IHAN PAKKO HARRASTAA

IHAN PAKKO HARRASTAA

Hikikarpalot valuvat selässä, kun tanssitan, jumppautan ja pomputan kaksivuotiaita kaksosiamme muskarissa. Samaan syssyyn lausun vielä hengästyneenä runoa tai lorua. Ollessaan pieniä molemmat lapsemme olivat melko pidättyväisiä vieraiden ihmisten seurassa. Vaikka minä hyörin muskarissa kuin hullu, ainoa kehonosa joka kummallakaan kaksosella vapaaehtoisesti liikkui, oli silmämunat. Pysyttelimme kuitenkin sinnikkäästi mukana tässä lastemme ensimmäisessä harrastuksessa kahden vuoden ajan koska… Koska ajattelin, että lastemme on hyvä tutustua muihinkin lapsiin. Koska ajattelin, että olen itsekin pienenä harrastanut muskaria ja tykännyt siitä. Koska lasten kuuluu harrastaa.

Kun palasin äitiyslomalta työelämään, muskarin aikataulut menivät ristiin töitteni kanssa ja harrastus vaihdettiin tanssiin. Kotona kaksoset tanssivat aina, mutta kun sitä piti harrastaa suljetun oven takana ilman vanhempia, poikamme jäi mieluummin kanssani käytävään odottamaan. Ensimmäinen kausi kului kehitellen kaikenlaisia houkutuksia, joilla saada poikamme tanssisaliin. Hän oli kuitenkin lahjomaton, ja istui tiukasti vierelläni käytävän kovalla penkillä. Toinen kausi sujui jo paljon paremmin, ja pääsin itse nauttimaan kerran viikossa hyvän ystäväni lenkkiseurasta sillä välin, kun pienokaisemme olivat tanssimassa. Kauden päätyttyä poikamme kuitenkin ilmoitti, että tämä oli tässä. Hän ei halunnut enää tanssia, koska oli aina ryhmän ainoa poika. Mikään selitykseni ei saanut häntä palaamaan tanssin pyörteisiin.

Olen pyrkinyt siihen, että arkemme olisi sujuvaa ja kiireetöntä. Tai ainakin niin kiireetöntä, kuin se työn ja päiväkodin antamissa raameissa voi olla. Siksi olen ollut sitä mieltä, että vaikka kaksosemme ovat eri sukupuolta, he voivat harrastaa ihan samaa harrastusta. Neljävuotiaina he aloittivat jalkapallon. Poikamme oli innoissaan, mutta tyttäremme ei koskaan ymmärtänyt, miksi niin monen piti juosta yhden pallon perässä. Kaikillahan voisi olla ihka oma pallo! Ja kun lopulta treenikauden aikataulut vaihtuivat niin, että pallon perässä juostiin sunnuntaiaamuisin, lopetettiin sekin harrastus lyhyeen.

Sitten hoksasimme Järvenpään Spurtissa sirkusakrobatiatunnit. Molemmat lapsemme menivät sinne mielellään ja tulivat sieltä ulos posket punaisina ja paidat hikisinä. Kun samaan ryhmään siirtyi myöhemmin vielä pari lastemme rakasta tarhakaveria, olin entistä tyytyväisempi. Iloa varjosti ainoastaan eräs vanhempi, jolta sain moitetta siitä, että olen vienyt lapsemme liian kalliiseen harrastukseen. Nyt heidänkin perheensä koki painetta viedä omat lapsensa sirkusakrobatiaan, vaikka rahatilanne ei antanut periksi. On totta, että akrobatia on verrattain arvokas harrastus, jopa noin 5 kertaa arvokkaampi kuin vaikka se muskari. Mutta on varmasti myös arvokasta, että lapsemme saavat liikuntaa (akrobatiassa heillä liikkuu muukin, kuin vain silmämunat) ja että he viihtyvät harrastuksessaan. Ja vaikka ohjattu tunti on vain kerran viikossa, Spurttiin pääsee myös keskellä päivää samalla kausimaksulla leikkimään ja jumppailemaan. Mieheni vuorotyön ansiosta pystymme ottamaan ilon irti näistäkin vuoroista.

Olen pannut merkille, että tietyssä seurassa lasten harrastuksista kerskutaan. Mitä enemmän harrastukseen syydetään rahaa ja vanhempien aikaa (kuten vaikkapa jääkiekkoon, taitoluisteluun, ratsastukseen ja tennikseen), sitä ”parempi” vanhempi on. Itse haluan pyrkiä tästä ajattelumallista mahdollisimman kauas. Koen, että mitä vähemmän tilaa harrastukset vievät lastemme kalenterista, sitä enemmän aikaa voimme viettää yhdessä koko perheen voimin, vaikka sitten luistellen, hiihtäen, uiden tai potkien lähikentällä palloa. Joskus on hyvä miettiä, kummalle lapsen harrastus on tärkeä, lapselle vai vanhemmalle.

