RILLIROUSKUNA PIILARIVIIDAKOSSA

RILLIROUSKUNA PIILARIVIIDAKOSSA

Tiedätkö sen tunteen, kun hiihtää pakkasladulla järven jäällä ja silmälasien linsseistä näkyy eteenpäin enää yhden sentin rinkulan verran, kun muu osa linsseistä on huurteessa? Kun viilettää lenkillä vesisateessa ja silmälaseista puuttuu pyyhkijät? Kun kuljettaa koripalloa, ohittaa vastustajan ja joutuu pysähtymään: miksikäs muutenkaan, kuin korjaamaan silmälaseja. Olen myös joutunut tunkemaan silmälasit laskettelulasien alle ja hapuilemaan kohti uima-allasta puolisokeana ilman rillejä, muistuttaen lähinnä hamsteria valokeilassa.

img_4422
Silmälasit: Fendi / Silmäasema

Tiedän jo, mitä ajattelette. Piilarit! Mikä ihana keksintö.

Nuorempana olin erittäin ahkera… tai noh, rehellisemmin sanottuna liiallinen piilolinssien käyttäjä. Aina silmälasit eivät olleet edes matkassa mukana. Jos siis iltainen polkuni hippasista venyikin pitkäksi, piilarit päätyivät johonkin epämääräiseen vesikippoon odottamaan aamua. Hyvät ihmiset, kokemuksen syvällä rintaäänellä: ei näin! Tämä kaikki johti siihen, että lääkäri määräsi minut puolen vuoden piilarilakkoon.

Tällä hetkellä silmäni ovat hyvin herkät ja arat, enkä siis voi juurikaan turvautua piilareihin. Urheillessa olen joko käyttänyt urheiluun sopivia silmälaseja tai liikkunut tiedostaen, ettei näköni ole ihan skarppi. Elämästä tulee jännittävää, kun sumusilmällä kuvittelee kaukana siintävän kiven peuraksi 😉

Olen pyrkinyt kosteuttamaan silmiäni hyvin. Olen käyttänyt erilaisia nestetippoja, esim. Bepanthen Eye -silmätippoja, joita hankin yksittäispakkauksissa. Niitä on kätevä kuljettaa mukana laukussa. Pidän niitä aina mukana myös meikkipakissani asiakkaitani varten. Paukkupakkaset, siitepölyt, näyttöpäätetyöskentely, sauna, ikääntyminen ja muut arkiset asiat kuivattavat silmän pintaa ja aiheuttavat ärsytystä, joten silmätipoista on hyötyä monille. Omille silmilleni tavallisten silmätippojen kosteutus ei aina riitä ja käytän nyt geelimäisiä Systane –silmätippoja. Silmäni ovat saaneet näistä valtavasti apua, mutta apu tulee kääntöpuolen kanssa, sillä geelimäiset silmätipat samentavat näön hetkeksi. Systane –tipat eivät sovellu suoraan piilareiden kaveriksi, vaan on suositeltavaa odottaa niiden käytön jälkeen ainakin puoli tuntia ennen piilareiden päähän laittamista.

Kävin taannoin piilarisovituksessa Silmäasemalla. Silmäni ovat niin kuivat, että optikko epäili, onko piilareiden käyttö kohdallani lainkaan järkevää. Mutta ehkä muutaman tunnin annoksina, hyvin hyvin harvoin. Enpä minä niitä sen enempää tarvitsekaan.

piilarit

Silmieni haasteet ovat lukuisat: erittäin kuivat, herkät, hajataittoa, vähän likinäköä. Kokeilin kolmenlaisia piilolinssejä.

1) Biofinity Toric –linssit ovat hengittävät ja kosteat kuukausipiilolinssit, jotka sisältävät silikonihydrogeeliä, joka varmistaa silmien maksimaalisen hapensaannin. Näin ollen linssit ovat silmille terveelliset. Niillä voi myös korjata hajataittoa, joten olin näistä linsseistä varsin innoissani. Mutta oma kokemukseni ei vastannut odotuksiani: linssit tuntuivat epämukavilta, paksuilta ja näköni samealta.

