HÄIKÄISEVÄÄ

HÄIKÄISEVÄÄ

Valkoiset hanget kimmeltävät timanttien lailla helmikuisessa auringossa. Pakkasta on ainakin kaksikymmentä astetta. Vedän kaulaliinaa korkeammalle kohti korvia, istun pelkääjän paikalle äitini kyytiin ja suljen silmäni aurinkolasien linssien takana. Hymyni yltää leveänä korviin asti ja oloni on hämmentyneen onnellinen. Eletään vuotta 2004. Minulle on juuri tehty silmien laserleikkaus onnistuneesti.

Olin pohtinut leikkaukseen menemistä kauan. Minusta oli kehittynyt piilolinssien suurkuluttaja, eikä opiskelijabudjetti oikein taipunut alati vaihtuviin silmälasimieltymyksiin. Tarkan euron tyttönä olin laskenut kuinka nopeasti laserleikkaus olisi maksettu samalla piilolinssien ja silmälasien käyttömäärällä, ja lähtenyt viemään prosessia eteenpäin. Haastattelin kaikki ystävät ja tuttavat kenelle operaatio oli tehty. Jokainen hehkutti vuorollaan omaa kokemustaan. Ei kipua, ja näkö on huikeasti parempi jo leikkauspäivän iltana. Kävin oleelliset lääkärintarkastukset ja sitten varattiinkin jo sopivaa leikkausaikaa kalenterista.

Leikkausta edeltävänä iltana yritin painaa mieleeni, miten hyvin (tai huonosti) näin: suihkussa en erottanut purkkien ja purnukoiden joukosta etikettien kirjoituksia, television tekstejä en erottanut jos etäisyyttä telkkariin oli yli metrin ja muutenkin koko näkökenttä oli samea. Leikkausta seuraavina päivinä ja viikkoina sain valtavaa mielihyvää siitä, kun television kirjaimet alkoivat muodostua teräviksi sohvalta asti ja pystyin kirjoittamaan tekstiviestejä ilman, että kännykkä oli kiinni kasvoissani. Toki oli myös omituista siirtyä suihkusta saunaan ilman talutusapua.

Osana leikkauksen jälkihoitoa neuvotaan käyttämään aurinkolaseja ja koinkin omat silmäni operaation jälkeen melko valonaroiksi. Esimerkiksi television tekstitykset tuntuivat mielestäni liian kirkkailta ja istuin usein lasit päässä sisälläkin. Vähänhän se oli noloa parikymppiselle, ainakin treffeillä. Istua siinä Stevie Wonderin näköisenä suloinen poika vieressä. Mutta pakko mikä pakko.

En ollut aikaisemmin käyttänyt aurinkolaseja juuri ollenkaan, sillä elämässäni kaikki ylimääräinen laukuntäyte tuppaa aina jäämään kotiin. Rakastan kävellä joka paikkaan enkä haluaisi rehata mukanani painavaa laukkua. En toki ole tässä aina onnistunut, sillä monena aamuna automme turvavyöhälytys piippaa, kun asetan ”höyhenenkevyen” käsilaukkuni etupenkille. Se on oikeasti niin painava, että auto luulee laukkuani henkilöksi. No mutta, aurinkolasit (ja sateenvarjo!) sen sisältä joka tapauksessa useimmiten puuttuvat.

Muistan ensimmäiset ja leikkaukseen asti ainoat ”oikeat” aurinkolasini. Olin ehkä 6-vuotias ja olimme lähdössä perheeni kanssa etelään. Isoveljelleni ostettiin uudet aurinkolasit ja sen seurauksena minunkin oli sellaiset saatava. Iskin silmäni valkoisiin maailman kauneimpiin Ray Ban –laseihin. Äitini heltyi ja matkalle lähdettiin uudet kalliit aurinkolasit matkalaukussa. Laukkuun ne myös jäivät, käyttämättömiksi. Muutamaa vuotta myöhemmin myin lasit kirppiksella parilla markalla ja äitini itki verta naapuripöydässä.

