ANOPIT KUNNIAAN

Tämän isänpäivän aamuna olemme juhlistaneet lapsiemme maailman parasta iskää. Aihe sai minut intoutumaan myös anoppini kehumiseen. Vaikka on jo eräänlainen klisee, että miniät ja anopit eivät tule toimeen keskenään, minulla ei ole tästä harmainta aavistustakaan.

Kun pienet kilon kokoiset kaksoset syntyivät perheeseemme ja minä ja mieheni aloimme opetella vanhemmuutta ensimmäistä kertaa, jäi anoppini puoleksi vuodeksi vuorotteluvapaalle auttamaan meitä. Varmasti olisimme keksineet keinon pärjätä ilman anoppini uhraustakin, mutta olihan se upeaa, että auttavia käsipareja oli yhdet lisää. Miksi niin usein pitäisi muka pärjätä täysin itsekseen ja omin voimin, vaikka itkua tihrustaen?  

En muuten ole syntynyt viherpeukaloksi. Kerran kävi niin, että istutin kukkasipulit ja odottelin innolla keväisen pihan väriloistoa. Vielä kesän kynnykselläkin pihalla kukki vain rikkaruohojen kilpakasvusto. Päätin ottaa selvää, mikä on vialla ja kaivoin maasta sipulit esiin. Kyllä ne kasvoivat, varret olivat oikein komeatkin, mutta sojottivat mullassa kohti Kiinaa eivätkä aurinkoa. Olin istuttanut kukkasipulit väärin päin. Siitä syntyikin sitten minun ja anopin uusin perinne. Hän saapuu apuun pari kertaa vuodessa ja hoidamme yhdessä takapihamme katseille suotuisaan kuntoon. Tosin parhaillamme teemme muuttoa uuteen kotiin, jonka pihana on pelkkää terassia. Halleluja! Sen kanssa minäkin pärjään! 😉

Pyrimme pitämään kotimme siistinä ja tavarat järjestyksessä, mutta silti keittiön tasot ovat useimmiten leivänmurusten peitossa, pimeässä liikuskellessa astuu taatusti lattialla kyttäävään legopalikkaan ja kodinhoitohuoneessa ei näy pöytätasoa pestyjen vaatteiden vuoren alta. Mutta kun anoppini käy täällä hoitamassa lapsosiamme, aamulla keittiömme tasot hohtavat, lattioilla ei pyöri labbiksemme Puntin kaverina yhtään villakoiraa ja pyykit ovat viikattuina kuin armeijan jäljiltä. Tällaiselle kiireiselle (tai tällä hetkellä hyvin sairaalle) äidille tämä on aikamoista luksusta.

Olen ymmärtänyt, että miehet etsivät rinnalleen äitinsä kaltaisen naisen. Mutta ei minussa ole puoltakaan anoppini näppäryydestä, välittömyydestä tai energiasta. Ihmettelen, miksi naiset usein parjaavat puolisoittensa äitejä. Heille ei muka voi antaa lastaan hoitoon, vaikka juuri anoppihan on kasvattanut sen omankin rakkaimman sellaiseksi kuin hän on. Miksi miehen äidin kanssa täytyy kilpailla? Vai onko kyse siitä, että anoppi vaikkapa hoitaa lapsia hieman eri tavalla, kuin itse? Mutta eiväthän ihmiset ylipäätään tee asioita täysin samalla tavalla, eikä ole sanottua, että oma tapa on aina sataprosenttisesti jonkun toisen tapaa parempi. Itse otan mielelläni vastaan opit ja neuvot kokeneemmalta ja viisaammalta. Ei se ole minulta pois, päinvastoin.

Lapsemme palvovat molempia mummojaan ja hyvä niin. Kun vekaramme viettävät aikaa isovanhempiensa kanssa, kaikki voittavat. Lapsemme saavat jakamatonta, kiireetöntä laatuaikaa. Heitä hemmotellaan ja hellitään enemmän, kuin arjen pyörityksessä on mahdollista. Siinä ohessa minä saan huoltaa parisuhdetta mieheni kanssa, tai käydä vaikka tyttöjen mökkireissulla tuulettumassa. Ja kun taas koittaa maanantai, jaksaa paljon paremmin.

