onnekas. Minua kiusannut tyttöjengi raahasi hänet metsään, syötti käpyjä, repi häneltä hiuksia, hakkasi ja potki.

Omalla kohdallani koulukiusaaminen alkoi yläasteella. Kuten monet kiusatut, kysyin silloin itseltäni ja kysyn joskus vieläkin saman kysymyksen: Miksi? Ehkä olin helppo kohde nöyryydessäni ja arkuudessani. Sinänsä hupaisaa, koska perheen, sukulaisten ja oikeiden ystävieni kesken olin sosiaalinen, esiintymisintoinen, puhelias päällepäsmäri, kaukana nöyrästä ja arasta! Mutta kaikki tuo itsevarmuus rapisi minusta välittömästi koulun ovista sisään astuessani.

Ymmärrän, että kiusaajilla itsellään oli paha olla ja he purkivat sitä minuun. Kiusaamiseen liittyi varmaan myös kiusaajien oma epävarmuus ja tarve pönkittää egoaan. Eihän se mitään oikeuta, mutta auttaa ymmärtämään.

Väitän päässeeni koulukiusaamisesta helpolla. 90-luvulla ei ollut kännyköitä, Facebookia, tai muutakaan somea. Kotimme lankapuhelinnumero oli salainen. Kun laitoin kodin ulko-oven kiinni, olin turvassa. Kuja, jolla asuin, oli täynnä iki-ihania perheitä. Monet lapsuudenystävät ovat edelleen ystäviäni. Koulumaailman ulkopuolella sain onneksi olla oma itseni ja näyttää kaikki, myös ärsyttävät puoleni. Koin tärkeäksi saada olla edes jossain ihan kokonainen ihminen.

Lähdin kahdeksannen luokan jälkeen Englantiin kielikurssille. Oli vapauttavaa käydä oppitunneilla ihmisten kanssa, joille en ollut pallopää, olin ”vaan” Maija. Kukaan ei kiusannut. Kaikkiin vapaa-ajan touhuihin otettiin mukaan ja olin yksi muiden joukossa. Sain valtavan määrän itsevarmuutta reissulta ja ehkä se näkyi; yhdeksännellä luokalla kiusaaminen loppui.

Onko koulukiusaaminen jättänyt minuun jälkensä? On. Ainoastaan negatiivisessa mielessä? Ei. Kiusaajani olivat kamalia, sitä en kiellä, mutta maailma on paljon suurempi kuin koulun piha. Sen oivallettuani tuska helpotti. Samalla kun kiusaajani koulussa nujersivat minua, sisäinen uhoni kasvoi: ”Vielä minä noille näytän.” Yläasteluokaltani vain kolme jatkoi lukioon, itseni mukaan lukien. Lukiossa sain kokea samanlaista hyväksyntää kuin kielikurssilla ja se oli mahtavaa. Oli ihan okei viitata, pärjätä kokeissa ja hankkia eväitä elämään. Lukiosta löysin monia ystävyyssuhteita, jotka jatkuvat edelleen ja joiden uskon kestävän loppuelämän. Lähdin myös tähtäämään kohti unelma-ammattiani TV-ohjelmien tuottajana. Kovalla työllä saavutinkin sen.  

Onko koulukiusaamisesta ollut minulle sitten haittaa? On. Toisinaan kiusaajien äänet ovat kuuluneet kuin pikkupiruina olkapäälläni: ”Et osaa.”, ”Et pysty.”, ”Ei kannata edes yrittää.” Tyhmää kyllä, olen kuunnellut. En ole uskaltanut aina puhua ääneen tilanteissa, joissa olisi ollut etua sanoa asioita suoraan. Olen jättäytynyt vieraiden ihmisten seurassa taka-alalle seuraamaan tilannetta, vaikka mieleni olisi tehnyt heittäytyä täysillä mukaan. Olen pelännyt esiintymistä ja löytänyt itseni änkyttämästä tilanteissa, joita luontainen minäni olisi rakastanut. Olen vähätellyt itseäni, kykyjäni, ulkonäköäni. Kaikki se minussa, johon kiusaajani tarttuivat, on vuosien varrella joutunut myös minun itseni soimaamaksi.

34-vuotiaana sain uudelleen silmälasit, 11 vuoden tauon jälkeen. Kävellessäni ulos Silmäasemalta puolitoista vuotta sitten oli oloni yhtäkkiä yhtä ujo, arka ja epävarma kuin koulussa. Miksi ihmeessä? Ehkä upouudet kakkulat sinkauttivat minut hetkeksi takaisin luokkahuoneeseen, pallopää-huuteluiden aikaan.

