NORSUN MUISTI

Eräänä leppoisana iltapäivänä vähän aikaa sitten totesin äidilleni, että haluaisin viedä lapsemme kesällä Katinkultaan, koska siellä oli niin hauskaa omassa lapsuudessani. Äitini kohotti kulmiaan, mutta jatkoin tarinaani. Kuvailin äidilleni, kuinka muistan elävästi asuntoautomme takapenkin ja pöydän, jonka äärellä pelattiin pelejä. Pohdin, onko polku uima-altaalta kahvilaan vielä samanlainen. ”Tuntuu, että muistan sen polun jokaisen kiven ja mutkan!” totesin äidilleni innokkaasti. Äiti ei enää pystynyt kuuntelemaan tarinointiani vaan keskeytti: ”Ethän sä nyt voi muistaa sitä, koska silloin isäsi vielä eli!” Hätkähdin. Isäni menehtyi ensimmäisenä syntymäpäivänäni marraskuussa ja saman vuoden kesällä olimme kiertäneet Suomea asuntoautolla, myös Katinkullassa. Olin silloin alle vuoden ikäinen. Peleistä asuntoauton takapenkillä tai polusta ravintolaan ei ole valokuvia, enkä siis ole voinut ”keksiä” muistoja jälkikäteen. Mutta kuitenkin muistan, ja täysin kirkkaasti. Se on hyvin hämmentävää.

Isäni hautajaiset
Isäni ajoi kuolon kolarin ensimmäisenä syntymäpäivänäni 4.11.1981.

Kerran olin Porvoossa kuvausmatkalla ja päädyimme tiimin kanssa erääseen ravintolaan lounaalle. Ravintolan sisäpihalle astuessani päähäni alkoi tulla väläyksinä muistikuvia siitä, kun olin pieni ja äitini kanssa tuossa samaisessa paikassa syömässä. Kerroin työkavereilleni, että tuossa minä keinuin koko sen ajan, kun äiti istui pöydässä ja söi. Muistelin vielä, että nyt puulla katettu terassi oli silloin hiekkapihaa. Tuskin muistot Porvoon ravintolasta olisivat koskaan palanneet mieleeni, ellen olisi sattunut paikalle uudestaan. Myöhemmin tarkistin äidiltäni, olemmeko koskaan käyneet tuossa ravintolassa. Vastaus kuului näin: ”Olemme kyllä, mutta et toki voi muistaa sitä, koska olit vasta kaksivuotias ja keinuit koko sen ajan kun minä söin.”

Mutta kun minä muistan! Joskus jopa tuntuu, että muistan kolmevuotiaasta eteenpäin kaiken. Muistan, kuinka istuin uudessa housuhameessa vessanpöntön päällä ja katselin äitini meikkaavan, kunnes yhtäkkiä molskahdin pohjalle. Muistan kuinka olin tärkeänä siitä, että sain 3-vuotiaana osallistua punaisen aidan maalaamiseen. Muistan, että sain nimipäivälahjaksi hienon kassakoneen (jonka kopion ostin omillekin lapsilleni). Muistan kuinka karkasin äidiltä saatujen kolikoiden kanssa lähikioskille ostamaan salmiakkia. Muistan kuinka näytin kieltä ohikulkevalle tytölle kun hän tuijotti. Muistan kun näin Neumannin kävelevän karkkikaupan ohi Porissa. Muistan kun puhalsin ihan itse Aarne-alligaattori -kumipatjan täyteen ilmaa ja nukuin sen päällä koko yön.

Tilanteiden tunnelmat muistan aivan erityisen hyvin. Mitä tunsin, kun joku sanoi jonkun lauseen, tai miltä tuntui tehdä jotain tiettyä asiaa. Tämä voimakas ”tunnemuisti” vaikeuttaa joskus sitä, miten esimerkiksi torun omia lapsiamme. Kun heidän alahuulensa alkavat väpättää, sydämessä vihlaisee. Muistan niin kirkkaasti omasta lapsuudestani pahan mielen ja epäonnistumisen tunteet, kun olin tehnyt jotain väärin. Toki nekin tunteet täytyy oppia käsittelemään. Entisellä esimiehelläni oli tapana sanoa: ”Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä.” Hän arveli pettymysten koulivan lasta maailman menoon ja varmasti se onkin osittain ihan totta.  

