IHAN PAKKO HARRASTAA

Hikikarpalot valuvat selässä, kun tanssitan, jumppautan ja pomputan kaksivuotiaita kaksosiamme muskarissa. Samaan syssyyn lausun vielä hengästyneenä runoa tai lorua. Ollessaan pieniä molemmat lapsemme olivat melko pidättyväisiä vieraiden ihmisten seurassa. Vaikka minä hyörin muskarissa kuin hullu, ainoa kehonosa joka kummallakaan kaksosella vapaaehtoisesti liikkui, oli silmämunat. Pysyttelimme kuitenkin sinnikkäästi mukana tässä lastemme ensimmäisessä harrastuksessa kahden vuoden ajan koska… Koska ajattelin, että lastemme on hyvä tutustua muihinkin lapsiin. Koska ajattelin, että olen itsekin pienenä harrastanut muskaria ja tykännyt siitä. Koska lasten kuuluu harrastaa.

Kun palasin äitiyslomalta työelämään, muskarin aikataulut menivät ristiin töitteni kanssa ja harrastus vaihdettiin tanssiin. Kotona kaksoset tanssivat aina, mutta kun sitä piti harrastaa suljetun oven takana ilman vanhempia, poikamme jäi mieluummin kanssani käytävään odottamaan. Ensimmäinen kausi kului kehitellen kaikenlaisia houkutuksia, joilla saada poikamme tanssisaliin. Hän oli kuitenkin lahjomaton, ja istui tiukasti vierelläni käytävän kovalla penkillä. Toinen kausi sujui jo paljon paremmin, ja pääsin itse nauttimaan kerran viikossa hyvän ystäväni lenkkiseurasta sillä välin, kun pienokaisemme olivat tanssimassa. Kauden päätyttyä poikamme kuitenkin ilmoitti, että tämä oli tässä. Hän ei halunnut enää tanssia, koska oli aina ryhmän ainoa poika. Mikään selitykseni ei saanut häntä palaamaan tanssin pyörteisiin.

Olen pyrkinyt siihen, että arkemme olisi sujuvaa ja kiireetöntä. Tai ainakin niin kiireetöntä, kuin se työn ja päiväkodin antamissa raameissa voi olla. Siksi olen ollut sitä mieltä, että vaikka kaksosemme ovat eri sukupuolta, he voivat harrastaa ihan samaa harrastusta. Neljävuotiaina he aloittivat jalkapallon. Poikamme oli innoissaan, mutta tyttäremme ei koskaan ymmärtänyt, miksi niin monen piti juosta yhden pallon perässä. Kaikillahan voisi olla ihka oma pallo! Ja kun lopulta treenikauden aikataulut vaihtuivat niin, että pallon perässä juostiin sunnuntaiaamuisin, lopetettiin sekin harrastus lyhyeen.

Sitten hoksasimme Järvenpään Spurtissa sirkusakrobatiatunnit. Molemmat lapsemme menivät sinne mielellään ja tulivat sieltä ulos posket punaisina ja paidat hikisinä. Kun samaan ryhmään siirtyi myöhemmin vielä pari lastemme rakasta tarhakaveria, olin entistä tyytyväisempi. Iloa varjosti ainoastaan eräs vanhempi, jolta sain moitetta siitä, että olen vienyt lapsemme liian kalliiseen harrastukseen. Nyt heidänkin perheensä koki painetta viedä omat lapsensa sirkusakrobatiaan, vaikka rahatilanne ei antanut periksi. On totta, että akrobatia on verrattain arvokas harrastus, jopa noin 5 kertaa arvokkaampi kuin vaikka se muskari. Mutta on varmasti myös arvokasta, että lapsemme saavat liikuntaa (akrobatiassa heillä liikkuu muukin, kuin vain silmämunat) ja että he viihtyvät harrastuksessaan. Ja vaikka ohjattu tunti on vain kerran viikossa, Spurttiin pääsee myös keskellä päivää samalla kausimaksulla leikkimään ja jumppailemaan. Mieheni vuorotyön ansiosta pystymme ottamaan ilon irti näistäkin vuoroista.

Olen pannut merkille, että tietyssä seurassa lasten harrastuksista kerskutaan. Mitä enemmän harrastukseen syydetään rahaa ja vanhempien aikaa (kuten vaikkapa jääkiekkoon, taitoluisteluun, ratsastukseen ja tennikseen), sitä ”parempi” vanhempi on. Itse haluan pyrkiä tästä ajattelumallista mahdollisimman kauas. Koen, että mitä vähemmän tilaa harrastukset vievät lastemme kalenterista, sitä enemmän aikaa voimme viettää yhdessä koko perheen voimin, vaikka sitten luistellen, hiihtäen, uiden tai potkien lähikentällä palloa. Joskus on hyvä miettiä, kummalle lapsen harrastus on tärkeä, lapselle vai vanhemmalle.

