UUSIN SILMIN ETEENPÄIN

UUSIN SILMIN ETEENPÄIN

Olen parantunut! Siltä tuntuu, vaikka todellisuudessa elän varmasti lyhyen tai pitkän loppuelämäni tarkkaillen omaa jaksamistani ja muistutellen itseäni omista arvoistani. Kahden ja puolen vuoden sairausloman jälkeen on tullut aika kaivaa esiin se televisioammattilainen, joka työnsä uuvuttamana joutui luopumaan omasta unelma-ammatistaan pitkäksi toviksi. 

Kolmisen vuotta sitten, kun uupumukseni oli tullut lakipisteeseensä ja elämäni oli stressaavimmillaan, kamppailin myös silmärintamalla isojen ongelmien kanssa. Minulla oli jatkuvasti toistuvia migreenejä ja valohäiriöitä näkökentässä. Tuntui, että linssejä joutui tilaamaan jos jonkinlaisilla erikoisuuksilla, jotta silmäni voisivat paremmin. Nyt sairauslomani aikana olen kuitenkin saanut kokea pienen ihmeen: en olekaan tarvinnut silmälaseja ollenkaan. 

Kun tänä syksynä viimein näytti siltä, että pääsen taas palaamaan rakastamani työn pariin, halusin ensimmäiseksi tarkistuttaa näköni Silmäasemalla ja selvittää, missä mennään. Minulle tarjottiin kaupallisessa yhteistyössä optikon näöntarkastuksen yhteydessä silmänpohjakuvaus OCT-rakennekuvauksella. Rakastan kaikkea dataa, mitä terveyteen liittyen voi itsestään nykytekniikalla saada, ja tästä kuvauksesta sai juuri sitä.

OCT -rakennekuvauksessa silmiä tutkittiin niin, että asetin leuan ja otsan kiinni telineeseen, minkä jälkeen minun piti tuijottaa sinistä valoristikkoa. Ristikko ei häikäissyt, silmiini ei koskettu, ja sain räpytellä silmiäni normaalisti. Varsin helppoa siis. Kaiken kaikkiaan nopea ja kivuton tutkimus, jonka avulla silmiä pystyttiin 3D-kuvan ansiosta tarkastelemaan kerroksittain ja tarkasti. 

Optikko pystyikin heti kertomaan ilahduttavan alustavan arvionsa, että silmät vaikuttavat normaalilta. Tutkimustulokset toimitetaan kuitenkin aina myös silmälääkärin arvioitavaksi. Pari viikkoa myöhemmin sain myös lääkäriltä lausunnon: kaikki on kunnossa. Vaikka pidän itseäni optimistina, on myönnettävä että tavasin tekstiä pienen epäuskon vallassa. Oliko varmasti kaikissa papereissa minun nimeni? Olihan tuloksia varmasti tulkittu oikein? 

Ja mitä kummaa vielä itse optikon näöntarkastuksessa ilmenikään. Siinä todettiin, että näköni on jopa parantunut sairaslomani aikana! Jäljellä oli enää hieman hajataittoa, jota varten tilasimme uusia linssejä. 

Loppuunpalamisen ja sairausloman seurauksena minusta on joskus tuntunut, että odotan vain seuraavan kulman takana vaanivaa uutta hirmumyrskyä. Mutta nyt näyttää siltä, että siellä voikin odottaa entistä seesteisemmät vedet. Ja jos siellä jokin vaaniikin, niin ainakin näen sen omin silmin. Antaa tulla siis vaan. On sitä tähänkin asti kaikesta selvitty.

Maija #ruuduntakaa   

VALOT PIMEYKSIEN REUNOILLA

VALOT PIMEYKSIEN REUNOILLA

Silmälääkärin vastaanotolla hengitin syvään ja tulkitsin lääkärin eleitä. Pelotti. ”Tuleeko minusta sokea?” kysyin. Silmälääkäri tuijotti minua vakavana. ”Ei… vielä”, hän totesi hiljaa. (Ensimmäisestä Ruudun takaa –postauksesta otsikolla: ”Vain sydämellään näkee hyvin.”)

Tämä blogi sai alkunsa niistä ajatuksista, jotka pyörivät päässäni sen jälkeen, kun lääkäri kertoi että minusta on ehkä tulossa sokea. Tässä tekstissä haluan palata tuohon pysäyttävään päivään ja sitä seuranneeseen puoleen vuoteen, jonka aikana odotin lisätietoa asiasta. Tuo ajanjakso oli täynnä epävarmuutta, mutta myös oivalluksia, joita ei muuten olisi koskaan syntynyt.

