UUSIN SILMIN ETEENPÄIN

UUSIN SILMIN ETEENPÄIN

Olen parantunut! Siltä tuntuu, vaikka todellisuudessa elän varmasti lyhyen tai pitkän loppuelämäni tarkkaillen omaa jaksamistani ja muistutellen itseäni omista arvoistani. Kahden ja puolen vuoden sairausloman jälkeen on tullut aika kaivaa esiin se televisioammattilainen, joka työnsä uuvuttamana joutui luopumaan omasta unelma-ammatistaan pitkäksi toviksi. 

Kolmisen vuotta sitten, kun uupumukseni oli tullut lakipisteeseensä ja elämäni oli stressaavimmillaan, kamppailin myös silmärintamalla isojen ongelmien kanssa. Minulla oli jatkuvasti toistuvia migreenejä ja valohäiriöitä näkökentässä. Tuntui, että linssejä joutui tilaamaan jos jonkinlaisilla erikoisuuksilla, jotta silmäni voisivat paremmin. Nyt sairauslomani aikana olen kuitenkin saanut kokea pienen ihmeen: en olekaan tarvinnut silmälaseja ollenkaan. 

Kun tänä syksynä viimein näytti siltä, että pääsen taas palaamaan rakastamani työn pariin, halusin ensimmäiseksi tarkistuttaa näköni Silmäasemalla ja selvittää, missä mennään. Minulle tarjottiin kaupallisessa yhteistyössä optikon näöntarkastuksen yhteydessä silmänpohjakuvaus OCT-rakennekuvauksella. Rakastan kaikkea dataa, mitä terveyteen liittyen voi itsestään nykytekniikalla saada, ja tästä kuvauksesta sai juuri sitä.

OCT -rakennekuvauksessa silmiä tutkittiin niin, että asetin leuan ja otsan kiinni telineeseen, minkä jälkeen minun piti tuijottaa sinistä valoristikkoa. Ristikko ei häikäissyt, silmiini ei koskettu, ja sain räpytellä silmiäni normaalisti. Varsin helppoa siis. Kaiken kaikkiaan nopea ja kivuton tutkimus, jonka avulla silmiä pystyttiin 3D-kuvan ansiosta tarkastelemaan kerroksittain ja tarkasti. 

Optikko pystyikin heti kertomaan ilahduttavan alustavan arvionsa, että silmät vaikuttavat normaalilta. Tutkimustulokset toimitetaan kuitenkin aina myös silmälääkärin arvioitavaksi. Pari viikkoa myöhemmin sain myös lääkäriltä lausunnon: kaikki on kunnossa. Vaikka pidän itseäni optimistina, on myönnettävä että tavasin tekstiä pienen epäuskon vallassa. Oliko varmasti kaikissa papereissa minun nimeni? Olihan tuloksia varmasti tulkittu oikein? 

Ja mitä kummaa vielä itse optikon näöntarkastuksessa ilmenikään. Siinä todettiin, että näköni on jopa parantunut sairaslomani aikana! Jäljellä oli enää hieman hajataittoa, jota varten tilasimme uusia linssejä. 

Loppuunpalamisen ja sairausloman seurauksena minusta on joskus tuntunut, että odotan vain seuraavan kulman takana vaanivaa uutta hirmumyrskyä. Mutta nyt näyttää siltä, että siellä voikin odottaa entistä seesteisemmät vedet. Ja jos siellä jokin vaaniikin, niin ainakin näen sen omin silmin. Antaa tulla siis vaan. On sitä tähänkin asti kaikesta selvitty.

Maija #ruuduntakaa   

VAIN SYDÄMELLÄÄN NÄKEE HYVIN

VAIN SYDÄMELLÄÄN NÄKEE HYVIN

Olen aina uskonut pikkuisen kohtaloon: siihen, että asiat tapahtuvat kuten niiden on tarkoitus. Omassa elämässäni asiat ovat usein tapahtuneet mutkien kautta, eivät helpointa ja suorinta reittiä vaan polveillen ja silloin tällöin myös polvet naarmuilla matkaa jatkaen. Jos itse saisin täysin käsikirjoittaa elämääni, reitti olisi varmasti ollut tylsempi. Mutta aina on menty eteenpäin ja tässä hetkessä tänään olen 35-vuotias kaksosten äiti, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä ja ammatiltani tv-tuottaja.