Mutta saa sitä aikaa menemään muuhunkin, kuin lasten harrastuksiin. ”Haluaisin vaan viettää enemmän aikaa sinun kanssasi äiti, lausui rakas 5-vuotias tyttäreni syksyllä, kun työni oli haukannut perheemme yhteisistä hetkistä liian suuren palan. Vaikka huolehdin tarkkaan, etteivät lasten harrastukset täytä kalentereitamme kokonaan, oli oma rakas ”harrastukseni” eli työni vallannut niin paljon tilaa elämästäni, etten meinannut jaksaa enää mitään muuta tehdäkään.

Parhaimmillaan harrastus kai tarkoittaa sellaista ajanvietettä, joka tuo lisää energiaa muuhun elämään. Tälle vuodelle tutkinkin sellaisia harrastusmahdollisuuksia, joihin voimme osallistua yhdessä lastemme kanssa. Minä ja tyttäreni olemme molemmat haaveilleet kitaransoiton opettelusta. Miksi emme siis aloittaisi soittotunteja yhdessä?

IMG_0256.JPG

Hurraa harrastuksille! Mutta pidetään järki mukana niitä lastemme puolesta valitessa.

Maija #ruuduntakaa

KAHDEN KERROKSEN VÄKEÄ

Ultrakuvassa herkkä ja rauhallinen poikamme suojaa käsillään kasvojaan, kun temperamenttinen tyttäremme mätkii häntä pikkiriikkisillä nyrkeillään. Tulevien lastemme ulkonäölliset piirteet erottuivat myös selvästi: poikamme oli kuin ilmetty isänsä ja tyttö kuin minä minikoossa. Siellä he killuivat, toinen yllä ja toinen alla.

Ultrauksesta on kulunut reilu viisi vuotta aikaa, mutta oikeastaan mikään ei ole tuosta hetkestä muuttunut. Kaksosemme ovat edelleen se sama taistelupari, joka he olivat jo kohdussa. He rakastavat toisiaan rajattomasti ja tekevät kaiken yhdessä. He tappelevat ja kinaavat, mutta auta armias jos minä laitan toisen jäähylle, on toinen hetken kuluttua vapauttamassa sisarustaan piinasta.

Asumme omakotitalossa ja jo aikana ennen raskautta kuvitteellisille lapsille oli rakennettu omat huoneet. Maalasimme yhden huoneen pinkiksi, toisen turkoosiksi, aivan kuin olisimme odottaneet tyttö ja –poikalasta saapuviksi. Oikeasti lasten sukupuoli oli kyllä vähiten mielessämme vanhemmuudesta unelmoidessamme. Tärkeintä oli, että emme jäisi mieheni kanssa kaksin, vaan tavalla tai toisella perheemme jossain kohtaa kasvaisi. Ensin meille tuli hurmaava labradorinnoutaja Puntti, karvainen vauvamme. Ja myöhemmin iki-ihana tuplaonni potkaisi ja saimme kaksosemme Jaden ja Edvinin.

Ensimmäiset neljä vuotta lapsemme nukkuivat hyvin omissa huoneissaan. Tai ”hyvin” on ehkä väärä sanamuoto. Alkuaikoina jompikumpi lapsi herätti meidät aina vartin välein. Hiljalleen saimme nauttia tunnin pätkistä, mutta se ilo katkesi lyhyeen kun poikamme alkoi omatoimisesti tepastelemaan puolen yön jälkeen sänkymme ääreen ja kipuamaan siitä väliimme. Sitten emme nukkuneet sängyn ahtaudesta (ja poikamme poikittaisesta uniasennosta) johtuen mieheni kanssa enää lainkaan.

Väsymyksen piinaamina haastattelimme poikaamme, miksi hän ei pysy omassa sängyssään öisin. Vastaus oli klassinen: mua pelottaa.” Pelkoon kokeiltiin yövaloa, kattolamppua, iltalaulua, sylissä oloa ja minun vaatekappalettani poikamme sängyssä. Mikään ei auttanut. Lopulta tajusimme ratkaisun olevan aivan lähellä. Tyttäremme Jade! Lapset siirrettiin samaan huoneeseen nukkumaan niin, että Jade on oven lähellä ”vahtina” ja Edvin peremmälle ”turvassa”. Temppu tepsi ja nautimme muutamasta auvoisasta yöstä. Sitten Jade alkoi itkemään, ettei pysty nukkumaan, jos huoneessa ei ole mitään vaaleanpunaista. Hankittiin pinkki matto. Sen jälkeen taisteltiin siitä, nukuttiinko pimeässä vai valot päällä. Edvin halusi valot, Jade tykkäsi pimeästä. Mieheni toi Jadelle ihanat huovutetut pingviinisilmälaput ulkomaantuliaisena ja yöllinen rauha oli taas taattu.