Palatessani silmälääkärin vastaanotolta kotona odotti tyyni mieheni, joka ensi töikseen halasi lujaa. Romahdin niin kuin rakkaimpien syliin romahdetaan hädän hetkellä. Kyyneleet virtasivat ja tärisin. Kauhea itsesäälin tulva ja menetyksen pelko kulkivat läpi kehoni. Olen aina ollut positiivinen ja optimistinen ihminen siitäkin huolimatta, että monissa asioissa en ole päässyt kovin helpolla. Nyt mieleni oli kuitenkin musta mytty.

Mieheni ryhtyi heti huolehtimaan käytännön asioista. Talomme pitäisi myydä. Asumme syrjässä, eikä täältä ole vaikkapa kävelytietä keskustaan. Liikkuminen näkörajoitteisena olisi siis vaarallista. Meidän pitäisi löytää uusi koti mahdollisimman pian, jotta oppisin sen nurkat ja kulmat ennen näön menettämistä ja arki olisi tulevaisuudessa helpompaa. Jos asuisimme lähempänä keskustaa, olisin myös kävelymatkan päässä palveluista, enkä niin riippuvainen miehestäni.

Koiramme Puntti on käynyt opaskoirakoulun, mutta reputtanut kaikki kokeet. Mieheni Timo mietti jo toisen koiran hankkimista Puntin kaveriksi ja minun tuekseni. Sellaista kympin oppilasta, eikä Puntin kaltaista ”hulttiota” 😉 

Puntti
Hulttio, mutta niin rakas Punttimme.

Mieheni murehtiessa käytännön asioita keskityin itse katselemaan lastemme jokaista ilmettä. Pyrin painamaan heidän kasvonsa mieleeni niin hyvin kuin vain mahdollista. Mietin synkkänä, kuinka pitkään näkisin heidän kasvavan ja piirteiden muuttuvan. Kuljin myös metsässä silmät kiinni ja ”harjoittelin” sokeutumista varten. Virkkasin vimmatusti, koska näkörajoitteisena tuo tärkeä harrastus jäisi automaattisesti vähemmälle.

Muutaman kuukauden kuluttua siitä, kun olin istunut silmälääkärin vastaanotolla, meikkasin näkövammaista vierasta tv-ohjelmaan. Vieras kertoi olleensa sokea jo syntyessään. Hänen opaskoiransa oli villi ja jos sen päästi irti remmistä, saattoi joutua odottelemaan puolikin tuntia ennen kuin koira palasi vietiltään takaisin. Kesken tarinansa vieras neuvoi yhtäkkiä napakasti, että poskipunaa ei sitten saa laittaa liikaa, koska hän ei tykkää siitä miltä se näyttää. Jäin hämmästyneenä miettimään, mistä hän tiesi miltä poskipuna näyttää, mutta en kehdannut kysyä.

Eräänä aamuna Helsingin Sanomia lukiessani silmiini osui juttu Innojok –yrityksen toimitusjohtajasta Jukka Jokiniemestä. ”Kaikki lähtee näkemisestä”, tiivisti Jokiniemi perustamansa yrityksen idean. Valaisinyritystä vetävän toimitusjohtajan suusta lause kuulostaa täysin luontevalta, yhtä seikkaa lukuun ottamatta. Jokiniemi on sokea.

Tapaan vanhaa kollegaani lounaan merkeissä ja kerron tietysti hänellekin, mitä päällimmäisenä on mielessä. Hän kertoo, että heidän naapurissaan asuu perhe, jossa kaikki kolme poikalasta ovat näkövammaisia. Kuitenkin pojat pelaavat harva se päivä kavereidensa kanssa jalkapalloa. Ainoa ero on, että joukkuetoverit vislaavat pilliin kertoakseen, missä ovat. Muuten peli sujuu kuin kenellä tahansa.

Aloin ymmärtää, että vaikka menettäisin näköni, paljon muuta jäisi jäljelle. Päässäni vellovan pimeyden keskeltä alkoi loistaa valopilkkuja. Aloin ajatella, että jos menettäisin näköni, keksisin uusia tapoja tehdä asiat. Lopulta en ”nähnyt” sokeutumisessa niinkään pelkkää pahaa, vaan monia erilaisia ratkaisuja.

Tänään käynnistä lääkärin vastaanotolla on kulunut kaksi ja puoli vuotta. Asumme edelleen samassa talossa. Ovelle vastaan kävelee sama, hömelö koira. Lapsiani katselen yhä tiiviisti, mutta lähinnä siksi, että he ovat niin valloittavia.

Ehkä haaveet eivät aina toteudu. On kuitenkin hyvä muistaa, että eivät toteudu aina pahimmat pelotkaan. Elämä pitää elää ja katsoa, mitä se tuo tullessaan.

Näkemisen arvoista kesän aloitusta Sinulle!

Maija #ruuduntakaa

Puntti
Ihana tärkeä Puntti <3 Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä