RUUTUVISA: MITÄ PUET KASVOILLESI TÄNÄ KESÄNÄ?

Joidenkin pöytälaatikot pursuavat runoja, toisten kerran käytettyjä kynsilakkapulloja tai salaisia keksikätköjä. Olen luonteeltani vähän oravankaltainen ”hilloaja”. Omaan pöytälaatikkooni tiensä ovatkin löytäneet nuo kaikki edellä mainitut asiat, mutta myös poikkeuksellisen monet erilaiset pokat. Miehiin iskee kuulemma kesäisin autokuume, mutta minuun on tänäkin keväänä iskenyt silmälasikuume.

No mitä pöytälaatikkoni sitten jo nykyisellään kätkee sisäänsä? Löytyy MaxMaran juhlaprillit titaanisangoilla ja timanteilla, kepeät Tommy Hilfigerin sporttilasit, joilla taittuu juoksulenkki jos toinenkin, Fendin mustat paksut sihteerisangat BlueControl –linsseillä ja Wescin yksinkertaiset pilottisangat, jotka ovat muodikkaat joka tilanteen silmälasit. Hommat ovat aina hanskassa, mutta hanskat joskus hukassa. Varmaa on kuitenkin se, että silmälasiasiat ovat minulla kunnossa.

Vaikka voi vaikuttaa siltä, etten tarvitse lisää laseja, huomasin käveleväni silmälasiliikkeen ohi ja pälyileväni salaa ikkunan takaa uusien muotikehyksien rivejä. Koska kyseessä oli lemppariliikkeeni Järvenpään Silmäasema, ajattelin piipahtaa sisällä ja tutkia, millaisia ovat trendikkäimmät ruudut juuri nyt.  

Jo pari vuotta olen etsinyt täydellisiä valkoisia silmälaseja. Ja kuinka ollakaan: lopultakin ne ovat muotia! Valikoima on siis laajentunut ja löysin juuri sopivat. Yleisesti voi sanoa, että silmälasikehysten vaaleus, läpikuultavuus, havannan sävyt ja kulta ovat nyt kuuminta hottia.

Menin muuten liikkeeseen vahingossa jo valmiiksi trendikkäänä Carreran läpikuultavissa, pyöreissä sangoissa, sillä pyöreät unisex-mallit niin muovisina kuin metallisinakin ovat edelleen muodissa. Kutsun näitä laseja halilaseiksi, koska ne luovat mielestäni nallemaisen kotityylin. Yhdistettynä kukkakuosiin ne synnyttävät mielestäni hauskan ja muodikkaan retrofiiliksen.

161004-MV-692
Silmälasit: Carrera, Silmäasema Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki ja hiukset: Sanna Manninen

Pyöreiden kakkuloiden rinnalla trendeissä kulkevat myös naiselliset pisaramuodot ja kissamaiset kehykset. Mutta jos pitää enemmän kulmikkaasta, niitäkin löytyy. Testasin esimerkiksi Versacen kehystä 1243. Toinen esimerkki on Dolce&Gabbanan malli 3273, jota saa kauniissa havannan ja vaalean beigen yhdistelmässä.

Nyt kun Suomen superkylmä kevät on ehkä taittumassa kesäksi, tarvitaan myös aurinkolaseja. Tämän kesän aurinkolasimuoti ottaa vahvoja vaikutteita 70-, 80- ja 90-luvuilta niin muotojen kuin värienkin puolesta. Aika kattaus! Tarjolla on ylisuuria Woodstock -henkisiä malleja ja toisaalta pyöreät panto-muodot ovat edelleen hyvin suosittuja. Pyöreään muotoon saatetaan yhdistää pilottimalleista tuttu tuplaripaisuus. Naiselliset kissamaiset mallit ja pilottilasit pitävät pintansa kaudesta toiseen.

