AMMATTINA UNELMA

Työhaastattelija tuijottaa minua sanomatta mitään, huvittunut virne kasvoillaan. Hän on kysynyt ja minä olen vastannut, aivan rehellisesti. Haluan olla musiikkivideoiden ohjaaja. Haastattelijan ilmeestä luen hänen ajatuksiaan siitä, kuinka olen nuori hörhö ja hassu haihattelija. Itse olen eri mieltä, vaikka ikää minulle on tässä vaiheessa kertynyt vasta 18 vuotta.

Aloitin työnteon 13-vuotiaana ja siksi matkan varrelle on mahtunut yhtä ja toista. Olen ollut kultasepän liikkeen kassana, lemmikkieläinkaupassa, pikaruokaravintolassa, uimavalvojana, toimistoassarina ja matikan opettajana. Lista on pitkä ja olen siitä ylpeä. Ensimmäisillä kesätyörahoillani ostin unelmieni stereot, huolimatta siitä, että useimmat myyjät antoivat ulkoisen ”junnu” habitukseni pettää (värikkäät rillit JA permanentattu otsatukka!) eivätkä suhtautuneet minuun vakavasti maksavana asiakkaana. Kun löysin myyjän, joka suostui palvelemaan, syntyi 4000 markan stereokaupat.

Musiikki on aina ollut minulle tärkeää ja lapsuuteeni liittyy aivan erityisesti kaksi musiikkimuistoa. Ensimmäinen on Marionin konsertti Järvenpäätalolla. Istuimme äitini kanssa eturivissä ja ostimme konsertin päätteeksi yhteisen C-kasetin. Muistan mitä Marionilla oli päällään ja mitä hän kertoi välispiikeissä. Olin lumoutunut. Kotona ”Eviva Espanja” raikasi kovaa ja korkealta. C-kasetti kului lähes puhki, kun lauloin taskulamppuun ja esiinnyin koko kujan muille lapsille päivittäin (Anteeksi).

marion

Toinen musamuisto on elämäni ensimmäisestä rokkikonsertista, jonne kuusi vuotta vanhempi isoveljeni minut vei. Matka kohti konserttia Helsingissä alkoi, kun ostin Järvenpään Superedusta repun täyteen eväitä ja istuin junaan. Vatsani oli jännityksestä sekaisin. Veljeni tuli minua vastaan Pasilaan ja järkyttyi kantamuksistani: ”Ei keikalle voi omia eväitä viedä!” Mussutimme koko kävelymatkan Stadikalle herkkuja ja perillä kävelimme reppu tyhjänä turvatarkastuksen läpi. Bon Jovi veti ikimuistoisen keikan ja aamukasteessa veljeni polki minut pyörän tarakalla halki Kallion takaisin junalle. Olin saanut taas uutta potkua työn teolle ja tiesin tasan mihin seuraavan palkkani käyttäisin: konserttilippuihin.

Musiikkivideoiden ohjaajan työn lisäksi unelmoin pienenä kolmesta muustakin ammatista: laulajan, opettajan ja asianajajan töistä. Laulamiseen olen saanut monen monta mahdollisuutta, mutta en ole koskaan vienyt hommaa ihan loppuun saakka ja katsonut, mitä siitä syntyisi. Ehkä pelkäsin ammatin varjopuolta eli julkisuutta liikaa. Asianajajaksi halusin myös tosissani, mutta ymmärsin aina, ettei minusta olisi ihan niin kurinalaiseen systemaattiseen opiskeluun. Opettajan hommia olen tehnytkin ja se on työ, jota rakastan. Musavideoita en ole montaa ohjannut, mutta se on kuitenkin lähimpänä sitä mitä minusta isona tuli: tv-ohjelmien tuottaja.

Usein nuorten suusta kuulee, että he haaveilevat työstä, jota saan tehdä. Omassa suvussani tähän ammattiin ei ole suhtauduttu mitenkään suurella kannustuksella ja kului vuosia, ennen kuin sukuni lopetti alanvaihtopuheet. Pitkät työtunnit ja niihin nähden pieni palkka, valtava kilpailu, lyhyet työsopimukset ja epävarmuus ovat alan varjopuolia. Alalla aloittaessani nämä huolet seikkailivat myös oman mieleni perukoilla.