2) Seuraavaksi testilistalla olivat Acuvue Oasys 1day with hydraluxe –piilolinssit. Eli kertakäyttöiset silikonihydrogeeli päivälinssit. Nämä tuntuivat silmilläni heti ihanan kosteilta ja kevyiltä. Harmillisesti näillä ei vielä voi korjata hajataittoa, emmekä saaneet voimakkuuksia osumaan. Mutta sellaiselle henkilölle kenelle näistä löytyy oikea vahvuus, suosittelen Acuvue Oasys -linssejä lämpimästi. Ne teistä, jotka miettivät piilareita, voivat nyt kokeilla niitä varsin edukkaasti. Silmäasemalla on menossa kampanja, jossa piilolinssisovitus + 10 paria sovituslinssejä = 10€. Varaa oma piilolinssisovituksesi TÄÄLTÄ

Optikko tutki jokaisten piilareitten istuvuutta ja löysi myös syyn siihen, miksi piilarit tuntuivat aina parin räpäytyksen jälkeen sameilta, oli vahvuus mikä hyvänsä. Ilmeisesti oma kyynelnesteeni on sakkainen ja samentaa piilareita. Tälle ei kuulemma voi mitään. Höh.

3) Kolmantena ja tällä erää viimeisenä testasin vielä Dailies Total 1 –monitehopiilolinssit. Nämä modernit piilolinssit on valmistettu porrastetulla vesipitoisuudella, jolloin linssin pinnan kosteus on lähellä silmän omaa kosteutta ja sen vuoksi linssit tuntuvat vain vähän silmissä. Lisäksi Dailies Total 1 linssien pinta on todella liukas, jolloin luomien räpäyttäminen on helpompaa. Näillä linsseillä uskalsin jo ulos Silmäaseman liikkeestä yhdessä optikon kanssa ja kävimme konkreettisesti pällistelemässä kuinka hyvin näen lukea esim. mainoskyltit. Optikko oli tässä vaiheessa lisännyt kaukonäköä ja tuntui, että olimme oikeilla jäljillä.

En ollut pitkään aikaan käyttänyt piilareita, joten olin jo unohtanut miten ne saa pois. Vinkkaampa teillekin, että linssien poistaminen silmästä kannattaa tehdä kuivilla (ja toki puhtailla!) sormilla, niin ne irtoavat helpommin.

Testasin noita Dailies Total 1 –linssejä vielä uuden vuoden vietossa. Rakettipelkoisena oli kiva laittaa suojalasit päähän ilman esteitä. Lähinäkö ei aivan toiminut, joten vahvuuksia testaillaan vielä eri yhdistelmillä optikon kanssa. Hän suositteli kokeilemaan myös piilolinssiä vain johtavaan (minulla oikeaan) silmään. Eli testaus jatkukoon 🙂 Mutta toivoa on, tässäkin asiassa.

Maija #ruuduntakaa

* Tämä teksti on tehty yhteistyössä Silmäaseman kanssa.

** Artikkelikuvan valokuvaaja / Ilkka Vuorinen, meikki ja hiukset / Sanna Manninen

VAIN SYDÄMELLÄÄN NÄKEE HYVIN

VAIN SYDÄMELLÄÄN NÄKEE HYVIN

Olen aina uskonut pikkuisen kohtaloon: siihen, että asiat tapahtuvat kuten niiden on tarkoitus. Omassa elämässäni asiat ovat usein tapahtuneet mutkien kautta, eivät helpointa ja suorinta reittiä vaan polveillen ja silloin tällöin myös polvet naarmuilla matkaa jatkaen. Jos itse saisin täysin käsikirjoittaa elämääni, reitti olisi varmasti ollut tylsempi. Mutta aina on menty eteenpäin ja tässä hetkessä tänään olen 35-vuotias kaksosten äiti, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä ja ammatiltani tv-tuottaja.