Musta ja eri havannan sävyt hallitsevat sesongin 2017 aurinkolasikehysten värimaailmaa. Myös kevään trendiväri roosa näkyy vahvasti aurinkolaseissa. Metallin sävyistä kulta on ehdoton numero yksi. Jos haluaa valita perinteisemmän väriset kehykset, niitä voi piristää värikkäillä linsseillä tai peilipinnoilla. Linsseissä näkyy edelleen paljon liukuvärejä. Linssien väritys voi olla hyvinkin vaalea, jolloin ne toimivat parhaiten lähinnä asusteena. Itse ihastuin valtavasti McQ:n kultaisiin pyöreisiin silmälasikehyksiin, enkä saanut niiltä mielenrauhaa! Päätinkin muuntaa kultaiset kehykset aurinkolaseiksi ja valitsin niihin ruusukullan väriset peililinssit. Jos joskus kyllästyn näihin erikoislinsseihin, on lasit helppo muuttaa takaisin tavallisiksi silmälaseiksi.

Piipahtaessani Silmäasemalla ainoa ongelmani oli liian ammattitaitoinen lempparimyyjäni Johanna, joka kantoi eteeni toinen toistaan hienompia laseja. Hänellä on ihmeellinen taito valita satojen kehysten joukosta aina juuri ne, jotka sopivat minun kasvoilleni ja persoonalleni parhaiten. Jos budjettini olisi rajaton, olisin hankkinut ainakin neljät silmälasit ja kolmet aurinkolasit. Mutta silloin pöytälaatikossa ei enää olisi ollut tilaa, joten kohtuus kaikessa 😉

Mitä sinä muuten hankkisit, jos saisit 200 euroa shoppailurahaa Silmäasemalle? Vastaamalla kysymykseen blogin kommenttikentässä tai Ruudun takaa –facebookissa voit voittaa itsellesi 200 euron lahjakortin Silmäasemalle! Siispä kipin kapin kommentoimaan!

Iloiset terkut Ruudun takaa,

Maija

 

Silmäasemalla kuvatut valokuvat, meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

KAKSI TUNTIA KÄTTELYÄ

Kuusitoistavuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi Britteihin. Syitä sille, että halusin kokea tuon vaihto-oppilasvuoden, olivat halu parantaa kielitaitoa, pohjaton uteliaisuus ja elämänjano sekä ennen kaikkea hillitön Robbie Williams –fanitukseni. Vuoden aikana kielitaitoni parani niin, että näin jo unetkin englanniksi. Mutta tiesitkö muuten, että vaikka oppisi puhumaan vierasta kieltä kuin omaansa, laskee laskut aina omalla äidinkielellään! (rakastan matikkaa ja testasin tätä usein.) Haluni kohdata uusia asioita toteutui esimerkiksi astellessani suihkun jälkeen märälle kokolattiamatolle (kyllä, se ei ole legendaa, että Briteillä on kylppäreissä kokolattiamatot!), polttaessani näppini käsiä pestessä (Briteillä on kaksi hanaa, toisesta tulee kuumaa ja toisesta kylmää vettä), maistaessani ensimmäisen kerran aitoa fish’n’chipsia ja tutustuessani vaihto-oppilasperheeni varsin erilaiseen elämäntyyliin omiin lähtökohtiini verrattuna.

Robbie Williamsinkin pääsin näkemään Leedsissä hänen ensimmäisellä soolokiertueellaan. Vaikka se oli senhetkiselle minälleni iso juttu (ja hei, jotkut asiat eivät muutu, sillä tulin juuri hankkineeksi liput ensi kesän Tampereen keikalle), tärkeimmäksi asiaksi ajoista Briteissä jäivät kuitenkin hyvät ystävät ja aikuistuminen. En voinut nojata vaihto-oppilasperheeseeni kuin omaani ja kasvoin tuon vuoden aikana hurjasti. Palasin Englantiin vielä lukion jälkeen opiskelemaan itselleni ammatin ja hyvin lähellä oli, että olisin jäänyt sinne pysyvästi. Kaikesta erilaisuudestaan huolimatta, koin siellä oloni todella kotoisaksi.

