ANOPIT KUNNIAAN

Tämän isänpäivän aamuna olemme juhlistaneet lapsiemme maailman parasta iskää. Aihe sai minut intoutumaan myös anoppini kehumiseen. Vaikka on jo eräänlainen klisee, että miniät ja anopit eivät tule toimeen keskenään, minulla ei ole tästä harmainta aavistustakaan.

Kun pienet kilon kokoiset kaksoset syntyivät perheeseemme ja minä ja mieheni aloimme opetella vanhemmuutta ensimmäistä kertaa, jäi anoppini puoleksi vuodeksi vuorotteluvapaalle auttamaan meitä. Varmasti olisimme keksineet keinon pärjätä ilman anoppini uhraustakin, mutta olihan se upeaa, että auttavia käsipareja oli yhdet lisää. Miksi niin usein pitäisi muka pärjätä täysin itsekseen ja omin voimin, vaikka itkua tihrustaen?  

En muuten ole syntynyt viherpeukaloksi. Kerran kävi niin, että istutin kukkasipulit ja odottelin innolla keväisen pihan väriloistoa. Vielä kesän kynnykselläkin pihalla kukki vain rikkaruohojen kilpakasvusto. Päätin ottaa selvää, mikä on vialla ja kaivoin maasta sipulit esiin. Kyllä ne kasvoivat, varret olivat oikein komeatkin, mutta sojottivat mullassa kohti Kiinaa eivätkä aurinkoa. Olin istuttanut kukkasipulit väärin päin. Siitä syntyikin sitten minun ja anopin uusin perinne. Hän saapuu apuun pari kertaa vuodessa ja hoidamme yhdessä takapihamme katseille suotuisaan kuntoon. Tosin parhaillamme teemme muuttoa uuteen kotiin, jonka pihana on pelkkää terassia. Halleluja! Sen kanssa minäkin pärjään! 😉

Pyrimme pitämään kotimme siistinä ja tavarat järjestyksessä, mutta silti keittiön tasot ovat useimmiten leivänmurusten peitossa, pimeässä liikuskellessa astuu taatusti lattialla kyttäävään legopalikkaan ja kodinhoitohuoneessa ei näy pöytätasoa pestyjen vaatteiden vuoren alta. Mutta kun anoppini käy täällä hoitamassa lapsosiamme, aamulla keittiömme tasot hohtavat, lattioilla ei pyöri labbiksemme Puntin kaverina yhtään villakoiraa ja pyykit ovat viikattuina kuin armeijan jäljiltä. Tällaiselle kiireiselle (tai tällä hetkellä hyvin sairaalle) äidille tämä on aikamoista luksusta.

Olen ymmärtänyt, että miehet etsivät rinnalleen äitinsä kaltaisen naisen. Mutta ei minussa ole puoltakaan anoppini näppäryydestä, välittömyydestä tai energiasta. Ihmettelen, miksi naiset usein parjaavat puolisoittensa äitejä. Heille ei muka voi antaa lastaan hoitoon, vaikka juuri anoppihan on kasvattanut sen omankin rakkaimman sellaiseksi kuin hän on. Miksi miehen äidin kanssa täytyy kilpailla? Vai onko kyse siitä, että anoppi vaikkapa hoitaa lapsia hieman eri tavalla, kuin itse? Mutta eiväthän ihmiset ylipäätään tee asioita täysin samalla tavalla, eikä ole sanottua, että oma tapa on aina sataprosenttisesti jonkun toisen tapaa parempi. Itse otan mielelläni vastaan opit ja neuvot kokeneemmalta ja viisaammalta. Ei se ole minulta pois, päinvastoin.

Lapsemme palvovat molempia mummojaan ja hyvä niin. Kun vekaramme viettävät aikaa isovanhempiensa kanssa, kaikki voittavat. Lapsemme saavat jakamatonta, kiireetöntä laatuaikaa. Heitä hemmotellaan ja hellitään enemmän, kuin arjen pyörityksessä on mahdollista. Siinä ohessa minä saan huoltaa parisuhdetta mieheni kanssa, tai käydä vaikka tyttöjen mökkireissulla tuulettumassa. Ja kun taas koittaa maanantai, jaksaa paljon paremmin.

Anoppini kiitti minua taannoin siitä, että olen luottanut häneen ja antanut hänen hoitaa lapsiamme. Se tuntui todella kummalliselta, koska kiitos kuuluu kyllä toiseen suuntaan. Mutta ehkä meillä on hyvä symbioosi, enkä ole itsekään miniöistä pahimmasta päästä. Vaikka se leivänmuruin peitelty keittiötaso saakin minut vajoamaan toisinaan häpeästä maan alle.

Iki-ihanaa isänpäivää ja kiitos isien kasvattamisesta anopeille (ja isien iseille) ❤

Maija #ruuduntakaa

 

”NYÖKKÄÄ, JOS OLET ISÄNI”

Ollessani ihan pieni havahduin eräänä päivänä siihen, että minun isäni ei enää tule kotiin. Havainto oli arkinen, jopa toteava. Minulla ei ole isästäni muistikuvia, sillä hän menehtyi auto-onnettomuudessa samana päivänä, kun täytin yhden vuoden. Lähipiirini on kertonut, että isäni oli kunnianhimoinen, sosiaalinen, hauska, ahkera ja älykäs. Sen vuoden ajan, jonka saimme yhdessä viettää, olin kuulemma vahvasti isin tyttö. Niin keittiöpsykologit kuin itse Freud ovat sitä mieltä, että nainen valitsee puolisokseen isänsä kaltaisen miehen. Kohdallani puolisovalintani on kuitenkin väistämättä perustunut johonkin muuhun kuin siihen, että olisin hakenut isäni kaltaista miestä.