5-vuotissyntymäpäivälahjaksi lapset toivoivat kerrossänkyä. Haaveilin jo ihanasta mustasta design-kerrossängystä, kunnes lapsemme ilmoittivat, että sängyn olisi oltava kuin maja. Aloitin ahkeran googlailun, mutta majasänkyä ei löytynyt mistään. Onneksi silmiini osui K-raudan bloggarin kirjoitus TÄÄLLÄ ja avot, tein tilaustyön lasten Waarille.

IMG_7780
Sängyn runko ostettiin valmiina Tori.fi -sivuston kautta ja mieheni maalasi sen valkoiseksi.
IMG_7788
Ikeasta löytyi valmiina täydellisesti sängyn alle sopivat kolme säilytyslaatikkoa ja esim. lasten pikkulegot löysivät oman uuden paikkansa yhdestä näistä laatikoista. Laatikoiden alla on pyörät, joten niitä on lastenkin helppo rullata mukaan leikkeihin.

Kas, nyt kelpaa nukkua, ainakin toistaiseksi! Yhtäkkiä sänky on Edvinille niin mieluinen, että hän tekee alasängystä aina vuoratun majan, johon näkee vain pikkuisesta ikkunasta. Valojenkaan ei siis tarvitse enää palaa öisin.

Olin jo unohtanut miten paljon virkeänä saa aikaiseksi. Tosin nyt sykemittarini on alkanut väittämään, että minä kävelen unissani. Mutta se on sitten eri tarina se…:)

Kauniita ja rauhallisia unia!

Maija #ruuduntakaa

ETTEI NYT VAAN SATTUIS MITÄÄN

On mitä kaunein päivä. Aurinko paistaa ja ikkunoiden ulkopuolella linnut epäilemättä laulelevat. Viereisellä kaistalla ohitsemme kiihdyttää autoja toinen toistaan kovempaa kaasuttaen. Nojaan taaksepäin ja liimaan itseäni tiukemmin kiinni penkkiin. Suljen silmät. Pelottaa ja alkaa itkettää. Apua, voidaanko mennä hiljempaa?” kysyn mieheltäni. Hän vilkaisee auton nopeusmittaria ja sitten minua: vauhti on päätähuimaava neljäkymmentä kilometriä tunnissa.

Olemme matkalla Jorvin sairaalasta kotiin. Olen kahta kuukautta aiemmin synnyttänyt maailmaan pienen pienet, noin kilon painoiset kaksoset. Ennen sitä olen maannut kolme kuukautta sairaalan vuodeosastolla, jotta synnytys ei käynnistyisi ennenaikaisesti. Pienokaistemme elämä on ollut hiuskarvan varassa raskausviikosta 10 lähtien. Ja nyt automme kyydissä matkustavat nuo mittaamattoman arvokkaat aarteemme.

Jade ja Edvin 2kk
Jade ja Edvin kahden kuukauden ikäisinä, juuri lähdössä Jorvin sairaalasta kotimatkalle.

Heti lasten saavuttua maailmaan elämä muuttuu toisenlaiseksi. Tunteeni ovat kovasti pinnassa. Syytän alkuun babybluesia, mutta totuus on, että kiinnitän asioihin myös ihan eri tavalla huomiota. Lasteni syntymästä lähtien pääni on täyttynyt tuon tuosta kaikenlaisilla kauhukuvilla. Jos nyt lapseni putoaa tuosta kiipeilytelineestä, häneltä lähtee henki. Jos nyt temppu trampoliinilla menee pieleen, hän halvaantuu ja se on minun syytäni, koska päästin hänet siihen. Lapseni voi kaatua pyörällä. Mitä jos hän jää auton alle? Mustikkapuskassa vaanii varmasti kyykäärme. Ei kai hän tukehdu lihapullaan? Entä jos hän ajaa lihapulla suussa kyykäärmepuskaan, kaatuu ja auto ajaa hänen ylitseen!

Sanonta kuuluu: ”Pienet lapset ja pienet murheet. Isot lapset ja isot murheet.”

IMG_6441

Kaksosemme ovat nyt 5-vuotiaita, enkä osaa sanoa, ovatko murheemme pieniä vai suuria, isompia kuin silloin kun he olivat ihan pieniä, vai pienempiä kuin sitten, kun he ovat isoja. Kaikki on juuri nyt todella hyvin ja onnellisesti. Välillä kuitenkin tuntuu, etten pysty nauttimaan yhteisistä hetkistämme lainkaan, koska murehdin: mitä jos. Ja kuinka turhaa se murehtiminenkin on? Jos lapsillemme joskus jotain pahaa tapahtuu, murehtimiseni ei sitä ainakaan estänyt. Ja jos mitään pahaa ei pikkunaarmuja lukuun ottamatta tapahdu, en ole nauttinut ihanista yhteisistä hetkistämme, koska olen surkutellut ja jossitellut turhaan. Käyköhän kaikille äideille näin?