Vaikka ajastani Englannissa on vierähtänyt jo hyvä tovi, ovat ystävät onneksi jääneet. Olen matkustanut useat kerrat Britteihin ja vastaavasti ystäväni ovat tulleet käymään heille eksoottisessa Suomessa. Talvella 2005 ystäväni olivat käymässä luonani itsenäisyyspäivän aikaan. Visiitti osui elämäni villeimpään sinkkuvaiheeseen ja reissultaan hurjaa bailaamista odottaneet ystäväni pääsivätkin sitä kokemaan. Itsenäisyyspäivän juhlinta oli kuitenkin jotain ihan muuta, kuin he olivat odottaneet.

Ilta alkoi isoveljeni kyydissä läpi Helsingin nähtävyyksien. Ajelimme katsomaan Sibeliusmonumenttia, ohitimme Eduskuntatalon, Presidentinlinnan ja Mika Häkkisen talon. Lähes jokaisen kodin ikkunassa tuikki kaksi kynttilää ja tunnelma oli juhlava. Kova pakkanen ja kuunvalossa kimmeltävät lumihanget korostivat illan hienoutta.

Saavuimme isoveljelleni ja avasimme telkkarin. Olin harmissani, että olimme myöhästyneet Itsenäisyyspäivän lähetyksen ensimmäisistä minuuteista. Onneksi lähetys tallentui boksille kotonani. Katsoisin menetetyt minuutit sieltä.

Komensin hiljaisuuden taloon ja ryhdyimme toljottamaan hurmioituneina suomalaisen kerman juhlintaa: minä, isoveljeni ja kälyni ainakin. Britit jaksoivat olla hiljaa ehkä kaksi minuuttia ja aloittivat sen jälkeen pitkästyneen huokailun. “Miten te jaksatte katsoa kaksi tuntia kättelyä?!” En itse asiassa ollut ikinä nähnyt asiaa noin. Jokaiselle suomalaiselle ystävälleni oli päivänselvää, että lähetys katsotaan, pukuja ja kampauksia kommentoidaan, syödään ehkä juustoa ja nautitaan punaviiniä pieruverkkareissa kotisohvalla.

Saman viikon Uutisvuodossa Jari Tervo lähestyi aihetta suurin piirtein näin: “Kehittääkseen suomalaisille menestysformaatin, tarvitsee vain kuvata kaksi tuntia kättelyä. Käsikirjoitukseen ei tarvitse kirjoittaa kuin yksi lause kaikille: Hyvää Itsenäisyyspäivää. Niin helppoa se on.”

Tv-ohjelmien tuottajana tiedän hyvin, ettei se yleensä ihan noin helppoa ole. Mutta on kieltämättä hassua pohtia, mikä itsenäisyyspäivän vastaanotossa vetoaa suomalaisiin niin paljon, että katsojaluvut ylittävät vuodesta toiseen kaksi miljoonaa. Toisaalta siinä missä brittiystäväni seuraavat harva se päivä kuninkaallisten lausuntoja ja perhesuhteita, Suomessa nähdään pukuloistoa tv:ssä vain aniharvoin. Nykyään toki etenkin alkuvuodesta suomalaista juhlapukeutumista nähdään kun Urheilugaala, Venla-gaala, Emma-gaala ja Jussi-gaala valtaavat ruudut. Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto pitää silti pintansa, eivätkä muut gaalat ole vaikuttaneet sen katsojalukuihin.

Itsenäisyyspäivän vastaanotto on paitsi perinne, myös sosiaalinen kokemus. Jo marraskuussa lehtien otsikot mehustelevat kutsuttujen ja kutsumatta jätettyjen tunnelmilla. Kuka yllättyi iloisesti, kuka pettyi katkerasti, millaista pukuloistoa on luvassa, onko juhliin järjestetty jotain uutta ja yllätyksellistä (harvemmin). The iltana televisiosta voi katsella etkoja, miten järjestelyt ovat sujuneet, onko booli yhtä vahvaa kuin aikaisempina vuosina ja missä on jatkot. Ja sitten lopulta käsillä on juhlava vastaanotto: kuka kompastuu helmoihinsa, osaavatko kaikki toimia etiketin mukaisesti, ketkä kuhertelevat tanssilattialla, kuka vieraista on hurmaavin ja toki: mitä itsenäisyys kenellekin merkitsee?