Anoppini kiitti minua taannoin siitä, että olen luottanut häneen ja antanut hänen hoitaa lapsiamme. Se tuntui todella kummalliselta, koska kiitos kuuluu kyllä toiseen suuntaan. Mutta ehkä meillä on hyvä symbioosi, enkä ole itsekään miniöistä pahimmasta päästä. Vaikka se leivänmuruin peitelty keittiötaso saakin minut vajoamaan toisinaan häpeästä maan alle.

Iki-ihanaa isänpäivää ja kiitos isien kasvattamisesta anopeille (ja isien iseille) ❤

Maija #ruuduntakaa

 

ETTEI NYT VAAN SATTUIS MITÄÄN

On mitä kaunein päivä. Aurinko paistaa ja ikkunoiden ulkopuolella linnut epäilemättä laulelevat. Viereisellä kaistalla ohitsemme kiihdyttää autoja toinen toistaan kovempaa kaasuttaen. Nojaan taaksepäin ja liimaan itseäni tiukemmin kiinni penkkiin. Suljen silmät. Pelottaa ja alkaa itkettää. Apua, voidaanko mennä hiljempaa?” kysyn mieheltäni. Hän vilkaisee auton nopeusmittaria ja sitten minua: vauhti on päätähuimaava neljäkymmentä kilometriä tunnissa.

Olemme matkalla Jorvin sairaalasta kotiin. Olen kahta kuukautta aiemmin synnyttänyt maailmaan pienen pienet, noin kilon painoiset kaksoset. Ennen sitä olen maannut kolme kuukautta sairaalan vuodeosastolla, jotta synnytys ei käynnistyisi ennenaikaisesti. Pienokaistemme elämä on ollut hiuskarvan varassa raskausviikosta 10 lähtien. Ja nyt automme kyydissä matkustavat nuo mittaamattoman arvokkaat aarteemme.

Jade ja Edvin 2kk
Jade ja Edvin kahden kuukauden ikäisinä, juuri lähdössä Jorvin sairaalasta kotimatkalle.

Heti lasten saavuttua maailmaan elämä muuttuu toisenlaiseksi. Tunteeni ovat kovasti pinnassa. Syytän alkuun babybluesia, mutta totuus on, että kiinnitän asioihin myös ihan eri tavalla huomiota. Lasteni syntymästä lähtien pääni on täyttynyt tuon tuosta kaikenlaisilla kauhukuvilla. Jos nyt lapseni putoaa tuosta kiipeilytelineestä, häneltä lähtee henki. Jos nyt temppu trampoliinilla menee pieleen, hän halvaantuu ja se on minun syytäni, koska päästin hänet siihen. Lapseni voi kaatua pyörällä. Mitä jos hän jää auton alle? Mustikkapuskassa vaanii varmasti kyykäärme. Ei kai hän tukehdu lihapullaan? Entä jos hän ajaa lihapulla suussa kyykäärmepuskaan, kaatuu ja auto ajaa hänen ylitseen!

Sanonta kuuluu: ”Pienet lapset ja pienet murheet. Isot lapset ja isot murheet.”

IMG_6441

Kaksosemme ovat nyt 5-vuotiaita, enkä osaa sanoa, ovatko murheemme pieniä vai suuria, isompia kuin silloin kun he olivat ihan pieniä, vai pienempiä kuin sitten, kun he ovat isoja. Kaikki on juuri nyt todella hyvin ja onnellisesti. Välillä kuitenkin tuntuu, etten pysty nauttimaan yhteisistä hetkistämme lainkaan, koska murehdin: mitä jos. Ja kuinka turhaa se murehtiminenkin on? Jos lapsillemme joskus jotain pahaa tapahtuu, murehtimiseni ei sitä ainakaan estänyt. Ja jos mitään pahaa ei pikkunaarmuja lukuun ottamatta tapahdu, en ole nauttinut ihanista yhteisistä hetkistämme, koska olen surkutellut ja jossitellut turhaan. Käyköhän kaikille äideille näin?

Onneksi mieheni osaa sentään suhtautua lastemme puuhiin järkevästi. Hän pitää heitä silmällä, mutta antaa lastemme kokeilla myös uusia juttuja. Tästä olen iloinen, sillä mitä jos lapsiimme tarttuu minun hysteerisyyteni…!