Urani alusta muistan eräänkin musiikkivideon, jossa olin kamera-assarina. Työpäivä alkoi ennen kuin aurinko nousi ja päättyi vasta yömyöhään niin, että ehdin ottamaan junan kotiin, valmistamaan laukkuun uudet eväät ja palaamaan töihin heti seuraavalla junalla ilman unen häivähdystäkään. Kuvasimme koko päivän ulkona, pakkasta oli -19C ja työtä riitti. Työtä ilman palkkaa. Mutta sen sijaan, että olisin säikähtänyt (ja osa säikähtääkin!), minulle tuo keikka antoi lisää uskoa siihen, että juuri tätä haluan tehdä. Työtä hymyssä suin ja tiimillä, jolla on visio.

Kerran seisoin Rodoksella aamu seitsemältä uima-altaassa Gopro –kamera veden alla ja katselin kun Jethro Rostedt hyppi pommeja altaaseen. Mietin silloin, että onhan tämä nyt aika hauskaa hommaa. 100 tarinaa lastensairaalasta –projektissa presidentti Martti Ahtisaari nappasi minulta päättäväisesti kameralaukun kädestä ja halusi roudata sen autollemme, ettei minun tarvitsisi kantaa painavaa laukkua itse. Aika epätodellinen hetki sekin. Tai kun syntymäpäivänäni olimme kuvaamassa Kids Top 20 –sarjaa ja yhtäkkiä 50 lapsen ryhmä asettui juontaja Tea Hillosteen kanssa eteeni laulamaan: ”Paljon onnea vaan!” Itkuhan siinä pääsi. Sukupuu –sarjaa kuvatessa istuin juontaja Sari Kaasisen kanssa Venäjällä paikallisen kuljettajan takapenkillä. Auto haisi voimakkaasti bensalta, vauhtia oli varmaan 160 kilometriä tunnissa ja autoja ajoi kolmella kaistalla 6 rinnakkain. Sari kuunteli korvalapuillaan Red Hot Chilli Peppersiä silmät suljettuina ja söi korvapuusteja. Auto ajoi aivan hullun lailla ja mietimme, että jos tästä selvitään…!

Tämän työn etuja on, ettei kahta samanlaista työpäivää ole. Pääsee kokemaan asioita, joita ei ikinä muuten kokisi. Pääsee näkemään paikkoja, joita ei ikinä muuten näkisi. Pääsee tapaamaan ihmisiä, jollaisia ei muuten koskaan kohtaisi. Toisinaan homma tuntuu järjettömältä. Olen nököttänyt Dance –sarjan kuvausten ennakkotutkimusmatkalla junassa tuottaja Suvi Valkosen kanssa Leville ja takaisin niin, että ehdimme olla perillä 2 tuntia. Olen kirjoittanut 18 lastenohjelman käsikirjoitusta yhdessä päivässä, kun deadlinet iskivät päälle. Olen matkustanut ja sairastunut työmatkojen vuoksi. Olen menettänyt yöunia työpäivien pituuksien takia ja joutunut selittelemään kotona, miksi minua ei tänäkään iltana saa sohvalle seuraksi. Aina heikon hetken tullen mietin, pitäisikö palata koulun penkille ja opiskella itselleen ”oikea” ammatti. Työni kuitenkin antaa ehdottomasti enemmän, kuin ottaa.

Työni vahvin plussa ovat kollegat. Vaikka olisin työskennellyt kymmenen vuotta sitten viimeksi jonkun kanssa, yhteys on säilynyt. Töissä yhdessä koetut ja ratkotut pulmat hitsaavat porukan yhteen. Kaikki työskentelevät samaa päämäärää kohden, mutta aina lopputulos ei ole hyvä. Silloin pitää katsoa peiliin ja miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Katsojalukutaulukot aiheuttavat vatsanpuruja, kun ohjelman saamaa suosiota jännitetään. Onnistuminen palkitsee monin verroin ja siitä iloitaan yhdessä. Työn sykli on kuitenkin nopea ja sanonta kuuluu: olet vain niin hyvä, kuin viimeisin projektisi.

Työni sisältää paljon hauskaa ja hassua, mutta myös paljon ihan tavallista työtä. Nykyinen työnantajani onkin ottanut matikkahulluuteni voimavarakseen ja saan pyöritellä tuotantojen budjetteja sieluni kyllyydestä. Se on ihanaa. Pienten lasten äitinä ammattini haastaa toisinaan minua puntaroimaan työpäivien pituutta, mutta onnekseni juuri nyt saan tehdä hommia toimistopainotteisesti. Toisinaan minuun iskee hullu epävarmuus siitä riittääkö töitä, kun takaa tulee niin paljon nälkäisiä nuoria. Mutta sitten puhelin taas soi ja totean onnekseni, että kokemustani arvostetaan ja minua pyydetään töihin.