Onneksi mieheni osaa sentään suhtautua lastemme puuhiin järkevästi. Hän pitää heitä silmällä, mutta antaa lastemme kokeilla myös uusia juttuja. Tästä olen iloinen, sillä mitä jos lapsiimme tarttuu minun hysteerisyyteni…!

Mutta ihan oikeasti, eiköhän tässä hyvin käy. Kypärä päässä polkupyörän selässä ja järki käteen. Kirjoittaessani tätä tekstiä lastemme leikin ääni kantautuu pihalta työhuoneeseeni. Ensimmäinen ajatukseni on tietenkin: Ettei nyt vaan sattuis mitään.” 😉

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelin kansikuvan valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

NIRSOT LAPSET RAVINTOLASSA

Luin vasta nyt Hanna Sumarin 4.6.2017 julkaiseman blogikirjoituksen otsikolla: Lapset ravintolassa (http://blogit.apu.fi/hannasumari/lapset-ravintolassa). Kohua herättäneessä tekstissä Sumari arvostelee vanhempia, jotka antavat lapsilleen liikaa valinnanvapautta ruoan suhteen. Sumari on kokenut tämän erityisen häiritseväksi toiminnaksi ravintolassa, jossa vanhemmat kyselevät lapsiltaan buffet-pöydän ääressä, mikä näille kelpaisi. En loukkaantunut lukemastani, enkä saanut raivonpuuskia kuten jotkut tekstin lukeneet. Otan kuitenkin kantaa, koska kirjoitus herätti minussakin ajatuksia. Tässäpä siis yksi näkökulma lisää.

Ennen kuin tulin äidiksi, ärsyynnyin nirsoista lapsista. Ajattelin, että on vanhempien syytä, jos lapsi on liian valikoiva. Tein omia johtopäätöksiä: lapselle on selkeästikin tehty aina omat ruoat, eikä hänelle ole tarjoiltu samaa sapuskaa kuin aikuisille. Totuttelukysymys. Lapselle on varmasti annettu liikaa vaihtoehtoja, eikä hän ole kokenut jäävänsä ilman ruokaa, vaikka olisikin ronkeli. Nirsoilulla ei siis ollut seurauksia. Vanhemmat olivat lepsuilleet ja lapsi toimi perheen päättäjänä. Niin ärsyttävää!

Sitten koitti se päivä, kun minusta tuli kaksosten äiti. Saimme ihanan tytön ja ihanan pojan. Tarjoilimme molemmille alusta alkaen monipuolista ruokaa. Joskin muona oli toisten äitien tekemää, sillä omat resurssit eivät riittäneet soseutusrumbaan (vaikka olisi ehkä jonkun mielestä pitänytkin). Ruokaa kului valtavia määriä, eikä kumpikaan nirsoillut yhtään.

Olemme kasvattaneet lapsiamme hyvin tasapuolisesti ja molemmilla on ollut samat säännöt. Kumpaakaan ei ole suosittu tai lellitty enempää, kuin toista. Ja kuitenkin nyt viiden vuoden iässä olemme tilanteessa, jossa toinen kaksosista syö ihan mitä vaan, mutta mieluiten kasviksia. Ja toinen kaksosista ei koske mihinkään kasvikseen, hedelmään tai marjaan. Oikeastaan hänelle ei kelpaa mikään ruoka, joka on jonkun väristä. Ainoastaan lihat, peruna, makaroni, riisi ja juusto maistuvat hänelle. Nirsoilu yltää herkkuihin asti. Kun toinen kaksosista valitsee perjantaina kuola suupielissään irtokarkkeja ja mehuja, toinen kaksosista kelpuuttaa herkuikseen ainoastaan jogurttirusinat ja lakut. Olenkin joskus leikkisästi todennut, että he ovat jo raskausaikana vatsassani killuessaan jakaneet syömäni ruoat, sillä niin he yhä tekevät.

Ruokailuista tuli lopulta minulle stressinaihe. Pohdin, saako nirso lapseni kaikki tarvitsemansa ravintoaineet. Aloin seuraamaan sykemittariani perheen yhteisten ruokailujen aikana ja huomasin käyväni ihan kierroksilla. Hakeuduimme neuvolan ohjaamina ravintoterapeutille. Hän tutki ronkelin lapsemme kasvukäyriä, katseli tämän vireystasoa ja tokaisi sitten: ”Mutta hyvinhän hän näyttää voivan, kasvavan ja kehittyvän!” Se oli kyllä totta. Lapsemme syntyivät pikkukeskosina ja ovat siihen nähden nykyään jättiläisiä. Molemmat ovat pitkiä ja painon suhde pituuteen on kummallakin 0-käyrällä, eli pituuden ja painon suhde on ideaali.