Joskus hiljaisuuden laskeutuessa kotiimme kiireisen päivän jälkeen olen löytänyt itseni pohtimasta sitä, millaista olisi olla sokea tai kuuro. Jos minun olisi valittava, kumpaa olisin mieluummin? Olen vahvasti tunneihminen ja aistin muiden tunteita pelkästä kehonkielestä ja ilmeistä. Aviomieheeni rakastuin silmittömästi jo ensimmäisellä katseella. Kun lapsemme viettivät elämiensä ensimmäisiä viikkoja sairaalan teho-osastolla, koin vaikeaksi soittaa ja kysyä lasten voinnista puhelimella. Murruin heti, jos olin kuulevinani hoitajan äänessä huolta, tai toisaalta huolettomuutta eli välinpitämättömyyttä. Elämäni aikana olen huomannut, ettei mitään kannata ottaa itsestäänselvyytenä, ja siksi mielessäni pyörivät silloin tällöin myös ajatukset siitä, millaista olisi elää ilman näkökykyä.

Alkuvuodesta 2015 varasin aikaa silmälääkärille. Olin jättänyt monenlaisia oireita huomioimatta jo vähän aikaa, mutta nyt en enää siihen kyennyt. Silmäni tuntuivat kuivilta ja roskaisilta. Silmäluomeni olivat turvonneet ja arat. Ilman meikkiä näytin turpiin saaneelta, tai vähintään koko yön itkeneeltä. Valonarkuutta oli niin, että olisin sisätiloissakin ollut mielelläni aurinkolaseissa. Lopulta kärsin päivittäisistä migreeneistä, valohäiriöistä kuin ukkostaisi. Iltaisin en nähnyt lukea tv:n tekstityksiä. (Onneksi suosikki tv-sarjani Emmerdale ei ole se maailman nopeatempoisin…)

Kuten monella, minullakin on taipumusta pieneen luulosairauteen. Päässäni liikkui monenlaisia vaihtoehtoja siitä mikä voisi olla vinossa. Googlea apuna käyttäen olin jo diagnosoinut itselleni aivokasvaimen ja listannut miehelleni tarkat ohjeet hautajaisjärjestelyistäni. Mitä kukkia, mikä laulu lauletaan, keitä pitää kutsua. (Tv-tuottajana mielikuvituksen puute ei ole se heikko kohtani). Ajanvarauksen nainen oli lempeä ja ymmärtäväinen. Hän ehdotti varovasti, että ehkä kyseessä on kuitenkin vain silmätulehdus.

Silmälääkärin vastaanotolla hengitin syvään ja tulkitsin lääkärin eleitä. Pelotti. ”Tuleeko minusta sokea?” kysyin. Silmälääkäri tuijotti minua vakavana. ”Ei… vielä”, hän totesi hiljaa. Lamaannuin. Ajatukset jumiutuivat paikalleen ja oli vaikea uskoa juuri kuulemaansa. Minulla ei tosiaan ollut silmätulehdusta (eipä tosin aivokasvaintakaan, luojan kiitos). Oireiden syy ulottui peräti 11 vuoden taakse: paljastui, että minulle vuonna 2004 tehdyssä silmien laserleikkauksessa sarveiskalvoni oli hiottu liian ohuiksi. Onko tämä yleistä? Ei. Ymmärtääkseni noin 3% laserleikkauksista epäonnistuu; toisin sanoen 97% leikkauksista onnistuu. Lääkärini vakuutti, että nykytietoon perustuen enää missään ei leikata sarveiskalvoja niin ohuiksi, kuin minulla on leikattu. Mutta vuonna 2004 olemassa olleen tiedon mukaan kyseinen paksuus oli ihan ok.