Joskus hiljaisuuden laskeutuessa kotiimme kiireisen päivän jälkeen olen löytänyt itseni pohtimasta sitä, millaista olisi olla sokea tai kuuro. Jos minun olisi valittava, kumpaa olisin mieluummin? Olen vahvasti tunneihminen ja aistin muiden tunteita pelkästä kehonkielestä ja ilmeistä. Aviomieheeni rakastuin silmittömästi jo ensimmäisellä katseella. Kun lapsemme viettivät elämiensä ensimmäisiä viikkoja sairaalan teho-osastolla, koin vaikeaksi soittaa ja kysyä lasten voinnista puhelimella. Murruin heti, jos olin kuulevinani hoitajan äänessä huolta, tai toisaalta huolettomuutta eli välinpitämättömyyttä. Elämäni aikana olen huomannut, ettei mitään kannata ottaa itsestäänselvyytenä, ja siksi mielessäni pyörivät silloin tällöin myös ajatukset siitä, millaista olisi elää ilman näkökykyä.

Alkuvuodesta 2015 varasin aikaa silmälääkärille. Olin jättänyt monenlaisia oireita huomioimatta jo vähän aikaa, mutta nyt en enää siihen kyennyt. Silmäni tuntuivat kuivilta ja roskaisilta. Silmäluomeni olivat turvonneet ja arat. Ilman meikkiä näytin turpiin saaneelta, tai vähintään koko yön itkeneeltä. Valonarkuutta oli niin, että olisin sisätiloissakin ollut mielelläni aurinkolaseissa. Lopulta kärsin päivittäisistä migreeneistä, valohäiriöistä kuin ukkostaisi. Iltaisin en nähnyt lukea tv:n tekstityksiä. (Onneksi suosikki tv-sarjani Emmerdale ei ole se maailman nopeatempoisin…)

Kuten monella, minullakin on taipumusta pieneen luulosairauteen. Päässäni liikkui monenlaisia vaihtoehtoja siitä mikä voisi olla vinossa. Googlea apuna käyttäen olin jo diagnosoinut itselleni aivokasvaimen ja listannut miehelleni tarkat ohjeet hautajaisjärjestelyistäni. Mitä kukkia, mikä laulu lauletaan, keitä pitää kutsua. (Tv-tuottajana mielikuvituksen puute ei ole se heikko kohtani). Ajanvarauksen nainen oli lempeä ja ymmärtäväinen. Hän ehdotti varovasti, että ehkä kyseessä on kuitenkin vain silmätulehdus.

Silmälääkärin vastaanotolla hengitin syvään ja tulkitsin lääkärin eleitä. Pelotti. ”Tuleeko minusta sokea?” kysyin. Silmälääkäri tuijotti minua vakavana. ”Ei… vielä”, hän totesi hiljaa. Lamaannuin. Ajatukset jumiutuivat paikalleen ja oli vaikea uskoa juuri kuulemaansa. Minulla ei tosiaan ollut silmätulehdusta (eipä tosin aivokasvaintakaan, luojan kiitos). Oireiden syy ulottui peräti 11 vuoden taakse: paljastui, että minulle vuonna 2004 tehdyssä silmien laserleikkauksessa sarveiskalvoni oli hiottu liian ohuiksi. Onko tämä yleistä? Ei. Ymmärtääkseni noin 3% laserleikkauksista epäonnistuu; toisin sanoen 97% leikkauksista onnistuu. Lääkärini vakuutti, että nykytietoon perustuen enää missään ei leikata sarveiskalvoja niin ohuiksi, kuin minulla on leikattu. Mutta vuonna 2004 olemassa olleen tiedon mukaan kyseinen paksuus oli ihan ok.