Minulle Suomen itsenäisyys tuo ensimmäisenä mieleen pappani, joka oli mukana sotimassa 5 vuotta ja sodan viimeisenä päivänä menetti toisen jalkansa miinaan. Pappa puhui sota-ajasta yleensä vain jouluna. Muistot saivat hänet itkemään kovasti. Aihe oli niin herkkä vielä kymmenien vuosien päästäkin, etten uskaltanut siitä kysyä. En halunnut tuottaa hänelle tuskaa. Tiedän hänen kokemuksistaan siis vain hyvin vähän, mutta ymmärrän kirkkaasti, ettei itsenäisyys ole tullut meille kultalusikalla, ei helposti, eikä taatusti itsestäänselvyytenä.

Olen iloinen, että olen saanut asua myös muualla, kuin Suomessa. On kiehtovaa ja mieltä rikastavaa olla toisenlaisen kulttuurin ympäröimänä. On etuoikeus saada ystäviä eri puolilta maailmaa: onhan meissä ihmisissä lopulta enemmän yhdistävää, kuin erottavaa. Sen olen kuitenkin jo tähän ikään mennessä hyväksynyt, ettei meille kannata kutsua vieraita itsenäisyyspäivänä. Sen sijaan vien kynttilän papan haudalle ja pyrin rauhoittumaan. Sen jälkeen niin monen suomalaisen tapaan muutun epäsosiaaliseksi ja tv-ruutua hypnotisoituneena tuijottavaksi mölliksi. Kunnioitan Suomen itsenäisyyttä ja haluan olla osallisena sen juhlistamiseen. Muistan pappaa ja arvostan hänen sekä muiden miesten ja naisten uhrauksia itsenäisyytemme puolesta. Toivon, ettemme koskaan pitäisi tätä päivää itsestään selvänä ja pelkkänä pukujen kilpaloistona.

Vaikka myönnettäköön, rakastan kyllä niitä pukujakin. Sivuammatissani meikkaajana sain viime vuonna kunnian olla kaunistamassa yhtä juhlavierasta linnaan. Minua jännitti valtavasti ja tuntui, että suti täristen suoriuduin keikasta. Edelleenkin lähetys menee minulla boksille ja kyseisen rouvan kättelyn katsoin varmaan 30 kertaa uudelleen ja uudelleen arvioiden omaa työnjälkeäni; missä onnistuin ja missä epäonnistuin. Tänäkin vuonna näyttää siltä, että saan ennen sohvalle asettautumista käydä töissä ja arvioida sitten kätteni jälkeä kotisohvalta.

Ja tänä vuonna katson juhlia tietenkin silmälasien läpi. Suomi on silmälasien luvattu maa, mutta aika harvoin silmälaseja näkee osana juhlapukeutumista ainakaan naisten kasvoilla. Toivottavasti tänä vuonna saan yllättyä tässä suhteessa.  

Arvokasta Itsenäisyyspäivää!

Maija #ruuduntakaa

TÄHTISILMÄNÄ PIKKUJOULUIHIN

Minulla on ammatti, josta moni nuori tälläkin hetkellä haaveilee, nimittäin tv-ohjelmien tuottaminen. Ehkä vastoin yleistä mielikuvaa, työhöni kuuluu paljon raakaa duunia excel-taulukoiden vääntämisestä budjettien laskemiseen. Mielikuva säihkyvistä valoista ja glamourista on usein kaukana tällä alalla. Työni on kuitenkin minulle mieluisaa ja se on mahdollistanut minulle monia huikean hienoja kokemuksia, joita kiikkustuolissa voin hymyssä suin muistella. Vuonna 2010 työskentelin yhdessä Jarkko Valteen kanssa Nelosen Dance tv-sarjassa. Jarkon vastuulla oli puvustus, kun minä puolestani huolehdin kilpailijoista muilta osin. Vaikka työni on pääsääntöisesti varsin hektistä, Dance –ajoilta on jäänyt mieleen myös ”lorvimista” maskihuoneessa. Toisinaan se tarkoitti sarkastisen huumorin valtaamia hetkiä Jarkon kanssa, toisinaan jeesasin mekon ompeleissa (mekon, jonka piti olla lavalla 4minuutin päästä tanssijan yllä suorassa lähetyksessä), seurasin silmä kovana maskivastaava Pirjo Leinon taikoja tai huusin kurkku suorana minuutteja mainoskatkon päättymiseen. Kaikkiaan noita aikoja ajatellessani pinnalle nousee älyttömän hyvä mieli.