Rohkeasti kuitenkin räppäsin itsestäni kuvan, postasin sen Facebookiin ja aloin jännittämään. Mitähän ihmiset sanovat? Tai mitä väliä?! Lapsemme kulkivat ympäri kotiamme aurinkolasit päässään, näyttääkseen yhtä hienoilta kuin äitinsä uusissa laseissaan. He ainakin siis tykkäsivät uudesta tyylistäni! Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei Facebook -kavereitteni mielipiteillä olisi ollut väliä, kuulosti se sitten miten turhamaiselta tahansa.

hello-world

”Hello world! Long time no see!” -tekstillä varustettua kuvaani kommentoivat ensimmäisenä lähimmät ystäväni. Ja vaikka uskon, että he olisivat kehuneet näkyä vaikka olisin valinnut millaiset lasit tahansa ja näyttänyt kuinka oudolta hyvänsä, hivelivät lämpimät kommentit mieltäni. Koulukiusattu pallopää sai ajatuksissani väistyä hemaisevan seksikkään pallopään taakse. Rillipöllönä oleminen ei ehkä ollutkaan niin paha juttu.

Mutta jos minä, aikuinen ihminen, koen mokomaa epävarmuutta siitä, että minulla on silmälasit, jäin miettimään miten nuoremmat suhtautuvat vastaavaan ulkonäölliseen muutokseen. Etenkin kun he nimenomaan elävät somen valtaamassa maailmassa, kaiken arvostelun keskipisteenä.

Syksyn alussa bongasin Silmäasemalta kampanjan, jossa mainostettiin heidän jakavan ilmaiset vapaavalintaiset silmälasit jokaiselle ekaluokkalaiselle lääkärin reseptiä vastaan. Mikä upea tilaisuus! Soitin samoin tein kaikille tutuilleni, joilla on oikean ikäisiä lapsia ja kannustin ostoksille. Sillä hetkellä päätin myös aloittaa tämän blogin. Ekaluokkalaisten kampanja on muuten voimassa koko vuoden, eivätkä edut siihen lopu. Silmäasema tarjoaa kaikille alle 18-vuotiaille silmälasit puoleen hintaan, ilman mitään kehys- tai linssirajoituksia (etu on voimassa 31.12.2016 asti).

Jos voin tällä blogilla saada edes yhdelle silmälasikaupasta ulos kävelevälle lapselle tai nuorelle itsevarman olon, olen saavuttanut jotain. Toisaalta, kenties ajat ovat muuttuneet paremmiksikin. Kuulin, että nykyään myös vahvuudettomat silmälasit ovat ”juttu”, eli silmälaseja pitävät jopa ne, jotka eivät niitä näkemisen vuoksi tarvitse! Suosittelen tsekkaamaan suositun nuoren bloggarin Mansikkkan silmälasiaiheisen videon täältä. Silmälasit ovat siis erittäin jees ja sen tuntuvat useimmat jo tietävän. Ja jos joku väittää jotain muuta, hän on väärässä. Ugh.

Ihanaa päivää rillien kanssa niin lapset kuin aikuiset!

Maija #ruuduntakaa.com

”BOIL IT, BROIL IT, BAKE IT, SAUTE IT!”

Laserleikkauksen jälkeen ehdin elämään 11 vuotta ilman silmälaseja. Saatuani jälleen aikuisiällä silmälasimääräyksen, päätin kiertää kaikki oman kaupunkini optikkoliikkeet läpi. Hämmästyksekseni Järvenpään kokoisesta kaupungista löytyi 8 silmälasikauppaa! Mikään liikkeistä ei ollut tyhjä, vaan jokaiselle putiikille riitti asiakkaitakin.

Omaa ostostani pohdin ja puntaroin, vaikka aikaa ei edes ollut. Tarvitsin lasit mahdollisimman pian, jotta saisin oloni helpottumaan. Päivittäiset migreenikohtaukset olivat kaameita, työpäivät tietokoneruutua tuijottaen tuntuivat helvetillisen pitkiltä. Aamulla ei huvittanut edes avata silmiä, kun ne olivat jo valmiiksi niin kipeät. Halusin silti ottaa ilon irti ostokokemuksesta ja testasin varmaan sadat kehykset pienen pystynenäni päällä. Jokaisen liikkeen parhaista kehyksistä otin kuvat ja lähetin ne äidilleni ja miehelleni arvosteltavaksi. Yhteiset suosikkisangat löytyivät Silmäasemalta.