Sinällään aurinkolasit olisivat voineet olla tarpeen jo lapsena, sillä olen pienestä saakka sairastanut migreeniä. Siinä missä lapsena selvisin yhdellä migreenillä vuodessa, aikuisiällä kiputila on voinut iskeä monta kertaa viikossakin. Olen tv-työni puolesta istunut eräänkin gaalaillan spottivalon alla ja joutunut hipsimään kesken juhlien kotiin, kun kirkas valo on aktivoinut päänsäryn, joka on nopeassa tahdissa yltynyt migreeniksi. Aurinkolasit ovat taivaan lahja päänsärylle. Mitä tummemmat linssit, sen parempi. Migreeniin auttaa (ainakin minulla) säkkipimeys. Sellaista ei toki aurinkolaseilla saa, mutta jo kirkkaan valon himmennys auttaa kovasti.

Olen joskus pohtinut miksi julkkikset usein kulkevat aurinkolasit päässään. Johtuuko se siitä, että he eivät halua tulla tunnistetuksi? Vai voiko se johtua siitä, että paparazzien salamavalot ovat yksinkertaisesti liian häikäisevät? Mene ja tiedä. Mutta aurinkolaseilla on eittämättä helppo lisätä viileyttä ulkonäköön.

viilea%cc%88t-koirat
Kuvassa ultraviileitä koiria. Lähde: Steve Collis, popdogs

Kun hanget lähtevät sulamaan ja kastavat ajotien asfaltin, kirkkaassa kevätauringonpaisteessa kutsun näkymää kultaiseksi keskitieksi. Silloin ei auton lippa auta, kun valo tulee alhaalta tiestä. Tykkään hiihtää järven jäällä, mutta voidakseni nauttia henkeäsalpaavista maisemista, aurinkolasit ovat välttämättömät. Oikeastaan ihmettelen, miten muka olen voinut elää käyttämättä aurinkolaseja?

Yhteistyökumppanillani Silmäasemalla on paketoitu ja hinnoiteltu aurinkolasilinssejä voimakkuuksilla asiakkaiden tarpeita ajatellen. Esim. urheilijat voivat ostaa aurinkolasit, jotka ovat suunniteltu juuri urheilijoille. Heillehän sopii kaarevat aurinkolasit ja peilipinnat linsseissä. Yleisesti aurinkolasit voimakkuuksilla saa Silmäasemalta alkaen 99 € (hinta sisältää sekä aurinkolasikehykset valikoiduista malleista että yksiteholinssit) ja sen lisäksi helmikuussa saa S-Etukortilla -15 % kaikista aurinkolaseista voimakkuuksilla.

Kesällä käytän aurinkolaseja heti siitä hetkestä lähtien, kun astun ovesta ulos. Illalla ihmettelen, kun on niin hämärää ja isken jokaisen valonlähteen kotona päälle. Sitten mieheni tulee kotiin ja kehottaa minua vaihtamaan aurinkolasit silmälaseihin 🙂

Aurinkoisia talvipäiviä toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / aurinkolasit: Silmäasema

”BOIL IT, BROIL IT, BAKE IT, SAUTE IT!”

”BOIL IT, BROIL IT, BAKE IT, SAUTE IT!”

Laserleikkauksen jälkeen ehdin elämään 11 vuotta ilman silmälaseja. Saatuani jälleen aikuisiällä silmälasimääräyksen, päätin kiertää kaikki oman kaupunkini optikkoliikkeet läpi. Hämmästyksekseni Järvenpään kokoisesta kaupungista löytyi 8 silmälasikauppaa! Mikään liikkeistä ei ollut tyhjä, vaan jokaiselle putiikille riitti asiakkaitakin.

Omaa ostostani pohdin ja puntaroin, vaikka aikaa ei edes ollut. Tarvitsin lasit mahdollisimman pian, jotta saisin oloni helpottumaan. Päivittäiset migreenikohtaukset olivat kaameita, työpäivät tietokoneruutua tuijottaen tuntuivat helvetillisen pitkiltä. Aamulla ei huvittanut edes avata silmiä, kun ne olivat jo valmiiksi niin kipeät. Halusin silti ottaa ilon irti ostokokemuksesta ja testasin varmaan sadat kehykset pienen pystynenäni päällä. Jokaisen liikkeen parhaista kehyksistä otin kuvat ja lähetin ne äidilleni ja miehelleni arvosteltavaksi. Yhteiset suosikkisangat löytyivät Silmäasemalta.