Mutta ihan oikeasti, eiköhän tässä hyvin käy. Kypärä päässä polkupyörän selässä ja järki käteen. Kirjoittaessani tätä tekstiä lastemme leikin ääni kantautuu pihalta työhuoneeseeni. Ensimmäinen ajatukseni on tietenkin: Ettei nyt vaan sattuis mitään.” 😉

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelin kansikuvan valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

VALOT PIMEYKSIEN REUNOILLA

Silmälääkärin vastaanotolla hengitin syvään ja tulkitsin lääkärin eleitä. Pelotti. ”Tuleeko minusta sokea?” kysyin. Silmälääkäri tuijotti minua vakavana. ”Ei… vielä”, hän totesi hiljaa. (Ensimmäisestä Ruudun takaa –postauksesta otsikolla: ”Vain sydämellään näkee hyvin.”)

Tämä blogi sai alkunsa niistä ajatuksista, jotka pyörivät päässäni sen jälkeen, kun lääkäri kertoi että minusta on ehkä tulossa sokea. Tässä tekstissä haluan palata tuohon pysäyttävään päivään ja sitä seuranneeseen puoleen vuoteen, jonka aikana odotin lisätietoa asiasta. Tuo ajanjakso oli täynnä epävarmuutta, mutta myös oivalluksia, joita ei muuten olisi koskaan syntynyt.

Palatessani silmälääkärin vastaanotolta kotona odotti tyyni mieheni, joka ensi töikseen halasi lujaa. Romahdin niin kuin rakkaimpien syliin romahdetaan hädän hetkellä. Kyyneleet virtasivat ja tärisin. Kauhea itsesäälin tulva ja menetyksen pelko kulkivat läpi kehoni. Olen aina ollut positiivinen ja optimistinen ihminen siitäkin huolimatta, että monissa asioissa en ole päässyt kovin helpolla. Nyt mieleni oli kuitenkin musta mytty.

Mieheni ryhtyi heti huolehtimaan käytännön asioista. Talomme pitäisi myydä. Asumme syrjässä, eikä täältä ole vaikkapa kävelytietä keskustaan. Liikkuminen näkörajoitteisena olisi siis vaarallista. Meidän pitäisi löytää uusi koti mahdollisimman pian, jotta oppisin sen nurkat ja kulmat ennen näön menettämistä ja arki olisi tulevaisuudessa helpompaa. Jos asuisimme lähempänä keskustaa, olisin myös kävelymatkan päässä palveluista, enkä niin riippuvainen miehestäni.

Koiramme Puntti on käynyt opaskoirakoulun, mutta reputtanut kaikki kokeet. Mieheni Timo mietti jo toisen koiran hankkimista Puntin kaveriksi ja minun tuekseni. Sellaista kympin oppilasta, eikä Puntin kaltaista ”hulttiota” 😉 

Puntti
Hulttio, mutta niin rakas Punttimme.

Mieheni murehtiessa käytännön asioita keskityin itse katselemaan lastemme jokaista ilmettä. Pyrin painamaan heidän kasvonsa mieleeni niin hyvin kuin vain mahdollista. Mietin synkkänä, kuinka pitkään näkisin heidän kasvavan ja piirteiden muuttuvan. Kuljin myös metsässä silmät kiinni ja ”harjoittelin” sokeutumista varten. Virkkasin vimmatusti, koska näkörajoitteisena tuo tärkeä harrastus jäisi automaattisesti vähemmälle.

Muutaman kuukauden kuluttua siitä, kun olin istunut silmälääkärin vastaanotolla, meikkasin näkövammaista vierasta tv-ohjelmaan. Vieras kertoi olleensa sokea jo syntyessään. Hänen opaskoiransa oli villi ja jos sen päästi irti remmistä, saattoi joutua odottelemaan puolikin tuntia ennen kuin koira palasi vietiltään takaisin. Kesken tarinansa vieras neuvoi yhtäkkiä napakasti, että poskipunaa ei sitten saa laittaa liikaa, koska hän ei tykkää siitä miltä se näyttää. Jäin hämmästyneenä miettimään, mistä hän tiesi miltä poskipuna näyttää, mutta en kehdannut kysyä.

Eräänä aamuna Helsingin Sanomia lukiessani silmiini osui juttu Innojok –yrityksen toimitusjohtajasta Jukka Jokiniemestä. ”Kaikki lähtee näkemisestä”, tiivisti Jokiniemi perustamansa yrityksen idean. Valaisinyritystä vetävän toimitusjohtajan suusta lause kuulostaa täysin luontevalta, yhtä seikkaa lukuun ottamatta. Jokiniemi on sokea.