Koska en voinut muistaa isää, loin hänestä mieleeni supersankarin kaltaisen hahmon. Kuvittelin isäni pilven päälle punainen samettipuku päällään (sellainen hänellä kuulemma oli työssään oikeuden tuomarina). Iltaisin ennen nukahtamista juttelin hänelle huolistani, suruistani ja onnistumisen hetkistä. Oli tärkeää, että hän olisi minusta ylpeä. Toisinaan uskoin, että hän palaisi elämääni eläimenä tai lapsena. Muistan kuiskanneeni kerran hoitokoiran korvaan: “Nyökkää, jos olet isäni.”

Synnyin sukuumme ensimmäisenä tyttönä 40 vuoden “tyttötauon” jälkeen. Minulla on kaksi isoveljeä, setiä, eno ja serkkuja (kaikki poikia). Viimevuosiin saakka minulla oli myös suurenmoiset papat; Ville-pappa ja Kalle-pappa. Myös isäpuoleni on ollut osa elämääni jo yli 20 vuoden ajan. Erilaisia miehenmalleja on siis ollut ympärilläni kiitettävä määrä.

Ennen kuin tapasin nykyisen puolisoni, tiesin muutaman vesiperän vedettyäni, millaisen miehen kanssa en halua elämääni jakaa. En ollut kuitenkaan varma, millainen mies rinnalleni sopisi. Olin jossain vaiheessa jopa sitä mieltä, etten tarvitse miestä lainkaan. Sitten yhtenä päivänä erään tv-ohjelman kuvauksissa vastassani olivat maailman kilteimmät silmät ja hymy, joka sulatti. Rakastuin päätä pahkaa jo heti ensisilmäyksellä.

Monesti tyttöporukassa purnataan kodin siivousvelvoitteista, pyykkivuorista, lasten harrastuksista, ainaisesta hutunkeitosta ja arjen aiheuttamasta seksikadosta. Silloin tajuan, etten pysty liittymään yhteenkään näistä valitusvirsistä, koska minulla ei ole aihetta. Mieheni osallistuu kodin puhtaanapitoon, pesee pyykkiä, käy kaupassa varmaan useammin kuin minä ja tarttuu keittiössä muuhunkin kuin grillipihteihin ahkerasti. Hän vie ja hakee lapsiamme tarhasta ja harrastuksista. Hän sitoo tyttömme tukan ponnarille ja lääkitsee infektioastmasta kärsivää poikaamme juuri niin kuin lääkäri on neuvonut. Hän lukee lapsillemme kirjoja, vie heitä puistoon, lenkittää koiraamme ja järjestää lapsillemme elämyksiä. Viimeisimpänä urotyönään mieheni on täyttänyt pakkasemme itse keräämillään kantarelleilla. Lisäksi olemme edelleen toisillemme myös nainen ja mies, emme vain äiti ja isä.

Useat asiat elämässäni eivät ole menneet niin kuin olen suunnitellut. Ikäviä juttuja on piisannut välillä liikaakin. Mutta ehkä se kaikista tärkein, eli se, millaisen ihmisen vierellä saan elämääni elää, on kohdallani mennyt kyllä täysin nappiin. Siitä koitan muistaa olla kiitollinen jokaisena päivänä.

Äidin rooli on useimmille raskaudesta alkaen itsestään selvä ja luonnollinen. Mieheltä vaatii tiettyä otetta olla ensimmäisestä päivästä alkaen isä. Se, että saa naisen raskaaksi ei tee kenestäkään isää. Biologisen isän kyllä, mutta Isää isolla I:llä ei. Se, miten kohtaa arjen, miten järjestää arkeen juhlan ja on läsnä lapsille auktoriteettina, kasvattajana, tukena, apuna, oppaana ja rakkaudenlähteenä; se tekee isästä Isän.

Se ei tietenkään tarkoita, että pitäisi olla täydellinen. Niin vanhemmuudessa kuin pitkässä parisuhteessakin jokainen joskus kompuroi. Tulee sanottua hölmösti tai tehtyä tökerösti. Se on inhimillistä. Hymy, huumori, kiittäminen ja anteeksipyyntö silloin kun sitä tarvitaan vievät pitkälle.

Olen tullut siihen lopputulokseen, etten saanut itselleni isäni kaltaista puolisoa. Sain yhdistelmän niistä kaikista ihanista miehistä, joita lähipiiriini kuuluu. Sain miehen, joka on sydämellinen kuin Ville-pappa, auktoriteetti kuin Kalle-pappa, hauska ja temperamenttinen kuin isäni, kekseliäs kuin setäni, luova ja musikaalinen kuin enoni, lojaali kuin isoveljeni, rauhallinen kuin isäpuoleni ja luonnonläheinen kuin appiukkoni.

Olen onnekas, että saimme mieheni kanssa yhteisen mahdollisuuden vanhemmuuteen. Hän on isä isolla I:llä. Kiitos siitä rakas puolisoni Timo.

Aurinkoista isänpäivää teille kaikille,

Maija #ruuduntakaa