Kuusi vuotta yhteisen työkeikkamme jälkeen olen lopultakin menossa katsomaan Jarkko Valteen ja Osku Heiskasen ShoWhat drag -esitystä. Hävettää, että vuosia on vierähtänyt jo näin monta, enkä ikinä ole tavannut Jarkon toista puolta livenä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Melko pian Dance –tuotannon jälkeen jäin väliaikaisesti pois kiireisestä tv-maailmasta ja keskityin vatsani kasvatteluun kaksosraskauden myötä ja toki raskauden perään melko vauhdikkaaseen äitiyslomaan. Kun mammalomalaisena oli niin paljon joutoaikaa (noot!) päätin vielä toteuttaa takaraivossani kaihertaneen unelman meikkaajan ammatista ja avot, suora leikkaus tähän päivään, olen nykyään sekä tv-tuottaja, että meikkaaja! 🙂

Vietämme ShoWhat -esityksen yhteydessä tyttöporukalla pikkujouluja, enkä malta odottaa tuota puheensorinan määrää ja iloista mieltä, jonka päivä mukanaan tuo. Rakastan myös laittautua kauniiksi tällaisia illanviettoja varten. Meikkaamiseni on kuitenkin muuttunut, sillä nykyään kasvojani kehystävät silmälasit. Ajattelin, että ehkä joku muukin siellä ruudun toisella puolella pähkäilee aihetta silmälasit ja silmämeikki, joten päätin kirjoittaa teille muutaman mielestäni hyödyllisen neuvon.

POHJUSTUS ON A JA O

Silmäluomet kannattaa pohjustaa hyvällä tuotteella. Silmäluomilla on paljon näkyviä verisuonia, mutta kun ne peittää, yleisilme siistiytyy ja luomiväreistä neutraalimmatkin värit erottuvat kauniisti. Pohjustukseen voi suositella esimerkiksi Joe Blascon meikkivoidetta, jonka väripigmentti on 60%. Blascolta löytyy myös peitevoide, jonka väripigmentti on yli 70%, mutta mielestäni meikkivoide on erinomainen jo itsessään. Itse en käytä silmäluomilla mitään täsmä pohjustustuotetta.

Pohjustuksen jälkeen puuteroi silmäluomet. Näin saat luomivärin levittymään tasaisemmin ja häivytettyä kauniisti. Luomiväri ei paakkuunnu luomivakoon ja kestää pidempään hyvänä.

KULMAT, KEHYKSET, PUNAT JA VÄRIT

Huolellisesti muotoillut kulmakarvat luovat kehykset kasvoille. Jos silmälasikehyksesi ovat huomaamattomat, tai sinulla on pelkät linssit, kannattaa panostaa erityisesti kulmakarvoihin, jotta yleisilme ei jää valjuksi. Kasvot saavat ryhtiä kunnon kulmakarvoista. Jos saisin valita yhden ainoan meikkituotteen kasvoilleni, se olisi varmasti kulmaväri. Tosin tarvitsisin kaksi tuotetta, sillä parhaan lopputuloksen saa mielestäni kulmakynän ja kulmavärin yhdistelmällä.

Mikäli silmälasikehyksesi ovat paksut ja dramaattiset, kannattaa luomille valita melko neutraaleja värejä, ettei yleisilmeestä tule tunkkainen ja liian tumma. Unohda siis suosittu smokey eye!