11947599_10155992975995722_4094678127873675277_n

Ajanjaksona jona en itse tarvinnut silmälaseja, en kiinnittänyt huomiota siihen kuinka monella ihmisellä ympärilläni on kakkulat nenällään. Oikeastaan havahduin asiaan vasta tänä vuonna tyttöjen mökkireissulla. Olimme menossa saunaan ja etsin omille laseilleni paikkaa pukeutumistilasta ja kas, siinä oli viidet erilaiset sangat nätissä rivissä pöydällä. Lisäsin omat lasini riviin ja liityin ystävieni seuraan lauteille. Tilastot kertovat, että yli 15-vuotiaista suomalaisista jopa 70 prosentilla on silmälasit.

Useimpien asioiden hankinnassa ja valinnassa olen todella tarkka. Joitain ostoksia tuppaa kuitenkin kertymään kaappiin enemmän kuin toisia. Tunnustaudunkin mekkoaddiktiksi. Jos joku toinen tuhlaa rahansa baariin, kalliisiin harrastuksiin tai tekniikkaan, minä tuhlaan ylimääräiset rahani mekkoihin. Nyt mopo on lähtenyt käsistä myös silmälasien suhteen, mutta onneksi saan tehdä yhteistyötä Silmäaseman kanssa, eivätkä kaikki silmälasikustannukset mene enää omasta pussistani. Voin kuitenkin vinkata, että Silmäasemalla on tällä hetkellä tarjous, jolla saa kahdet lasit yksien hinnalla. Aiemmin olen itsekin ostanut vain yhdet yleispätevät kehykset kerrallaan ja käyttänyt niiden sovittamiseen viikkotolkulla aikaa. Mahdollisuus hankkia kahdet erilaiset kehykset yksien hinnalla avaa kuitenkin mahdollisuuden hommata toiset vähän leikkisämmällä mallilla. On ihanaa heittäytyä kehyksien vietäväksi ja ostaa kahdet aivan erilaiset lasit eri käyttöön!

Viime kesänä matkalla Järvenpään Puistoblueseihin selitin ystävilleni suu vaahdossa silmälaseista. Heidän mielestään aihe ei ollut kovin mielenkiintoinen: vähän sama, kuin joku vaahtoaisi pyöräilykypäristä. Ne jotka ovat nähneet Forrest Gump –elokuvan, muistavat ehkä Bubba Gumpin ja hänen intohimonsa katkarapuihin: ” You can barbecue it, boil it, broil it, bake it, saute it. Dey’s uh, shrimp-kabobs, shrimp creole, shrimp gumbo. Pan fried, deep fried, stir-fried. There’s pineappleshrimp, lemon shrimp, coconut shrimp, pepper shrimpshrimp soup, shrimpstew, shrimp salad, shrimp and potatoes, shrimp burger, shrimp sandwich.” Että hei, kaikilla meillä on juttumme: jollain se on katkaravut, minulla mekot ja silmälasit! Katkaravuille olen allerginen.

Yhden vinkinkin haluan vielä antaa: vaikka silmälasikaupoissa jaotellaan kehykset naisten ja miesten kehyksiksi, kannattaa laajentaa sovitus myös vastakkaisen sukupuolen osastolle. Kesällä ostamani, pitkään etsimäni pilotti -kehykset löytyivät miesten osastolta ja toimivat huikean hyvin. Vai mitä sanotte?

img_9145

Tuntuu, että silmälaseja ei osteta nykyään enää vain yhteen tarkoitukseen, vaan moniin eri tarpeisiin. Silmälaseilla leikitellään ja niitä käytetään asusteena siinä missä käsilaukkua, kenkiä tai hattujakin. Ne voivat olla myös tyylin niin sanottu ”center piece”, kuten muoti-ikoni Iris Apfelin nenällä.

Hauskoja ja rohkeita kehysvalintoja toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

KAHDET LASIT YKSIEN HINNALLA

Ruudun takaa –blogin yhteistyökumppani on Silmäasema. Yhteistyö ei määrittele tekstien sisältöä, mutta tarjoaa kirjoittajalle valikoiman silmälaseja ja silmien terveyteen liittyviä etuja. Kehuja saavat vain ne tuotteet, joista kirjoittaja kokee oikeasti hyötyvänsä. Maija #ruuduntakaa kertoo aiheistaan rehellisesti sekä suoraan sydämestä. Silmäasema on antanut vapaat kädet vakavienkin aiheiden käsittelyyn.

Silmäasemalla on lokakuun ajan Tuplakampanja: ostaessasi silmälasit, saat toiset silmälasit kaupan päälle, itsellesi tai kaverillesi! Videolta näet kaksi tyyliä Ruudun takaa.

Silmäaseman Tuplakampanjaan pääset tästä klikkaamalla.