Käynnin päätteeksi ravintoterapeutti totesi hymyssä suin: ”Ei huolta, kyllä hän kolmekymppisenä sitten jo kasviksia syö.” Mukaan saimme myös muutaman kullanarvoisen ohjeen. Ne kuuluvat näin: Yhteisten ruokailujen pitää tapahtua hyvässä hengessä. Ei saa pakottaa syömään, eikä pidä kiristellä hampaita, vaikka kuinka ärsyttäisi tai huolestuttaisi. Riittää, jos lapsi huolii ensin kasviksen lautaselleen, vaikka ei edes koskisi siihen. Pikku hiljaa voi kokeilla, josko hän suostuisi koskemaan kasvikseen, ehkä haistamaan ja lopulta jopa maistamaan sitä. Jos rohkeus riittää maistamiseen asti, lapsella pitää olla lupa sylkeä kasvis pois suusta, jos maku ei miellytäkään. Ja vaikka edessäsi olisi pian irvistävä ja kasvista suustaan sylkevä lapsi, muista kehua häntä siitä, kuinka reippaasti uskalsi kuitenkin kokeilla maistamista.

IMG_0881
Lastemme iltapalat ovat ”vähän” eriväriset.

Tätä taktiikkaa olemme testanneet nyt vuoden päivät ja edenneet siihen pisteeseen, että ronkelikin lapsemme suostuu aina vähintäänkin haistamaan ruokaa. Päärynää, porkkanaa ja kurkkua hän on jopa maistanut. Porkkana- ja pinaattiletut hän syö mielellään ja itse asiassa ne ovat hänen herkkuaan (puuron ohella). Lisäksi lapsemme osallistuvat mielellään ruoan valmistamiseen, salaatin ja kasvisten pilkkomiseen sekä leipomiseen, vaikka kyseessä olisikin porkkana- tai banaanikakku.

Tiemme tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Ja edelleen monen näkökulmasta meidän lapsemme on juuri se ärsyttävä nirso. Voin siis hyvin kuvitella tilanteen ravintolan buffetpöydässä ja minut äitinä kysymässä lapseltani: ”Ottaisitko kurkkua, maistaisitko porkkanaa…” ja lopulta päätyisimme ruokapöytään pelkän perunan kanssa, koska kaikki muu epäilyttää lastamme liikaa. Usein toimimme ravintolassa niin, että tilaamme lapsillemme yhden aikuisten ruoka-annoksen. Toinen syö siitä salaatin ja kasvikset, toinen lihan. Yhdessä he jakavat perunat tai muun lisukkeen, täysin sulassa sovussa.

Molemmat lapsemme ovatkin käytökseltään varsin rauhallisia ja pöytätavat hallitsevia. Siksi puolestani kummastelin viime kesänä Turussa, kun meitä ei huolittu lastemme takia ravintolaan syömään kello viideltä torstai-iltana. Vilkaisin ravintolasaliin, jossa keski-ikäinen mies nuokkui kännissä kuin käkikello. Samaa ikäryhmää edustanut nainen kompasteli skumppapäissään hameenhelmoihinsa. Tämä oli kuitenkin täysin hyväksyttävää, koska he ovat aikuisia. Sen sijaan lapsemme, jotka olisivat istuneet ja ruokailleet kanssamme nätisti pöydän äärellä, eivät saaneet edes astua ravintolaan sisään, koska ovat lapsia. Ja nekin lapset, jotka eivät vielä osaa käyttäytyä ravintolassa, eivät kyllä tällä tyylillä siihen koskaan opikaan. Lapsista toki lähtee ääntä, mutta niin lähtee aikuisistakin. Voi kun osan aikuisista voisi toisinaan eliminoida ravintoloista 😉

Maukkaita ruokailuhetkiä toivottaen,

Maija #ruuduntakaa  

AINUTKERTAINEN ÄITI

Kerran vuodessa sekoan. Tai jos olen rehellinen, niin kaksi kertaa vuodessa: jouluna ja silloin, kun on kaksostemme synttärit. Kohdallamme tie vanhemmuuteen ei ollut helppo, nopea eikä yksinkertainen. Keskenmenojen sarjatulessa lääkäri jopa sanoi, ettei minusta koskaan tulisi äitiä. Vastoin odotuksia aloin odottaa kaksosia, mutta tämäkin raskaus meinasi väkisin keskeytyä ja sairaanhoitaja esitti minulle kysymyksen: ”Mihin nämä lapset sitten haudataan?” Ennusteita uhmannut tuplaonni kuitenkin potkaisi meitä viisi vuotta sitten huhtikuun kuudentena päivänä, enkä ehkä ihan vieläkään meinaa uskoa sitä todeksi.