Huulipunilla voi ja kannattaa leikkiä! Kun pidät silmät melko luonnollisina, voit muunnella tyyliä erilaisilla poski- ja huulipunilla. Työpäivän aikana voit valita esim. Macin ”Matte Please me 32” -huulipunan, joka antaa kivan pinkin sävyn huulille ja raikastaa ilmeen, mutta ei ole liian hyökkäävä tai juhlava. Työpäivän päätteeksi juhliin kirmatessasi voit vaihtaa huulipunan esim. Macin ”Retro matte ruby woo A84” -sävyyn ja avot, tyyli on täysin erilainen ja paljon juhlavampi. Aikaa tähän suureen muodonmuutokseen kuluu 2 minuuttia!

PLUSLASIT

Pluslasit (kaukonäkö) suurentavat silmiä ja korostavat silmänalueen virheitä. Siksi etenkin pluslasien kanssa on silmämeikki tehtävä erityisen huolellisesti ja tarkasti. Mitä enemmän laseissa on plussaa, sitä vähemmän meikkiä tarvitaan. Ole tarkkana silmänalusten kanssa, ettet pakkaa niihin liikaa tuotteita. Kaikki mahdolliset virheet korostuvat!

Saat parhaan tuloksen mattaluomiväreillä, mutta levitä ne huolellisesti. Erinomaisia sävyjä ovat keskitummat ja tummat sävyt kuten luumu ja kaunis harmaa. Vaaleita ja helmiäissävyjä kannattaa välttää.

Ripsiväriä laitetaan yläripsiin, mutta ei paksusti. Rajaus vedetään ripsityveen ohuesti ja häivytetään pehmeäksi.

MIINUSLASIT

Miinuslasit (likinäkö) pienentävät silmiä, joten meikillä pyritään suurentamaan silmiä.

Luomiväreiksi valitaan vaaleita sävyjä liikkuvalle luomelle. Tummaa luomiväriä levitetään silmän ulkonurkkaan ja luomivakoon, josta se työstetään ulos- ja ylöspäin häivyttäen (ei kuitenkaan kulmakarvaan asti). Myös helmiäisvärejä voi käyttää.

Miinuslasit lyhentävät ripsiä, joten runsas ripsiväri sekä ylä- että alaripsiin on sallittua ja suotavaa. Rajaus voi olla näyttäväkin ja melko leveäksi vedetty, sillä miinuslasit kaventavat silmiä. Tärkeintä on kuitenkin, että rajaus sekoittuu ripsityven kanssa.

VIDEO MINUN MEIKISTÄNI.

Tältä videolta näette, miten silmämeikki syntyy allekirjoittaneelle maskeeraaja Sanna Mannisen sudista! Silmälasit 

Oikein ihanaa ja iloista pikkujouluaikaa kaikille!

Maija #ruuduntakaa

P.S. Dancessa työskennellessäni isoveljeni toi Suomeen Movember –kampanjan. Yritin kiivaasti kantaa oman korteni kekoon hyväntekeväisyyden puolesta ja vonkasin Jarkkoa osallistumaan viiksien kasvatukseen. Epäonnistuin. Jarkolla oli tosin varsin vakuuttava perustelu: hän ei voisi mennä lavalle naisena, viikset kasvoillaan (paitsi että voi, tekihän Conchita Wurst niin neljä vuotta myöhemmin! Toisaalta, Conchita nyt voi tehdä mitä vaan, vaikkapa yhdistää näyttävän silmämeikin, parran JA kehykset. Vai mitä sanotte kuvasta alla?).

conchita

VAIN SYDÄMELLÄÄN NÄKEE HYVIN

Olen aina uskonut pikkuisen kohtaloon: siihen, että asiat tapahtuvat kuten niiden on tarkoitus. Omassa elämässäni asiat ovat usein tapahtuneet mutkien kautta, eivät helpointa ja suorinta reittiä vaan polveillen ja silloin tällöin myös polvet naarmuilla matkaa jatkaen. Jos itse saisin täysin käsikirjoittaa elämääni, reitti olisi varmasti ollut tylsempi. Mutta aina on menty eteenpäin ja tässä hetkessä tänään olen 35-vuotias kaksosten äiti, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä ja ammatiltani tv-tuottaja.