Tapaan vanhaa kollegaani lounaan merkeissä ja kerron tietysti hänellekin, mitä päällimmäisenä on mielessä. Hän kertoo, että heidän naapurissaan asuu perhe, jossa kaikki kolme poikalasta ovat näkövammaisia. Kuitenkin pojat pelaavat harva se päivä kavereidensa kanssa jalkapalloa. Ainoa ero on, että joukkuetoverit vislaavat pilliin kertoakseen, missä ovat. Muuten peli sujuu kuin kenellä tahansa.

Aloin ymmärtää, että vaikka menettäisin näköni, paljon muuta jäisi jäljelle. Päässäni vellovan pimeyden keskeltä alkoi loistaa valopilkkuja. Aloin ajatella, että jos menettäisin näköni, keksisin uusia tapoja tehdä asiat. Lopulta en ”nähnyt” sokeutumisessa niinkään pelkkää pahaa, vaan monia erilaisia ratkaisuja.

Tänään käynnistä lääkärin vastaanotolla on kulunut kaksi ja puoli vuotta. Asumme edelleen samassa talossa. Ovelle vastaan kävelee sama, hömelö koira. Lapsiani katselen yhä tiiviisti, mutta lähinnä siksi, että he ovat niin valloittavia.

Ehkä haaveet eivät aina toteudu. On kuitenkin hyvä muistaa, että eivät toteudu aina pahimmat pelotkaan. Elämä pitää elää ja katsoa, mitä se tuo tullessaan.

Näkemisen arvoista kesän aloitusta Sinulle!

Maija #ruuduntakaa

Puntti
Ihana tärkeä Puntti ❤ Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

MISTÄS TIESIT TÄNNE TULLA – yksi tarina lapsettomuudesta

Silmät sameana kyynelistä laulan hiljaa: ”Tuu tuu tupakkirulla. Mistäs tiesit tänne tulla?” Ääneni värisee ja minulla on paksu pala kurkussa. Toinen kaksosvauvoistamme on sylissäni ja tuuditan häntä uneen. Jalallani keinutan sitteriä, jossa toinen pikkuinen odottaa vuoroaan tuttia imeskellen. Lapsemme ovat muutaman kuukauden ikäisiä ja vaikka olen joka ilta tuudittanut heidät uneen tuolla samalla vanhalla tuutulaululla, tuona kyseisenä iltana kyynelpurot aukeavat, eikä niistä meinaa tulla loppua.

Kyyneleet ovat onnenkyyneleitä, helpotuksenkyyneleitä, varmasti myös uupumuksen kyyneleitä. Kaikki on vihdoin hyvin. Me pääsimme maaliin. Me teimme sen. Me jaksoimme ja me selviydyimme. Me kaikki: minä, mieheni ja ihanat lapsemme.

Tuu tuu tupakkirulla valikoitui vakiolauluksi, koska se oli helppo ja lyhyt. Ainut tuutulaulu, jonka sanat oikeasti muistin. Mutta siitä syntyi minulle myös omanlaisensa mantra. Rituaali, joka vei lapsemme unille. Joskus lauloin laulun kaksikymmentä kertaa illan aikana, joskus kahdeksankymmentä kertaa, joskus yksi kerta riitti. Mutta lopputulos oli aina sama: pääsin itsekin nukkumaan. Uni oli kortilla kahden vauvan kanssa. Nukuin puolentoista vuoden ajan 15 minuutin pätkissä. Pahimmillaan sain unta vain yhden tunnin vuorokaudessa. Parhaimmillaan nukuin viisikin tuntia putkeen (kiitos tukijoukkojen), ennen kuin tarvitsi lypsää lisää maitoa.

Herätessäni vauvan itkuun tunsin joka kerta valtavaa kiitollisuutta: ”On etuoikeus kun saan herätä tämän pienen ihmisen ääneen. Olen etuoikeutettu, kun saan olla äiti.” En ollut miettinyt tutun tuutulaulun sanoja sen tarkemmin, kunnes sitten tuona iltana: ”Mistäs tiesit tänne tulla?” Lauloin sen minua tapittaville valtavan suurille mustikansinisille silmille. Pienelle tuhisevalle ihmiselle, joka ahmi maitoa kunnianhimoisesti. Hän janosi elämää ja hän oli tullut jäädäkseen.