Meidän aarteet n. kuukauden ikäisinä jatkohoidossa Jorvin sairaalassa.

Lapsia tuli kerralla kaksi, mutta kaikkia merkkipaaluja, oppimisrituaaleja ja juhlapäiviä oikeastaan vain yksi. Lapsemme oppivat yhtä aikaa puhumaan, syömään, kävelemään ja polkemaan pyörällä ilman apupyöriä. He olivat yhdessä, kun ensimmäisen kerran olin heistä yön yli erossa. He menivät yhdessä samaan päiväkotiin. Ja kuten kaksosilla yleensä, meillä vietettiin vain yhdet ristiäiset ja juhlitaan vuosittain vain yhdet synttärit.

Vaikka tykkäänkin excel-orientoituneena ihmisenä aikatauluttaa asioita, lasten saamisessa tämä ei onnistunut. Kaikkien mutkien jälkeen on syytä olettaa, että saan olla äiti vain tämän yhden kerran. Tämä miete on vinouttanut ajatuksiani sen verran, että minun täytyy ”suorittaa” äitiys niin hyvin kuin on mahdollista. Ja juu, huomaan kyllä edellisessä lauseessa sen hikarisanan: suorittaa.

Olen lapsesta asti ollut vähän suuruudenhullu. En niin, että minulla pitäisi olla vaikkapa yltäkylläisesti materiaa. Mutta niin, että jos jotain voi tehdä paremmin, vaikka sitten yöunien kustannuksella, teen sen. Sen sijaan, että olisin äitienpäivänä kerännyt äidilleni pienen suloisen kimpun valkovuokkoja, keräsinkin kotimme kaikki maljakot täyteen kukkia. Sen sijaan, että olisin opetellut koulunäytelmässä omat vuorosanani, opettelin myös kaikkien muiden vuorosanat. (Tästä oli muuten pariin otteeseen hyötyäkin: kun joku sairastui, minä paikkasin.) Sen sijaan, että olisin tyytynyt äidiltä saatuun viikkorahaan, kinusin itselleni työpaikan 13-vuotiaana eläinkaupan häkkien siivoojana. Sen sijaan, että olisin ollut iloinen kun opin uimaan, kävin suorittamassa itsenäisesti uimahallissa uimakandin merkin. Lukionkin kävin nopeutetusti kahdessa ja puolessa vuodessa. Huomaat ehkä kaavan 😉

Olen pyrkinyt siihen, etten ”tartuta” tätä ajatusmallia lapsilleni. Koen usein onnistuvani, eivätkä lapsemme kaipaa juuri muuta hemmottelua kuin paistamiani lettuja ja lautapelien pelailua yhdessä. Toisinaan suuruudenhulluus kuitenkin karkaa käsistä. Esimerkiksi viime vuonna lastemme synttäripäivänä havahduin omaan hölmöyteeni. Molemmat lapsemme rrrrrakastavat Ryhmä Hau – lastensarjaa. Olin tilannut heille Jenkeistä asti Ryhmä Hau –bussin (silloin niitä ei vielä myyty Suomessa) ja kaikki puuttuvat koirahahmot. Samaan jättikokoiseen lahjapakettiin olin lisännyt vielä pojalleni Ryhmä Hau –kalsareita, mutta koska niitä ei ollut tytöille silloin saatavilla, olin ostanut hänelle korvaavat kissapikkarit. Viimein koitti se hetki, kun lapset avasivat paketin. Sydän läpättäen odotin lasteni reaktioita. Paketista tuli esiin uutuuttaan hohtava bussi (joka oli vielä tullissa tuplannut hintansa) sekä toinen toistaan hienompia (ja kalliimpia) koirahahmoja. Tyttäreni huusi kovaan ääneen: ”Äiti, miten ihanat kissapikkuhousut!!!”

Tulevana viikonloppuna meillä juhlitaan jälleen koko suvun voimin näitä ihania ihmelapsia. Pyrin kuuntelemaan heidän viisaita ajatuksiaan juhlien suunnittelusta tällä kertaa jo hyvissä ajoin. Eräänä iltana kun olin tyhjentämässä Ullanunelma –verkkokauppaa koristeista, pyysin lapset tietokoneelle. Ostoskorissa klikattuina nököttivät jo soiva kakkukynttilä, Ryhmä Hau –kakkukynttilä, numero 5 –kakkukynttilä (ja niin edelleen…), kunnes lapset totesivat: ”Soiva kynttilä riittää”.