Joskus hiljaisuuden laskeutuessa kotiimme kiireisen päivän jälkeen olen löytänyt itseni pohtimasta sitä, millaista olisi olla sokea tai kuuro. Jos minun olisi valittava, kumpaa olisin mieluummin? Olen vahvasti tunneihminen ja aistin muiden tunteita pelkästä kehonkielestä ja ilmeistä. Aviomieheeni rakastuin silmittömästi jo ensimmäisellä katseella. Kun lapsemme viettivät elämiensä ensimmäisiä viikkoja sairaalan teho-osastolla, koin vaikeaksi soittaa ja kysyä lasten voinnista puhelimella. Murruin heti, jos olin kuulevinani hoitajan äänessä huolta, tai toisaalta huolettomuutta eli välinpitämättömyyttä. Elämäni aikana olen huomannut, ettei mitään kannata ottaa itsestäänselvyytenä, ja siksi mielessäni pyörivät silloin tällöin myös ajatukset siitä, millaista olisi elää ilman näkökykyä.

Alkuvuodesta 2015 varasin aikaa silmälääkärille. Olin jättänyt monenlaisia oireita huomioimatta jo vähän aikaa, mutta nyt en enää siihen kyennyt. Silmäni tuntuivat kuivilta ja roskaisilta. Silmäluomeni olivat turvonneet ja arat. Ilman meikkiä näytin turpiin saaneelta, tai vähintään koko yön itkeneeltä. Valonarkuutta oli niin, että olisin sisätiloissakin ollut mielelläni aurinkolaseissa. Lopulta kärsin päivittäisistä migreeneistä, valohäiriöistä kuin ukkostaisi. Iltaisin en nähnyt lukea tv:n tekstityksiä. (Onneksi suosikki tv-sarjani Emmerdale ei ole se maailman nopeatempoisin…)

Kuten monella, minullakin on taipumusta pieneen luulosairauteen. Päässäni liikkui monenlaisia vaihtoehtoja siitä mikä voisi olla vinossa. Googlea apuna käyttäen olin jo diagnosoinut itselleni aivokasvaimen ja listannut miehelleni tarkat ohjeet hautajaisjärjestelyistäni. Mitä kukkia, mikä laulu lauletaan, keitä pitää kutsua. (Tv-tuottajana mielikuvituksen puute ei ole se heikko kohtani). Ajanvarauksen nainen oli lempeä ja ymmärtäväinen. Hän ehdotti varovasti, että ehkä kyseessä on kuitenkin vain silmätulehdus.

Silmälääkärin vastaanotolla hengitin syvään ja tulkitsin lääkärin eleitä. Pelotti. ”Tuleeko minusta sokea?” kysyin. Silmälääkäri tuijotti minua vakavana. ”Ei… vielä”, hän totesi hiljaa. Lamaannuin. Ajatukset jumiutuivat paikalleen ja oli vaikea uskoa juuri kuulemaansa. Minulla ei tosiaan ollut silmätulehdusta (eipä tosin aivokasvaintakaan, luojan kiitos). Oireiden syy ulottui peräti 11 vuoden taakse: paljastui, että minulle vuonna 2004 tehdyssä silmien laserleikkauksessa sarveiskalvoni oli hiottu liian ohuiksi. Onko tämä yleistä? Ei. Ymmärtääkseni noin 3% laserleikkauksista epäonnistuu; toisin sanoen 97% leikkauksista onnistuu. Lääkärini vakuutti, että nykytietoon perustuen enää missään ei leikata sarveiskalvoja niin ohuiksi, kuin minulla on leikattu. Mutta vuonna 2004 olemassa olleen tiedon mukaan kyseinen paksuus oli ihan ok.