Ennen kuin meille suotiin vanhemmuuden onni, olimme mieheni kanssa yrittäneet saada lasta jo useita vuosia. Suurin piirtein puolen vuoden välein tulin luonnollisesti raskaaksi ja yksitellen jokainen raskauksista päättyi keskenmenoon. Osa melkein heti raskaustestin näytettyä kahta viivaa, mutta yhden kanssa saavutettiin viikko 13. Hänen kanssaan minulla oli koko ajan outo tunne, ettei kaikki ole hyvin. Kävin viikolla 8 ultrassakin. Syke näkyi ja lääkärin mukaan syke poisti suurimman keskenmenoriskin. Vauva ei kuitenkaan koskaan kasvanut tuota viikkomäärää suuremmaksi. Istukka oli kiinnittynyt lihakseeni, eikä vauva ollut saanut ravinteita. Tuo keskenmeno hoidettiin kolmella kaavinnalla ja tähystyksellä ja lopulta lääkäri totesi, että istukan irti saamiseksi kohtua oli täytynyt runnella niin pahasti, etten koskaan enää voisi tulla raskaaksi.

Kaksosraskaus saatiin alulle paria vuotta myöhemmin IVF –hoidolla. Tosin on ihme ja kumma, että vauvoja oli kaksi. Olimme lukuisten keskenmenojen vuoksi tavoitelleet tavallista raskautta, joka ei olisi niin suuri riski, kuin kaksosraskaus. Raskausaika oli täynnä toinen toistaan mutkikkaampia ja kummallisempia käänteitä, joista voin kirjoittaa joskus oman postauksen. Lopputulos oli kuitenkin suurimpia unelmiammekin parempi: viikolla 27 syntyneet kymmenen pisteen kaksoset. Lastenklinikan lääkäri tosin huomautti jälkeenpäin, ettei yksikään keskonen ansaitse kymmentä pistettä. En tiedä olivatko pisteet häneltä sitten pois. Minua kommentti lähinnä huvitti!

Lapsemme olivat niin terveitä kuin noilla raskausviikoilla voi suinkin olla, kiitos upean ennakoivan raskausajan hoidon. Jade painoi syntyessään 985g ja Edvin 1165g. Sinä päivänä kun sain ensimmäisen kerran vaihtaa lastemme vaipat, Jade oli kevyimmillään ja painoi 880g. Nostin sormenpäilläni hänen hentoja peukalonpaksuisia jalkojaan, teippasin iPhone nelosta pienemmän vaipan joka ylsi hänen kainaloihinsa asti ja totuttelin kutsumaan itseäni hänen äidikseen. Juttelin pienokaiselleni: ”Äiti tässä. Äiti opettelee nyt hoitamaan sinua. Olethan kärsivällinen, kun tämä kaikki on minulle vielä niin uutta. Äiti pitää sinusta iskän kanssa hyvää huolta.”

pikkuruiset

Koko elämäni ajan olen pelännyt läheisteni menettämistä. Vauvojemme ollessa keskolassa isoveljeni ihmetteli, miten pysyimme mieheni kanssa niin tyyninä. Lastemme saturaatiomittarit aiheuttivat vuorotellen hälytyksiä ja punaisen valon kilkuttelua, kun jompikumpi vauvoista unohti hengittää. Silloin oli toimittava: piti ripeästi desinfioida kädet ja nostaa vauva pystyyn mahdollisimman reippaasti, taputellen häntä samalla kevyesti selkään. Kun saturaatiokäyrä lähti nousuun, vauva päästettiin takaisin lepäämään. Tiesin toki, että jokainen hälytyskellon kilinä voi olla kohtalokas. Mutta kun samaan huoneeseen tuotiin vielä puolta pienempiä vauvoja, ymmärsin kuinka hyvin meidän asiat kuitenkin olivat.