Mieluummin överit kuin vajarit, niin minä aina ajattelen. Mutta yritän panostaa siihen, että överit tulevat mieluummin yhdessä vietetystä ainutkertaisesta laatuajasta, kuin tavarasta, askarteluista tai tarjoilujen määrästä. Onneksi viime vuonna lahjaksi ostetut koirahahmot käyvät tänä vuonna myös koristeista, kun juhlien teemana on ylläripylläri: Ryhmä Hau!

Pennut pelastavat päivän 😉

Maija #ruuduntakaa

Ps. Koen tästä luonteenpiirteestäni varsin huonoa omaatuntoa. Kuitenkin hakiessani ideoita synttäritarjoiluihin netistä, totesin etten taida olla hulluuteni kanssa yksin (katso kuvat alla) 😉

MISTÄS TIESIT TÄNNE TULLA – yksi tarina lapsettomuudesta

Silmät sameana kyynelistä laulan hiljaa: ”Tuu tuu tupakkirulla. Mistäs tiesit tänne tulla?” Ääneni värisee ja minulla on paksu pala kurkussa. Toinen kaksosvauvoistamme on sylissäni ja tuuditan häntä uneen. Jalallani keinutan sitteriä, jossa toinen pikkuinen odottaa vuoroaan tuttia imeskellen. Lapsemme ovat muutaman kuukauden ikäisiä ja vaikka olen joka ilta tuudittanut heidät uneen tuolla samalla vanhalla tuutulaululla, tuona kyseisenä iltana kyynelpurot aukeavat, eikä niistä meinaa tulla loppua.

Kyyneleet ovat onnenkyyneleitä, helpotuksenkyyneleitä, varmasti myös uupumuksen kyyneleitä. Kaikki on vihdoin hyvin. Me pääsimme maaliin. Me teimme sen. Me jaksoimme ja me selviydyimme. Me kaikki: minä, mieheni ja ihanat lapsemme.

Tuu tuu tupakkirulla valikoitui vakiolauluksi, koska se oli helppo ja lyhyt. Ainut tuutulaulu, jonka sanat oikeasti muistin. Mutta siitä syntyi minulle myös omanlaisensa mantra. Rituaali, joka vei lapsemme unille. Joskus lauloin laulun kaksikymmentä kertaa illan aikana, joskus kahdeksankymmentä kertaa, joskus yksi kerta riitti. Mutta lopputulos oli aina sama: pääsin itsekin nukkumaan. Uni oli kortilla kahden vauvan kanssa. Nukuin puolentoista vuoden ajan 15 minuutin pätkissä. Pahimmillaan sain unta vain yhden tunnin vuorokaudessa. Parhaimmillaan nukuin viisikin tuntia putkeen (kiitos tukijoukkojen), ennen kuin tarvitsi lypsää lisää maitoa.

Herätessäni vauvan itkuun tunsin joka kerta valtavaa kiitollisuutta: ”On etuoikeus kun saan herätä tämän pienen ihmisen ääneen. Olen etuoikeutettu, kun saan olla äiti.” En ollut miettinyt tutun tuutulaulun sanoja sen tarkemmin, kunnes sitten tuona iltana: ”Mistäs tiesit tänne tulla?” Lauloin sen minua tapittaville valtavan suurille mustikansinisille silmille. Pienelle tuhisevalle ihmiselle, joka ahmi maitoa kunnianhimoisesti. Hän janosi elämää ja hän oli tullut jäädäkseen.

Ennen kuin meille suotiin vanhemmuuden onni, olimme mieheni kanssa yrittäneet saada lasta jo useita vuosia. Suurin piirtein puolen vuoden välein tulin luonnollisesti raskaaksi ja yksitellen jokainen raskauksista päättyi keskenmenoon. Osa melkein heti raskaustestin näytettyä kahta viivaa, mutta yhden kanssa saavutettiin viikko 13. Hänen kanssaan minulla oli koko ajan outo tunne, ettei kaikki ole hyvin. Kävin viikolla 8 ultrassakin. Syke näkyi ja lääkärin mukaan syke poisti suurimman keskenmenoriskin. Vauva ei kuitenkaan koskaan kasvanut tuota viikkomäärää suuremmaksi. Istukka oli kiinnittynyt lihakseeni, eikä vauva ollut saanut ravinteita. Tuo keskenmeno hoidettiin kolmella kaavinnalla ja tähystyksellä ja lopulta lääkäri totesi, että istukan irti saamiseksi kohtua oli täytynyt runnella niin pahasti, etten koskaan enää voisi tulla raskaaksi.