Seurauksena laserleikkauksesta minulla on suuri riski sairastua kartiopullistumaan. Nopeasti googlattuna sarveiskalvon kartiopullistumassa oireena on asteittainen näön heikentyminen. Sarveiskalvon muodon poikkeavuus aiheuttaa mm. likinäköä, hajataitteisuutta ja mahdollisesti kohteen näkemisen useina samanaikaisina kuvina. Onneksi nelivuotiaat kaksoseni eivät ole identtiset, etten sentään näe heitä nelosina!

Hyviäkin uutisia oli. Ihmisen vanhetessa sarveiskalvo luonnostaan kovettuu ja kartiopullistuman eteneminen hidastuu merkittävästi 40. ikävuoden jälkeen. Tässä suhteessa siis odotan vanhenemista ja ostan ilomielin sitä vahvempaa ryppyvoidetta! Sairauden etenemistä voidaan hoitaa myös leikkauksin, mutta koska operaatioihin liittyy omat vaaransa, en ole ensimmäisenä vaihtoehtona jonottamassa leikkauspöydälle. Riski jonkinasteiseen sokeuteen kulkee nyt mukanani – ja minun täytyy opetella kulkemaan sen kanssa.

En ikinä unohda kotimatkaa lääkäristä. Ensireaktioni oli purskahtaminen itkuun, kun kävin läpi elämäni eri osa-alueita. Ammatti: tv-ohjelmien tuottaminen (niitähän katsellaan!). Rakkaaksi muodostunut sivutoimi: meikkien ja kampausten tekeminen (ne pitää nähdä!). Kiinnostuksen kohteet: muoti, sisustaminen, askartelu, käsityöt (ja kaikki muukin visuaalinen!). Saavuin kotiin ja näin lapset piirtämässä. Itkin lisää. (Haluan nähdä kun he kasvavat! Ajavat pyörällä! Astelevat alttarille!) Kaiken tämän kyyneltulvan keskellä mieheni pysyi rauhallisena, kuten aina. Hän sanoi vain yhden lauseen: “Rakas, olethan sä kaikessa tuossa kuitenkin paikalla.” Oloni helpotti melkein heti. Tuntui hyvältä, kun mieheni ei yrittänyt kieltää asiaa, muuttaa sitä muuksi. Totuus kun on, että saatan sokeutua. Onneksi mieheni on viisas ja ihana. Ja onneksi sydämellä näkee hyvin ja juuri ne tärkeimmät asiat.

Hetkestä silmälääkärin vastaanotolla on kulunut puolitoista vuotta. Sen jälkeen olen tuottanut neljä tv-ohjelmaa, hankkinut kolmet erilaiset silmälasit, järjestänyt merirosvo- ja Titi-nalle lastensynttärit, viettänyt hääpäivää Roomassa, juossut tuttua lenkkireittiä ja katsellut vuodenaikojen vaihtuvan. Usein olen miettinyt näkökyvyn mahdollista menettämistä, mutta en joka päivä.

Näköni ei sinänsä ole tällä hetkellä huono, eikä varsinkaan, kun muistaa että lähtökohta ennen laser-leikkausta oli komea lukema -6,75. Minulla on hajataittoa, ja sitä korjataan nyt silmälaseilla. Migreenit ja muutkin haittaoireet ovat vähentyneet merkittävästi lasien myötä, ja se on mahtava juttu se. Lisäksi – jos pahin toteutuu ja oikeasti sokeudun – meillä on jo opaskoirakin valmiina kotona, nimittäin labradorinnoutajamme Puntti. Tosin jos rehellisiä ollaan, hän on opaskoirakoulun reputtanut hulttio-oppilas (eli jääpä sitten nähtäväksi, kuinka emännän käy!).

Tämä blogi käsittelee minun matkaani silmäsairauden kanssa ja elämääni silmälasien takana ja koko rahalla niiden edestä. Aiheesta ja aiheen vierestä. Kiitos kun jaksoit lukea elämäni ensimmäisen blogipostauksen.

Aurinkoisin ajatuksin

Maija #ruuduntakaa