Ensimmäisinä viikkoina meille kerrottiin, että lasten kotiin saamiseksi oli täytyttävä kaksi ehtoa: vauvojen piti saavuttaa vähintään kahden kilon paino ja raskausviikkoja täytyi saada mittariin täydet 40. Siksi olikin erityisen yllättävää kun raskausviikolla 33 lääkäri kysyi, onko kotimme valmis vauvoille. Sain hämmennykseltäni kysyttyä ääneen: ”Jäävätkö he henkiin?” Tähän mieheni jatkoi: ”On meillä muumipyyhkeet.” Vauvat kotiutuivat raskausviikolla 35, muumipyyhkeet vauvaistuinten täytteinä, pienet Lastenklinikan hoitajien heille virkkaamat pipot päissään, nenämahaletkut ja saturaatiomittarit vielä apunamme. Jorvin sairaalan K2 –osastolta parkkipaikalle matkaa oli ehkä 150m. Me vuorottelimme mieheni kanssa rattaiden kuskinpaikkaa, otimme varmaan 30 valokuvaa, molempien hymy korvissa. En unohda sitä onneen pakahtumisen tunnetta ikinä.

jorvi

tatska
Lastemme 1kk vanhat kädenjäljet tatuoinnissa ja 1v. kädet tatuoinnin vieressä. Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

Noista hetkistä tulee pian kuluneeksi viisi vuotta. Aina lasten synttäreiden lähestyessä muistot palaavat erityisen hyvin mieleeni. Tatuoin yksivuotissynttäreiden aikaan molempien ensimmäiset kädenjäljet käsivarteeni. Pikkuruiset, peukaloni alle mahtuvat jäljet toimivat hyvin muistutuksena siitä, mistä lähdimme yhdessä ponnistamaan. Kun toiselle lapsista tulee voimakas uhman puuska, tai astun kipeästi pikkuruisten legojen lattialle unohdettuun rykelmään, tai kun valvon yön heidän sairastaessaan, tiedostan kirkkaasti kuinka onnekas olen.

Toivoa on.

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan valokuvaaja: Kimmo Kylmälä

JINGLE HELLS: JOULUHULLUN TUNNUSTUKSIA

Rakastan joulua. Rakastan myös kynttilöitä. Eräänä vuonna pikkujouluaikaan kutsuin joukon ystäviä kylään. Olin ostanut lasipalloja, joihin asetetaan tuikku ja ripustanut niitä verhotangosta roikkumaan. Tuikun tuli ei kuitenkaan mielestäni näkynyt riittävästi, joten laitoin jokaiseen kippoon kaksi tuikkua. Sovelsin muutenkin ja laitoin tuikkuja palamaan myös isojen seinäkynttilöiden päälle, koska en raaskinut polttaa itse isoa kynttilää (olin nuori ja köyhä opiskelija). Hetken ihastelin aikaansaamaani jouluista tunnelmaa, mutta kuten jo ehkä arvaatte, tämä tarina ei pääty hyvin.

Ensin isot pilarikynttilät sulivat tuikkujen lämmöstä ja tuikut putosivat lattialle kauhea määrä steariinia mukanaan. Säikähdimme, mutta tämä katastrofi oli helposti korjattavissa. Hetken kuluttua huomiomme kiinnittyi kuitenkin ikkunaan. Ahtaissa oloissa tuplatuikut olivat muuttaneet lasipallot tulipalloiksi! Toisen palloista kiikutin keittiön vesipisteelle, mutta toinen roihusi niin kovaa, että jouduin kiikuttaman sen pikakiitäjänä ulos. Pakkanen räjäytti pallon tuhansiksi sirpaleiksi. Samassa ystäväni huomasivat, että tuli oli polttanut sälekaihtimista kiinnitysnaruja ja tukahduttivat pientä alkanutta tulipaloa sohvakankaasta. Hups. Minä ja tuli = huono yhdistelmä. Tämähän ei nimittäin ollut eka eikä vika hasardi tulikokemus elämässäni.

Satunnaisista roihahduksista huolimatta olen kuitenkin melko etevä ja erittäin innokas jouluorganisaattori. Käsikirjoittaja Katri Manninen merkitsikin minut kerran Facebookissa tiedusteluunsa, jossa kyseli miten ihmeessä joulu otetaan haltuun ilman stressiä. Oma kaavani on yksinkertainen: kaikki tehdään ajoissa. Todella ajoissa ja moneen kertaan.

Minulla on leivonta-excel, jonka olemassaolo jostain syystä huvittaa ihmisiä ympärilläni. Sen avulla varmistan, että saan kaiken valmiiksi aattoon mennessä. Ongelmaksi muodostuvat kuitenkin joulutortut. Niitä leivon paljon ja toisinaan jo heinäkuussa. Joskus maltan odottaa ensimmäistä torttupellillistä jopa lokakuulle asti: mieletöntä itsehillintää! Harmillista tässä on se, että tortut ovat ehkä suurinta herkkuani ikinä. Jos leivon pellillisen, syön pellillisen. Jos leivon kaksi pellillistä, syön kaksi pellillistä. Jos siis haluan jättää osan tortuista tarjolle, ne pitää leipoa aattona. Onneksi ne ovat nopeita, sillä ilman minkäänlaista pistoa rinnassani tunnustan valmistavani tortut toisten äitien tekemistä valmiista taikinalevyistä 🙂

Joulukortteja en kehtaa jakaa vielä heinäkuussa, joten ne pystyn valmistamaan joulukuussa kuten muutkin normaalit ihmiset. Tosin tänä vuonna otimme perhepotretit tonttulakeissa heinäkuussa ja teetin niistä joulukortit heti tuolloin valmiiksi. Osoitteet kirjoitan kuoriin aina itsenäisyyspäivänä, se on deadline!

vanhaset2016_vari_iso-84
Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä Silmälasit: Wesc / Silmäasema

Joululahjojen hankinnan aloitan juhannuksen tienoilla. Kirjaan läpi vuoden puhelimeeni asioita, joista lähimmäiseni tykkäävät. Heti kun olen saanut hyvän vihjeen siitä, mistä joku läheiseni pitäisi, selvitän sen hinnan, kyttään alennusta ja hyökkään kauppaan hankkimaan tuotteen pakettiin. Rrrrakastan nimittäin lahjojen antamista ja etenkin toivotut, osuvat lahjat saavat hymyn niin minun kuin saajankin huulille.

Lapsieni kohdalla homma karkaa joskus käsistä, eivätkä lahjahetket rajoitu vain jouluun ja synttäreihin. Olen kehittänyt meille kotiin Merirosvo Mörököllin, joka erehdyttävästi muistuttaa minua blondilla afroperuukilla ja merirosvohatulla höystettynä. Mörökölli ilmestyy kotiimme aina täysin odottamatta minä vuodenaikana tahansa aarteiden kera. Aarteet etsitään kartan ja vihjeiden avulla ja puf, merirosvo katoaa ja äiti saapuu paikalle hämmästyneenä mistä lahjat oikein ilmestyivät. Nelivuotiaat lapsemme eivät toistaiseksi epäile Merirosvo Mörököllin todellista identiteettiä.

mo%cc%88ro%cc%88ko%cc%88lli
Merirosvo Mörökölli 🙂

Toisinaan poden hirveitä tunnontuskia tavaran määrästä ja päätän valmistaa kaikille lahjat itse. Siispä hyvissä ajoin keskikesällä virkkuukoukku käy vimmatusti kun valmistan joulukoreja. Niin paljon kuin virkkaamisesta tykkäänkin, käteni kipeytyvät tottumattomina jumppaliikkeistä ja vimma tyssää lyhyeen. Kaksi vuotta sitten sain idean valmistaa kaikille lasihimmelit. Ensimmäinenkään ei ole vielä valmis, eli pettää se minunkin organisointikykyni. Isänpäiväksi sain sentään puuhasteltua kanervakranssit isin ja pappojen haudoille. Niistä taputin itseäni olkapäälle. (kuvan kranssista voit käydä kurkkaamassa Instagramissa: ruuduntakaa)

Vaikka olen kova organisoimaan ja vielä kovempi tunnelmoimaan, on joulussa tärkeintä sallia itselleen hengähdyshetki pimeän talven keskelle. Sen tiedän, että stressillä ja liian kovilla odotuksilla saa tunnelman helposti pilalle. Elämä ei ole virheetön gourmet-lehden joulukuva, vaan välillä riisipuuro palaa pohjaan ja verhot meinaavat syttyä tuleen. Neuvoni on nauttia joulun kiireettömästä tunnelmasta vaikka pienissä erissä. Tätä tekstiä kirjoitankin glögikupposen ääreltä. Mieheni Timo kuljetti varmuudeksi joulukorttikuoret vähän kauemmaksi tuikkukiposta.

Nauttikaa!

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan tiedot: Valokuvaaja Ilkka Vuorinen,  meikki ja hiukset Sanna Manninen, silmälasit Carrera / Silmäasema