Vuoden alkuun mahtuu enemmän kollegoiden näkemistä kuin loppuvuoteen yhteensä. Ensin on Varjo-Venlat, -juhlat, joihin tv-ala kokoontuu vaihtamaan kuulumisia ja bailaamaan ankarasti. Kutsun tätä terapiaillaksi ❤ Viikkoa myöhemmin on Kultainen Venla -gaala, virallisempi ja julkisempi edustustehtävä. Sekin on täynnä ihania kollegoja ja juhlintaa menestyneiden tuotantojen puolesta. Viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa noutamaan pystiä lavalta ja hienoltahan se tuntui.

kultainen-venla-2016
Kultainen Venla gaala – Televisioakatemian hallituksen erikoispalkinto – Vuoden tv-teko 2015 Live Aid ULS Meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

Toisinaan sorrun miettimään, onko työlläni mitään merkitystä. Mutta sitten avaan tv:n ja katson sieltä vaikkapa Elossa 24h–ohjelman jakson ja totean upeiden kollegojeni tuottaneen sarjan, jolla todellakin on merkitystä. Epäilykseni kaikkoaa, avaan uuden tuotannon excel –taulukon ja alan näpyttelemään lukuja tyytyväinen virne kasvoillani. Hyvä me!

Pitäkää unelmistanne kiinni ❤

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / meikki ja hiukset: Sanna Manninen / silmälasit: Carrera, Silmäasema

 

 

KALLIS, ARVAAMATON ELÄMÄ

”Säilyttäköön uusi vuosi sen mitä rakastat. Tuokoon tullessaan mitä kaipaat. Vieköön mennessään mitä taakkana kannat.” Tämän lainatun tekstin kirjoitin tänä vuonna joulukortteihin, sillä se kiteytti hyvin omat ajatukseni. Kulunut vuosi 2016 ei ole ollut helpoimmasta päästä.

Vuosi sitten uutena vuotena seisoin hotellin katolla Dubaissa yhdessä työkavereitteni kanssa. Olimme juuri paria tuntia aikaisemmin saaneet purkitettua ”Myyntimies Jethro matkoilla” –sarjan viimeisetkin kohtaukset ja olo oli levollinen. Jethrolla oli yhä yllään kuvauksia varten hankittu sheikin asu, eikä tunnelma olisi voinut olla parempi taikka hilpeämpi.

img_4090
Myyntimies Jethro matkoilla ja tuottaja Maija Dubaissa, uuden vuoden aattona 31.12.2015.

Yhtäkkiä laukkuni alkoi värisemään ja puhelimeeni saapua viestejä ketjuna. ”Are you ok?”, ”Maija are you in Dubai, are you safe?” Ihmettelin brittiystävieni viestitulvaa ja hätää hyvinvoinnistani. Laitoin wifin päälle, hakusanaksi Dubai ja uutisotsikot vierivät eteeni. Dubaissa sijaitseva pilvenpiirtäjä oli syttynyt tuleen. Katsoin ympärilleni ja näin valtavan soihdun liekehtivän turvallisen etäisyyden päässä meistä. Kun kello löi puolen yön, tuijotimme ihmeissämme näkyä, jossa upeat ilotulitukset lensivät irvokkaasti taivaalle maailman korkeimmasta rakennuksesta Burj Khalifasta, aivan onnettomuuspaikan naapurista. Uutisotsikoinnin perusteella kukaan ei tulipalossa loukkaantunut, mutta koen sen vaikeaksi uskoa nähtyäni palon paikan päältä.  

Jotenkin satun hyvin usein väärään paikkaan väärään aikaan. Vuonna 2005 istua nökötin Lontoon metrossa juuri sillä hetkellä, kun sinne tehtiin pommi-isku. Meidän vaunumme ehdittiin evakuoimaan, mutta pommi iski seuraavalla asemalla. Tällaiset läheltä piti –tilanteet saavat minussa aikaan syvän kiitollisuuden tunteen siitä, mitä minulla on tässä ja nyt. Kun jotain sattuu, soitan ensimmäisenä äidille kertoakseni, että rakastan häntä. Maailman itsestään selvin asia, mutta olen kokenut tärkeäksi kertoa sen juuri sillä hetkellä.

Kun kuvasimme Israelissa The Tuomolat –sarjaa, sinne iski pahin hiekkamyrsky 45 vuoteen. Sen seurauksena makasin kaksi viikkoa 40 asteen kuumeessa ja tiputuksessa sairaalassa, keuhkot hiekkaa rahisten. Elämä ei ole käynyt siis tylsäksi, vaikka perheeni ehkä toisinaan esittää vienoja toiveita seesteisemmistä ajoista.