Seurauksena laserleikkauksesta minulla on suuri riski sairastua kartiopullistumaan. Nopeasti googlattuna sarveiskalvon kartiopullistumassa oireena on asteittainen näön heikentyminen. Sarveiskalvon muodon poikkeavuus aiheuttaa mm. likinäköä, hajataitteisuutta ja mahdollisesti kohteen näkemisen useina samanaikaisina kuvina. Onneksi nelivuotiaat kaksoseni eivät ole identtiset, etten sentään näe heitä nelosina!

Hyviäkin uutisia oli. Ihmisen vanhetessa sarveiskalvo luonnostaan kovettuu ja kartiopullistuman eteneminen hidastuu merkittävästi 40. ikävuoden jälkeen. Tässä suhteessa siis odotan vanhenemista ja ostan ilomielin sitä vahvempaa ryppyvoidetta! Sairauden etenemistä voidaan hoitaa myös leikkauksin, mutta koska operaatioihin liittyy omat vaaransa, en ole ensimmäisenä vaihtoehtona jonottamassa leikkauspöydälle. Riski jonkinasteiseen sokeuteen kulkee nyt mukanani – ja minun täytyy opetella kulkemaan sen kanssa.

En ikinä unohda kotimatkaa lääkäristä. Ensireaktioni oli purskahtaminen itkuun, kun kävin läpi elämäni eri osa-alueita. Ammatti: tv-ohjelmien tuottaminen (niitähän katsellaan!). Rakkaaksi muodostunut sivutoimi: meikkien ja kampausten tekeminen (ne pitää nähdä!). Kiinnostuksen kohteet: muoti, sisustaminen, askartelu, käsityöt (ja kaikki muukin visuaalinen!). Saavuin kotiin ja näin lapset piirtämässä. Itkin lisää. (Haluan nähdä kun he kasvavat! Ajavat pyörällä! Astelevat alttarille!) Kaiken tämän kyyneltulvan keskellä mieheni pysyi rauhallisena, kuten aina. Hän sanoi vain yhden lauseen: “Rakas, olethan sä kaikessa tuossa kuitenkin paikalla.” Oloni helpotti melkein heti. Tuntui hyvältä, kun mieheni ei yrittänyt kieltää asiaa, muuttaa sitä muuksi. Totuus kun on, että saatan sokeutua. Onneksi mieheni on viisas ja ihana. Ja onneksi sydämellä näkee hyvin ja juuri ne tärkeimmät asiat.

Hetkestä silmälääkärin vastaanotolla on kulunut puolitoista vuotta. Sen jälkeen olen tuottanut neljä tv-ohjelmaa, hankkinut kolmet erilaiset silmälasit, järjestänyt merirosvo- ja Titi-nalle lastensynttärit, viettänyt hääpäivää Roomassa, juossut tuttua lenkkireittiä ja katsellut vuodenaikojen vaihtuvan. Usein olen miettinyt näkökyvyn mahdollista menettämistä, mutta en joka päivä.

Näköni ei sinänsä ole tällä hetkellä huono, eikä varsinkaan, kun muistaa että lähtökohta ennen laser-leikkausta oli komea lukema -6,75. Minulla on hajataittoa, ja sitä korjataan nyt silmälaseilla. Migreenit ja muutkin haittaoireet ovat vähentyneet merkittävästi lasien myötä, ja se on mahtava juttu se. Lisäksi – jos pahin toteutuu ja oikeasti sokeudun – meillä on jo opaskoirakin valmiina kotona, nimittäin labradorinnoutajamme Puntti. Tosin jos rehellisiä ollaan, hän on opaskoirakoulun reputtanut hulttio-oppilas (eli jääpä sitten nähtäväksi, kuinka emännän käy!).

Tämä blogi käsittelee minun matkaani silmäsairauden kanssa ja elämääni silmälasien takana ja koko rahalla niiden edestä. Aiheesta ja aiheen vierestä. Kiitos kun jaksoit lukea elämäni ensimmäisen blogipostauksen.

Aurinkoisin ajatuksin

Maija #ruuduntakaa