11947599_10155992975995722_4094678127873675277_n

Ajanjaksona jona en itse tarvinnut silmälaseja, en kiinnittänyt huomiota siihen kuinka monella ihmisellä ympärilläni on kakkulat nenällään. Oikeastaan havahduin asiaan vasta tänä vuonna tyttöjen mökkireissulla. Olimme menossa saunaan ja etsin omille laseilleni paikkaa pukeutumistilasta ja kas, siinä oli viidet erilaiset sangat nätissä rivissä pöydällä. Lisäsin omat lasini riviin ja liityin ystävieni seuraan lauteille. Tilastot kertovat, että yli 15-vuotiaista suomalaisista jopa 70 prosentilla on silmälasit.

Useimpien asioiden hankinnassa ja valinnassa olen todella tarkka. Joitain ostoksia tuppaa kuitenkin kertymään kaappiin enemmän kuin toisia. Tunnustaudunkin mekkoaddiktiksi. Jos joku toinen tuhlaa rahansa baariin, kalliisiin harrastuksiin tai tekniikkaan, minä tuhlaan ylimääräiset rahani mekkoihin. Nyt mopo on lähtenyt käsistä myös silmälasien suhteen, mutta onneksi saan tehdä yhteistyötä Silmäaseman kanssa, eivätkä kaikki silmälasikustannukset mene enää omasta pussistani. Voin kuitenkin vinkata, että Silmäasemalla on tällä hetkellä tarjous, jolla saa kahdet lasit yksien hinnalla. Aiemmin olen itsekin ostanut vain yhdet yleispätevät kehykset kerrallaan ja käyttänyt niiden sovittamiseen viikkotolkulla aikaa. Mahdollisuus hankkia kahdet erilaiset kehykset yksien hinnalla avaa kuitenkin mahdollisuuden hommata toiset vähän leikkisämmällä mallilla. On ihanaa heittäytyä kehyksien vietäväksi ja ostaa kahdet aivan erilaiset lasit eri käyttöön!

Viime kesänä matkalla Järvenpään Puistoblueseihin selitin ystävilleni suu vaahdossa silmälaseista. Heidän mielestään aihe ei ollut kovin mielenkiintoinen: vähän sama, kuin joku vaahtoaisi pyöräilykypäristä. Ne jotka ovat nähneet Forrest Gump –elokuvan, muistavat ehkä Bubba Gumpin ja hänen intohimonsa katkarapuihin: ” You can barbecue it, boil it, broil it, bake it, saute it. Dey’s uh, shrimp-kabobs, shrimp creole, shrimp gumbo. Pan fried, deep fried, stir-fried. There’s pineappleshrimp, lemon shrimp, coconut shrimp, pepper shrimpshrimp soup, shrimpstew, shrimp salad, shrimp and potatoes, shrimp burger, shrimp sandwich.” Että hei, kaikilla meillä on juttumme: jollain se on katkaravut, minulla mekot ja silmälasit! Katkaravuille olen allerginen.

Yhden vinkinkin haluan vielä antaa: vaikka silmälasikaupoissa jaotellaan kehykset naisten ja miesten kehyksiksi, kannattaa laajentaa sovitus myös vastakkaisen sukupuolen osastolle. Kesällä ostamani, pitkään etsimäni pilotti -kehykset löytyivät miesten osastolta ja toimivat huikean hyvin. Vai mitä sanotte?

img_9145

Tuntuu, että silmälaseja ei osteta nykyään enää vain yhteen tarkoitukseen, vaan moniin eri tarpeisiin. Silmälaseilla leikitellään ja niitä käytetään asusteena siinä missä käsilaukkua, kenkiä tai hattujakin. Ne voivat olla myös tyylin niin sanottu ”center piece”, kuten muoti-ikoni Iris Apfelin nenällä.

Hauskoja ja rohkeita kehysvalintoja toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

VAIN SYDÄMELLÄÄN NÄKEE HYVIN

VAIN SYDÄMELLÄÄN NÄKEE HYVIN

Olen aina uskonut pikkuisen kohtaloon: siihen, että asiat tapahtuvat kuten niiden on tarkoitus. Omassa elämässäni asiat ovat usein tapahtuneet mutkien kautta, eivät helpointa ja suorinta reittiä vaan polveillen ja silloin tällöin myös polvet naarmuilla matkaa jatkaen. Jos itse saisin täysin käsikirjoittaa elämääni, reitti olisi varmasti ollut tylsempi. Mutta aina on menty eteenpäin ja tässä hetkessä tänään olen 35-vuotias kaksosten äiti, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä ja ammatiltani tv-tuottaja.

Joskus hiljaisuuden laskeutuessa kotiimme kiireisen päivän jälkeen olen löytänyt itseni pohtimasta sitä, millaista olisi olla sokea tai kuuro. Jos minun olisi valittava, kumpaa olisin mieluummin? Olen vahvasti tunneihminen ja aistin muiden tunteita pelkästä kehonkielestä ja ilmeistä. Aviomieheeni rakastuin silmittömästi jo ensimmäisellä katseella. Kun lapsemme viettivät elämiensä ensimmäisiä viikkoja sairaalan teho-osastolla, koin vaikeaksi soittaa ja kysyä lasten voinnista puhelimella. Murruin heti, jos olin kuulevinani hoitajan äänessä huolta, tai toisaalta huolettomuutta eli välinpitämättömyyttä. Elämäni aikana olen huomannut, ettei mitään kannata ottaa itsestäänselvyytenä, ja siksi mielessäni pyörivät silloin tällöin myös ajatukset siitä, millaista olisi elää ilman näkökykyä.

Alkuvuodesta 2015 varasin aikaa silmälääkärille. Olin jättänyt monenlaisia oireita huomioimatta jo vähän aikaa, mutta nyt en enää siihen kyennyt. Silmäni tuntuivat kuivilta ja roskaisilta. Silmäluomeni olivat turvonneet ja arat. Ilman meikkiä näytin turpiin saaneelta, tai vähintään koko yön itkeneeltä. Valonarkuutta oli niin, että olisin sisätiloissakin ollut mielelläni aurinkolaseissa. Lopulta kärsin päivittäisistä migreeneistä, valohäiriöistä kuin ukkostaisi. Iltaisin en nähnyt lukea tv:n tekstityksiä. (Onneksi suosikki tv-sarjani Emmerdale ei ole se maailman nopeatempoisin…)

Kuten monella, minullakin on taipumusta pieneen luulosairauteen. Päässäni liikkui monenlaisia vaihtoehtoja siitä mikä voisi olla vinossa. Googlea apuna käyttäen olin jo diagnosoinut itselleni aivokasvaimen ja listannut miehelleni tarkat ohjeet hautajaisjärjestelyistäni. Mitä kukkia, mikä laulu lauletaan, keitä pitää kutsua. (Tv-tuottajana mielikuvituksen puute ei ole se heikko kohtani). Ajanvarauksen nainen oli lempeä ja ymmärtäväinen. Hän ehdotti varovasti, että ehkä kyseessä on kuitenkin vain silmätulehdus.

Silmälääkärin vastaanotolla hengitin syvään ja tulkitsin lääkärin eleitä. Pelotti. ”Tuleeko minusta sokea?” kysyin. Silmälääkäri tuijotti minua vakavana. ”Ei… vielä”, hän totesi hiljaa. Lamaannuin. Ajatukset jumiutuivat paikalleen ja oli vaikea uskoa juuri kuulemaansa. Minulla ei tosiaan ollut silmätulehdusta (eipä tosin aivokasvaintakaan, luojan kiitos). Oireiden syy ulottui peräti 11 vuoden taakse: paljastui, että minulle vuonna 2004 tehdyssä silmien laserleikkauksessa sarveiskalvoni oli hiottu liian ohuiksi. Onko tämä yleistä? Ei. Ymmärtääkseni noin 3% laserleikkauksista epäonnistuu; toisin sanoen 97% leikkauksista onnistuu. Lääkärini vakuutti, että nykytietoon perustuen enää missään ei leikata sarveiskalvoja niin ohuiksi, kuin minulla on leikattu. Mutta vuonna 2004 olemassa olleen tiedon mukaan kyseinen paksuus oli ihan ok.

Seurauksena laserleikkauksesta minulla on suuri riski sairastua kartiopullistumaan. Nopeasti googlattuna sarveiskalvon kartiopullistumassa oireena on asteittainen näön heikentyminen. Sarveiskalvon muodon poikkeavuus aiheuttaa mm. likinäköä, hajataitteisuutta ja mahdollisesti kohteen näkemisen useina samanaikaisina kuvina. Onneksi nelivuotiaat kaksoseni eivät ole identtiset, etten sentään näe heitä nelosina!

Hyviäkin uutisia oli. Ihmisen vanhetessa sarveiskalvo luonnostaan kovettuu ja kartiopullistuman eteneminen hidastuu merkittävästi 40. ikävuoden jälkeen. Tässä suhteessa siis odotan vanhenemista ja ostan ilomielin sitä vahvempaa ryppyvoidetta! Sairauden etenemistä voidaan hoitaa myös leikkauksin, mutta koska operaatioihin liittyy omat vaaransa, en ole ensimmäisenä vaihtoehtona jonottamassa leikkauspöydälle. Riski jonkinasteiseen sokeuteen kulkee nyt mukanani – ja minun täytyy opetella kulkemaan sen kanssa.

En ikinä unohda kotimatkaa lääkäristä. Ensireaktioni oli purskahtaminen itkuun, kun kävin läpi elämäni eri osa-alueita. Ammatti: tv-ohjelmien tuottaminen (niitähän katsellaan!). Rakkaaksi muodostunut sivutoimi: meikkien ja kampausten tekeminen (ne pitää nähdä!). Kiinnostuksen kohteet: muoti, sisustaminen, askartelu, käsityöt (ja kaikki muukin visuaalinen!). Saavuin kotiin ja näin lapset piirtämässä. Itkin lisää. (Haluan nähdä kun he kasvavat! Ajavat pyörällä! Astelevat alttarille!) Kaiken tämän kyyneltulvan keskellä mieheni pysyi rauhallisena, kuten aina. Hän sanoi vain yhden lauseen: “Rakas, olethan sä kaikessa tuossa kuitenkin paikalla.” Oloni helpotti melkein heti. Tuntui hyvältä, kun mieheni ei yrittänyt kieltää asiaa, muuttaa sitä muuksi. Totuus kun on, että saatan sokeutua. Onneksi mieheni on viisas ja ihana. Ja onneksi sydämellä näkee hyvin ja juuri ne tärkeimmät asiat.

Hetkestä silmälääkärin vastaanotolla on kulunut puolitoista vuotta. Sen jälkeen olen tuottanut neljä tv-ohjelmaa, hankkinut kolmet erilaiset silmälasit, järjestänyt merirosvo- ja Titi-nalle lastensynttärit, viettänyt hääpäivää Roomassa, juossut tuttua lenkkireittiä ja katsellut vuodenaikojen vaihtuvan. Usein olen miettinyt näkökyvyn mahdollista menettämistä, mutta en joka päivä.

Näköni ei sinänsä ole tällä hetkellä huono, eikä varsinkaan, kun muistaa että lähtökohta ennen laser-leikkausta oli komea lukema -6,75. Minulla on hajataittoa, ja sitä korjataan nyt silmälaseilla. Migreenit ja muutkin haittaoireet ovat vähentyneet merkittävästi lasien myötä, ja se on mahtava juttu se. Lisäksi – jos pahin toteutuu ja oikeasti sokeudun – meillä on jo opaskoirakin valmiina kotona, nimittäin labradorinnoutajamme Puntti. Tosin jos rehellisiä ollaan, hän on opaskoirakoulun reputtanut hulttio-oppilas (eli jääpä sitten nähtäväksi, kuinka emännän käy!).

Tämä blogi käsittelee minun matkaani silmäsairauden kanssa ja elämääni silmälasien takana ja koko rahalla niiden edestä. Aiheesta ja aiheen vierestä. Kiitos kun jaksoit lukea elämäni ensimmäisen blogipostauksen.

Aurinkoisin ajatuksin

Maija #ruuduntakaa