Seurauksena laserleikkauksesta minulla on suuri riski sairastua kartiopullistumaan. Nopeasti googlattuna sarveiskalvon kartiopullistumassa oireena on asteittainen näön heikentyminen. Sarveiskalvon muodon poikkeavuus aiheuttaa mm. likinäköä, hajataitteisuutta ja mahdollisesti kohteen näkemisen useina samanaikaisina kuvina. Onneksi nelivuotiaat kaksoseni eivät ole identtiset, etten sentään näe heitä nelosina!

Hyviäkin uutisia oli. Ihmisen vanhetessa sarveiskalvo luonnostaan kovettuu ja kartiopullistuman eteneminen hidastuu merkittävästi 40. ikävuoden jälkeen. Tässä suhteessa siis odotan vanhenemista ja ostan ilomielin sitä vahvempaa ryppyvoidetta! Sairauden etenemistä voidaan hoitaa myös leikkauksin, mutta koska operaatioihin liittyy omat vaaransa, en ole ensimmäisenä vaihtoehtona jonottamassa leikkauspöydälle. Riski jonkinasteiseen sokeuteen kulkee nyt mukanani – ja minun täytyy opetella kulkemaan sen kanssa.

En ikinä unohda kotimatkaa lääkäristä. Ensireaktioni oli purskahtaminen itkuun, kun kävin läpi elämäni eri osa-alueita. Ammatti: tv-ohjelmien tuottaminen (niitähän katsellaan!). Rakkaaksi muodostunut sivutoimi: meikkien ja kampausten tekeminen (ne pitää nähdä!). Kiinnostuksen kohteet: muoti, sisustaminen, askartelu, käsityöt (ja kaikki muukin visuaalinen!). Saavuin kotiin ja näin lapset piirtämässä. Itkin lisää. (Haluan nähdä kun he kasvavat! Ajavat pyörällä! Astelevat alttarille!) Kaiken tämän kyyneltulvan keskellä mieheni pysyi rauhallisena, kuten aina. Hän sanoi vain yhden lauseen: “Rakas, olethan sä kaikessa tuossa kuitenkin paikalla.” Oloni helpotti melkein heti. Tuntui hyvältä, kun mieheni ei yrittänyt kieltää asiaa, muuttaa sitä muuksi. Totuus kun on, että saatan sokeutua. Onneksi mieheni on viisas ja ihana. Ja onneksi sydämellä näkee hyvin ja juuri ne tärkeimmät asiat.

Hetkestä silmälääkärin vastaanotolla on kulunut puolitoista vuotta. Sen jälkeen olen tuottanut neljä tv-ohjelmaa, hankkinut kolmet erilaiset silmälasit, järjestänyt merirosvo- ja Titi-nalle lastensynttärit, viettänyt hääpäivää Roomassa, juossut tuttua lenkkireittiä ja katsellut vuodenaikojen vaihtuvan. Usein olen miettinyt näkökyvyn mahdollista menettämistä, mutta en joka päivä.

Näköni ei sinänsä ole tällä hetkellä huono, eikä varsinkaan, kun muistaa että lähtökohta ennen laser-leikkausta oli komea lukema -6,75. Minulla on hajataittoa, ja sitä korjataan nyt silmälaseilla. Migreenit ja muutkin haittaoireet ovat vähentyneet merkittävästi lasien myötä, ja se on mahtava juttu se. Lisäksi – jos pahin toteutuu ja oikeasti sokeudun – meillä on jo opaskoirakin valmiina kotona, nimittäin labradorinnoutajamme Puntti. Tosin jos rehellisiä ollaan, hän on opaskoirakoulun reputtanut hulttio-oppilas (eli jääpä sitten nähtäväksi, kuinka emännän käy!).

Tämä blogi käsittelee minun matkaani silmäsairauden kanssa ja elämääni silmälasien takana ja koko rahalla niiden edestä. Aiheesta ja aiheen vierestä. Kiitos kun jaksoit lukea elämäni ensimmäisen blogipostauksen.

Aurinkoisin ajatuksin

Maija #ruuduntakaa