Pusuhuulet
Kaaduin pulkalla jäisessä mäessä 4-vuotiaana ja sain aika hienot huulet. Muistan kuinka kovasti äitiäni huuleni naurattivat ja minua ei yhtään.

Väistämättä mietin, miten paljon omat lapseni muistavat vanhempana näistä lapsuuden vuosistaan. Toivon, että he ovat perineet minulta tämän taidon muistaa. Vastapainona mieheni sen sijaan ei meinaa aina muistaa edes mitä tapahtui eilen, saati sitten lapsuudessa. Toki on se unohtaminenkin taito 😉

Onko muita norsumuistilla varustettuja? Mitä te muistatte?

Hauskoja ja muistamisen arvoisia hetkiä kohti joulua toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

Paras joululahja ikinä!
Paras joululahja ikinä!

JINGLE HELLS: JOULUHULLUN TUNNUSTUKSIA

Rakastan joulua. Rakastan myös kynttilöitä. Eräänä vuonna pikkujouluaikaan kutsuin joukon ystäviä kylään. Olin ostanut lasipalloja, joihin asetetaan tuikku ja ripustanut niitä verhotangosta roikkumaan. Tuikun tuli ei kuitenkaan mielestäni näkynyt riittävästi, joten laitoin jokaiseen kippoon kaksi tuikkua. Sovelsin muutenkin ja laitoin tuikkuja palamaan myös isojen seinäkynttilöiden päälle, koska en raaskinut polttaa itse isoa kynttilää (olin nuori ja köyhä opiskelija). Hetken ihastelin aikaansaamaani jouluista tunnelmaa, mutta kuten jo ehkä arvaatte, tämä tarina ei pääty hyvin.

Ensin isot pilarikynttilät sulivat tuikkujen lämmöstä ja tuikut putosivat lattialle kauhea määrä steariinia mukanaan. Säikähdimme, mutta tämä katastrofi oli helposti korjattavissa. Hetken kuluttua huomiomme kiinnittyi kuitenkin ikkunaan. Ahtaissa oloissa tuplatuikut olivat muuttaneet lasipallot tulipalloiksi! Toisen palloista kiikutin keittiön vesipisteelle, mutta toinen roihusi niin kovaa, että jouduin kiikuttaman sen pikakiitäjänä ulos. Pakkanen räjäytti pallon tuhansiksi sirpaleiksi. Samassa ystäväni huomasivat, että tuli oli polttanut sälekaihtimista kiinnitysnaruja ja tukahduttivat pientä alkanutta tulipaloa sohvakankaasta. Hups. Minä ja tuli = huono yhdistelmä. Tämähän ei nimittäin ollut eka eikä vika hasardi tulikokemus elämässäni.

Satunnaisista roihahduksista huolimatta olen kuitenkin melko etevä ja erittäin innokas jouluorganisaattori. Käsikirjoittaja Katri Manninen merkitsikin minut kerran Facebookissa tiedusteluunsa, jossa kyseli miten ihmeessä joulu otetaan haltuun ilman stressiä. Oma kaavani on yksinkertainen: kaikki tehdään ajoissa. Todella ajoissa ja moneen kertaan.

Minulla on leivonta-excel, jonka olemassaolo jostain syystä huvittaa ihmisiä ympärilläni. Sen avulla varmistan, että saan kaiken valmiiksi aattoon mennessä. Ongelmaksi muodostuvat kuitenkin joulutortut. Niitä leivon paljon ja toisinaan jo heinäkuussa. Joskus maltan odottaa ensimmäistä torttupellillistä jopa lokakuulle asti: mieletöntä itsehillintää! Harmillista tässä on se, että tortut ovat ehkä suurinta herkkuani ikinä. Jos leivon pellillisen, syön pellillisen. Jos leivon kaksi pellillistä, syön kaksi pellillistä. Jos siis haluan jättää osan tortuista tarjolle, ne pitää leipoa aattona. Onneksi ne ovat nopeita, sillä ilman minkäänlaista pistoa rinnassani tunnustan valmistavani tortut toisten äitien tekemistä valmiista taikinalevyistä 🙂