Mutta saa sitä aikaa menemään muuhunkin, kuin lasten harrastuksiin. ”Haluaisin vaan viettää enemmän aikaa sinun kanssasi äiti, lausui rakas 5-vuotias tyttäreni syksyllä, kun työni oli haukannut perheemme yhteisistä hetkistä liian suuren palan. Vaikka huolehdin tarkkaan, etteivät lasten harrastukset täytä kalentereitamme kokonaan, oli oma rakas ”harrastukseni” eli työni vallannut niin paljon tilaa elämästäni, etten meinannut jaksaa enää mitään muuta tehdäkään.

Parhaimmillaan harrastus kai tarkoittaa sellaista ajanvietettä, joka tuo lisää energiaa muuhun elämään. Tälle vuodelle tutkinkin sellaisia harrastusmahdollisuuksia, joihin voimme osallistua yhdessä lastemme kanssa. Minä ja tyttäreni olemme molemmat haaveilleet kitaransoiton opettelusta. Miksi emme siis aloittaisi soittotunteja yhdessä?

IMG_0256.JPG

Hurraa harrastuksille! Mutta pidetään järki mukana niitä lastemme puolesta valitessa.

Maija #ruuduntakaa

NIRSOT LAPSET RAVINTOLASSA

NIRSOT LAPSET RAVINTOLASSA

Luin vasta nyt Hanna Sumarin 4.6.2017 julkaiseman blogikirjoituksen otsikolla: Lapset ravintolassa (http://blogit.apu.fi/hannasumari/lapset-ravintolassa). Kohua herättäneessä tekstissä Sumari arvostelee vanhempia, jotka antavat lapsilleen liikaa valinnanvapautta ruoan suhteen. Sumari on kokenut tämän erityisen häiritseväksi toiminnaksi ravintolassa, jossa vanhemmat kyselevät lapsiltaan buffet-pöydän ääressä, mikä näille kelpaisi. En loukkaantunut lukemastani, enkä saanut raivonpuuskia kuten jotkut tekstin lukeneet. Otan kuitenkin kantaa, koska kirjoitus herätti minussakin ajatuksia. Tässäpä siis yksi näkökulma lisää.

Ennen kuin tulin äidiksi, ärsyynnyin nirsoista lapsista. Ajattelin, että on vanhempien syytä, jos lapsi on liian valikoiva. Tein omia johtopäätöksiä: lapselle on selkeästikin tehty aina omat ruoat, eikä hänelle ole tarjoiltu samaa sapuskaa kuin aikuisille. Totuttelukysymys. Lapselle on varmasti annettu liikaa vaihtoehtoja, eikä hän ole kokenut jäävänsä ilman ruokaa, vaikka olisikin ronkeli. Nirsoilulla ei siis ollut seurauksia. Vanhemmat olivat lepsuilleet ja lapsi toimi perheen päättäjänä. Niin ärsyttävää!

Sitten koitti se päivä, kun minusta tuli kaksosten äiti. Saimme ihanan tytön ja ihanan pojan. Tarjoilimme molemmille alusta alkaen monipuolista ruokaa. Joskin muona oli toisten äitien tekemää, sillä omat resurssit eivät riittäneet soseutusrumbaan (vaikka olisi ehkä jonkun mielestä pitänytkin). Ruokaa kului valtavia määriä, eikä kumpikaan nirsoillut yhtään.

Olemme kasvattaneet lapsiamme hyvin tasapuolisesti ja molemmilla on ollut samat säännöt. Kumpaakaan ei ole suosittu tai lellitty enempää, kuin toista. Ja kuitenkin nyt viiden vuoden iässä olemme tilanteessa, jossa toinen kaksosista syö ihan mitä vaan, mutta mieluiten kasviksia. Ja toinen kaksosista ei koske mihinkään kasvikseen, hedelmään tai marjaan. Oikeastaan hänelle ei kelpaa mikään ruoka, joka on jonkun väristä. Ainoastaan lihat, peruna, makaroni, riisi ja juusto maistuvat hänelle. Nirsoilu yltää herkkuihin asti. Kun toinen kaksosista valitsee perjantaina kuola suupielissään irtokarkkeja ja mehuja, toinen kaksosista kelpuuttaa herkuikseen ainoastaan jogurttirusinat ja lakut. Olenkin joskus leikkisästi todennut, että he ovat jo raskausaikana vatsassani killuessaan jakaneet syömäni ruoat, sillä niin he yhä tekevät.

Ruokailuista tuli lopulta minulle stressinaihe. Pohdin, saako nirso lapseni kaikki tarvitsemansa ravintoaineet. Aloin seuraamaan sykemittariani perheen yhteisten ruokailujen aikana ja huomasin käyväni ihan kierroksilla. Hakeuduimme neuvolan ohjaamina ravintoterapeutille. Hän tutki ronkelin lapsemme kasvukäyriä, katseli tämän vireystasoa ja tokaisi sitten: ”Mutta hyvinhän hän näyttää voivan, kasvavan ja kehittyvän!” Se oli kyllä totta. Lapsemme syntyivät pikkukeskosina ja ovat siihen nähden nykyään jättiläisiä. Molemmat ovat pitkiä ja painon suhde pituuteen on kummallakin 0-käyrällä, eli pituuden ja painon suhde on ideaali.

Käynnin päätteeksi ravintoterapeutti totesi hymyssä suin: ”Ei huolta, kyllä hän kolmekymppisenä sitten jo kasviksia syö.” Mukaan saimme myös muutaman kullanarvoisen ohjeen. Ne kuuluvat näin: Yhteisten ruokailujen pitää tapahtua hyvässä hengessä. Ei saa pakottaa syömään, eikä pidä kiristellä hampaita, vaikka kuinka ärsyttäisi tai huolestuttaisi. Riittää, jos lapsi huolii ensin kasviksen lautaselleen, vaikka ei edes koskisi siihen. Pikku hiljaa voi kokeilla, josko hän suostuisi koskemaan kasvikseen, ehkä haistamaan ja lopulta jopa maistamaan sitä. Jos rohkeus riittää maistamiseen asti, lapsella pitää olla lupa sylkeä kasvis pois suusta, jos maku ei miellytäkään. Ja vaikka edessäsi olisi pian irvistävä ja kasvista suustaan sylkevä lapsi, muista kehua häntä siitä, kuinka reippaasti uskalsi kuitenkin kokeilla maistamista.

IMG_0881
Lastemme iltapalat ovat ”vähän” eriväriset.

Tätä taktiikkaa olemme testanneet nyt vuoden päivät ja edenneet siihen pisteeseen, että ronkelikin lapsemme suostuu aina vähintäänkin haistamaan ruokaa. Päärynää, porkkanaa ja kurkkua hän on jopa maistanut. Porkkana- ja pinaattiletut hän syö mielellään ja itse asiassa ne ovat hänen herkkuaan (puuron ohella). Lisäksi lapsemme osallistuvat mielellään ruoan valmistamiseen, salaatin ja kasvisten pilkkomiseen sekä leipomiseen, vaikka kyseessä olisikin porkkana- tai banaanikakku.

Tiemme tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Ja edelleen monen näkökulmasta meidän lapsemme on juuri se ärsyttävä nirso. Voin siis hyvin kuvitella tilanteen ravintolan buffetpöydässä ja minut äitinä kysymässä lapseltani: ”Ottaisitko kurkkua, maistaisitko porkkanaa…” ja lopulta päätyisimme ruokapöytään pelkän perunan kanssa, koska kaikki muu epäilyttää lastamme liikaa. Usein toimimme ravintolassa niin, että tilaamme lapsillemme yhden aikuisten ruoka-annoksen. Toinen syö siitä salaatin ja kasvikset, toinen lihan. Yhdessä he jakavat perunat tai muun lisukkeen, täysin sulassa sovussa.

Molemmat lapsemme ovatkin käytökseltään varsin rauhallisia ja pöytätavat hallitsevia. Siksi puolestani kummastelin viime kesänä Turussa, kun meitä ei huolittu lastemme takia ravintolaan syömään kello viideltä torstai-iltana. Vilkaisin ravintolasaliin, jossa keski-ikäinen mies nuokkui kännissä kuin käkikello. Samaa ikäryhmää edustanut nainen kompasteli skumppapäissään hameenhelmoihinsa. Tämä oli kuitenkin täysin hyväksyttävää, koska he ovat aikuisia. Sen sijaan lapsemme, jotka olisivat istuneet ja ruokailleet kanssamme nätisti pöydän äärellä, eivät saaneet edes astua ravintolaan sisään, koska ovat lapsia. Ja nekin lapset, jotka eivät vielä osaa käyttäytyä ravintolassa, eivät kyllä tällä tyylillä siihen koskaan opikaan. Lapsista toki lähtee ääntä, mutta niin lähtee aikuisistakin. Voi kun osan aikuisista voisi toisinaan eliminoida ravintoloista 😉

Maukkaita ruokailuhetkiä toivottaen,

Maija #ruuduntakaa