Kaksosraskaus saatiin alulle paria vuotta myöhemmin IVF –hoidolla. Tosin on ihme ja kumma, että vauvoja oli kaksi. Olimme lukuisten keskenmenojen vuoksi tavoitelleet tavallista raskautta, joka ei olisi niin suuri riski, kuin kaksosraskaus. Raskausaika oli täynnä toinen toistaan mutkikkaampia ja kummallisempia käänteitä, joista voin kirjoittaa joskus oman postauksen. Lopputulos oli kuitenkin suurimpia unelmiammekin parempi: viikolla 27 syntyneet kymmenen pisteen kaksoset. Lastenklinikan lääkäri tosin huomautti jälkeenpäin, ettei yksikään keskonen ansaitse kymmentä pistettä. En tiedä olivatko pisteet häneltä sitten pois. Minua kommentti lähinnä huvitti!

Lapsemme olivat niin terveitä kuin noilla raskausviikoilla voi suinkin olla, kiitos upean ennakoivan raskausajan hoidon. Jade painoi syntyessään 985g ja Edvin 1165g. Sinä päivänä kun sain ensimmäisen kerran vaihtaa lastemme vaipat, Jade oli kevyimmillään ja painoi 880g. Nostin sormenpäilläni hänen hentoja peukalonpaksuisia jalkojaan, teippasin iPhone nelosta pienemmän vaipan joka ylsi hänen kainaloihinsa asti ja totuttelin kutsumaan itseäni hänen äidikseen. Juttelin pienokaiselleni: ”Äiti tässä. Äiti opettelee nyt hoitamaan sinua. Olethan kärsivällinen, kun tämä kaikki on minulle vielä niin uutta. Äiti pitää sinusta iskän kanssa hyvää huolta.”

pikkuruiset

Koko elämäni ajan olen pelännyt läheisteni menettämistä. Vauvojemme ollessa keskolassa isoveljeni ihmetteli, miten pysyimme mieheni kanssa niin tyyninä. Lastemme saturaatiomittarit aiheuttivat vuorotellen hälytyksiä ja punaisen valon kilkuttelua, kun jompikumpi vauvoista unohti hengittää. Silloin oli toimittava: piti ripeästi desinfioida kädet ja nostaa vauva pystyyn mahdollisimman reippaasti, taputellen häntä samalla kevyesti selkään. Kun saturaatiokäyrä lähti nousuun, vauva päästettiin takaisin lepäämään. Tiesin toki, että jokainen hälytyskellon kilinä voi olla kohtalokas. Mutta kun samaan huoneeseen tuotiin vielä puolta pienempiä vauvoja, ymmärsin kuinka hyvin meidän asiat kuitenkin olivat.

Ensimmäisinä viikkoina meille kerrottiin, että lasten kotiin saamiseksi oli täytyttävä kaksi ehtoa: vauvojen piti saavuttaa vähintään kahden kilon paino ja raskausviikkoja täytyi saada mittariin täydet 40. Siksi olikin erityisen yllättävää kun raskausviikolla 33 lääkäri kysyi, onko kotimme valmis vauvoille. Sain hämmennykseltäni kysyttyä ääneen: ”Jäävätkö he henkiin?” Tähän mieheni jatkoi: ”On meillä muumipyyhkeet.” Vauvat kotiutuivat raskausviikolla 35, muumipyyhkeet vauvaistuinten täytteinä, pienet Lastenklinikan hoitajien heille virkkaamat pipot päissään, nenämahaletkut ja saturaatiomittarit vielä apunamme. Jorvin sairaalan K2 –osastolta parkkipaikalle matkaa oli ehkä 150m. Me vuorottelimme mieheni kanssa rattaiden kuskinpaikkaa, otimme varmaan 30 valokuvaa, molempien hymy korvissa. En unohda sitä onneen pakahtumisen tunnetta ikinä.

jorvi

tatska
Lastemme 1kk vanhat kädenjäljet tatuoinnissa ja 1v. kädet tatuoinnin vieressä. Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

Noista hetkistä tulee pian kuluneeksi viisi vuotta. Aina lasten synttäreiden lähestyessä muistot palaavat erityisen hyvin mieleeni. Tatuoin yksivuotissynttäreiden aikaan molempien ensimmäiset kädenjäljet käsivarteeni. Pikkuruiset, peukaloni alle mahtuvat jäljet toimivat hyvin muistutuksena siitä, mistä lähdimme yhdessä ponnistamaan. Kun toiselle lapsista tulee voimakas uhman puuska, tai astun kipeästi pikkuruisten legojen lattialle unohdettuun rykelmään, tai kun valvon yön heidän sairastaessaan, tiedostan kirkkaasti kuinka onnekas olen.

Toivoa on.

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan valokuvaaja: Kimmo Kylmälä