Joulukortteja en kehtaa jakaa vielä heinäkuussa, joten ne pystyn valmistamaan joulukuussa kuten muutkin normaalit ihmiset. Tosin tänä vuonna otimme perhepotretit tonttulakeissa heinäkuussa ja teetin niistä joulukortit heti tuolloin valmiiksi. Osoitteet kirjoitan kuoriin aina itsenäisyyspäivänä, se on deadline!

vanhaset2016_vari_iso-84
Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä Silmälasit: Wesc / Silmäasema

Joululahjojen hankinnan aloitan juhannuksen tienoilla. Kirjaan läpi vuoden puhelimeeni asioita, joista lähimmäiseni tykkäävät. Heti kun olen saanut hyvän vihjeen siitä, mistä joku läheiseni pitäisi, selvitän sen hinnan, kyttään alennusta ja hyökkään kauppaan hankkimaan tuotteen pakettiin. Rrrrakastan nimittäin lahjojen antamista ja etenkin toivotut, osuvat lahjat saavat hymyn niin minun kuin saajankin huulille.

Lapsieni kohdalla homma karkaa joskus käsistä, eivätkä lahjahetket rajoitu vain jouluun ja synttäreihin. Olen kehittänyt meille kotiin Merirosvo Mörököllin, joka erehdyttävästi muistuttaa minua blondilla afroperuukilla ja merirosvohatulla höystettynä. Mörökölli ilmestyy kotiimme aina täysin odottamatta minä vuodenaikana tahansa aarteiden kera. Aarteet etsitään kartan ja vihjeiden avulla ja puf, merirosvo katoaa ja äiti saapuu paikalle hämmästyneenä mistä lahjat oikein ilmestyivät. Nelivuotiaat lapsemme eivät toistaiseksi epäile Merirosvo Mörököllin todellista identiteettiä.

mo%cc%88ro%cc%88ko%cc%88lli
Merirosvo Mörökölli 🙂

Toisinaan poden hirveitä tunnontuskia tavaran määrästä ja päätän valmistaa kaikille lahjat itse. Siispä hyvissä ajoin keskikesällä virkkuukoukku käy vimmatusti kun valmistan joulukoreja. Niin paljon kuin virkkaamisesta tykkäänkin, käteni kipeytyvät tottumattomina jumppaliikkeistä ja vimma tyssää lyhyeen. Kaksi vuotta sitten sain idean valmistaa kaikille lasihimmelit. Ensimmäinenkään ei ole vielä valmis, eli pettää se minunkin organisointikykyni. Isänpäiväksi sain sentään puuhasteltua kanervakranssit isin ja pappojen haudoille. Niistä taputin itseäni olkapäälle. (kuvan kranssista voit käydä kurkkaamassa Instagramissa: ruuduntakaa)

Vaikka olen kova organisoimaan ja vielä kovempi tunnelmoimaan, on joulussa tärkeintä sallia itselleen hengähdyshetki pimeän talven keskelle. Sen tiedän, että stressillä ja liian kovilla odotuksilla saa tunnelman helposti pilalle. Elämä ei ole virheetön gourmet-lehden joulukuva, vaan välillä riisipuuro palaa pohjaan ja verhot meinaavat syttyä tuleen. Neuvoni on nauttia joulun kiireettömästä tunnelmasta vaikka pienissä erissä. Tätä tekstiä kirjoitankin glögikupposen ääreltä. Mieheni Timo kuljetti varmuudeksi joulukorttikuoret vähän kauemmaksi tuikkukiposta.

Nauttikaa!

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan tiedot: Valokuvaaja Ilkka Vuorinen,  meikki ja hiukset Sanna Manninen, silmälasit Carrera / Silmäasema