Nykyään minulla on tapana hyvästellä perheeni aina kun lähden matkalle. Ja matkaksi lasketaan nyt myös tyttöjen mökkireissut. Kuulostaa ehkä dramaattiselta, mutta koen vahvaa menettämisen pelkoa. Pelkään, että kun lähden, en palaa. Tai jos lähden, jotain sattuu läheisilleni ennen kuin palaan.

Vaikka kulunut vuosi oli rankka, paljon säilytettävää elämästäni kyllä löytyy. Totta kai maailman rakkaimmat lapset, aviopuoliso, perhe ja ystävät. Koti, jonka olemme itse rakentaneet ja työpaikka, jossa viihdyn. Eli mitä sitten kaipaan?

Kaipaan aikaa ystävien ja perheen kanssa. Mutta samaan aikaan tiedostan eläväni hektisimpiä ruuhkavuosia, eikä tämäkään ikuisesti kestä. Pyrin siis olemaan armollinen kiireen tunteelle ja tiedostan, ettei kalenterimerkinnöissä ole oikein mitään, mistä voisin tinkiäkään.

Käsikirjoittaja Katri Manninen kysyi minulta kerran kuvauspäivän päätteeksi, mitä minä tekisin ilmaiseksi. En löytänyt siihen silloin vastausta, koska päässäni jyskytti vain se, että kaikki tekeminen on pois perheeltäni, ja aikaa perheen kanssa ei voi arvottaa. Vaikka joku tarjoaisi kuuta taivaalta, en ottaisi hommaa vastaan jos tekisin sen perheeni kanssa vietetyn ajan kustannuksella.

Rakastan työtäni, mutta jos olen rehellinen, en tekisi sitäkään ilmaiseksi. Vaikka työnteon varsinainen motivaatio ei ole raha, on laskujen maksaminen selkeä syy käydä töissä. Mutta olen toki tehnyt asioita myös ilmaiseksi. Osallistuin tuotantopäällikön roolissa ”100 tarinaa lastensairaalasta” Live Aid -projektiin, ja sen tein täysin ilman pennin hyrrää. Hyvän mielen määrä oli mieletön. Mutta silloinkin motivaationi lähti perheestä. Meidän iki-ihanat kaksoslapsosemme syntyivät pikkukeskosina 27 raskausviikolla. Tuli tunne, että jos voin olla mukana auttamassa tulevien pikkukeskosten, tai ylipäänsä lasten hyvinvoinnissa, ei kampanjaan mukaan lähtemistä tarvitse miettiä nanosekuntiakaan.

Teen sivuammatikseni meikkejä ja kampauksia ja se on homma, jota silloin tällöin teen mielelläni myös ilmaiseksi. Toimin esimerkiksi kokeneemman meikkaajan assistenttina ilman korvausta, jolloin saan palkkioksi aimo annoksen kokemusta ja vinkkejä. Meikkaajana työ tehdään yleensä yksin, ja juuri siksi assarikeikat joissa saa uutta näkökulmaa itseä viisaammilta, ovat tärkeitä.

Tämän vuoden uusi aluevalloitus on ollut tämä blogi. Jo alkutaipaleella on käynyt kirkkaasti selväksi, kuinka terapoivaa tämä on. Suuri kiitos kuuluu iki-ihanalle käsikirjoittaja Jemina Jokisalolle, joka on editoinut kaikki tekstini: poistanut kirjoitusvirheet, vaatinut olemaan kiltimpi itselleni, neuvonut lisäämään puuttuvia palasia ja muokannut sanojani vähän johdonmukaisempaan muotoon. Uuden oppiminen on asia, jota aina kaipaan (siitä kai monet ammattinikin kertovat), joten nyt ahmin kirjoittamisen jaloa taitoa itseeni.

Elämä on arvaamatonta ja on tärkeää miettiä, miten aikansa käyttää. Toivon, että vuosi 2017 säilyttää lähelläni rakkaat ihmiset ja taloudellisen turvan. Tuokoon se tullessaan vähän enemmän aikaa tärkeille asioille ja itsensä kehittymistä. Vieköön se mennessään vakavat sairastelut.

Miten sinä aiot tulevan vuotesi viettää?

3365709005_193b572781_bNäkemisen arvoista vuotta 2017 toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan tiedot: Valokuvaaja Ilkka Vuorinen, Meikki ja hiukset: Sanna Manninen, Silmälasit: Fendi / Silmäasema