SINÄ OLET IHMINEN, MUISTATKO?

Makaan aurinkotuolissa kaksi paksua peittoa päälläni. Lämpimät, heinäkuiset auringonsäteet tuntuvat kasvoilla. Kuulen, kuinka naapurin täti tiedustelee pensasaidan yli äidiltäni voinnistani. Olen viisivuotias ja sairastunut etelänlomalla salmonellaan, joka on viedä minut kokonaan.

Oikeastaan tuosta hetkestä lähtien elämäni on mennyt tasaisin väliajoin ”pauselle”. Jostain syystä nappaan nimittäin harmittavan usein kopin harvinaisista sairauksista, joita ei kuuluisi sairastaa. Kun olen ollut sairas, olen ollut niin sairas, että kaikki tekemiseni ovat pysähtyneet kuin seinään. Oma lukunsa ovat vielä keskenmenojen sarjatuli. Perusflunssaa minulla sen sijaan on harvemmin ollut.

Ehkä juuri siksi että olen sairastanut vakaviakin sairauksia, olen aina ajatellut, etten saa elää kovinkaan vanhaksi. Olen pyrkinyt toteuttamaan kaikki haaveilemani asiat heti, enkä vasta huomenna. Vaikka olen tiedostanut elämän rajallisuuden, olen luonteeltani kunnon ylisuorittaja ja työmoraalini on armottomankin korkea. Välillä olen ollut sairaalassa letkuihin kiinnitettynä ja hoitanut työt silti. Toisinaan tämä ”työt on hoidettava vaikka toinen jalka roikkuu haudassa” -asenne on omalta osaltaan hidastanut toipumistani.

Puolitoista vuotta sitten keväällä tuotin ja ohjasin työhyvinvointia käsittelevän tv-sarjan nimeltä Duunikunto Maikkarille. Kuuntelin kuvauksissa toinen toistaan osaavampia ammattilaisia, jotka kertoivat miten kannattaisi elää voidakseen hyvin. Vinkkejä oli monenlaisia ja näkökulmiakin useampi, mutta perusresepti terveydelle oli karrikoiden hyvin yksinkertainen: ”Pitää syödä, liikkua ja palautua.” Silloin mietin, kuinka helpolta ja yksinkertaiselta nuo ohjeet kuulostavatkaan.  

Suutarin lapsella ei kuitenkaan ole kenkiä. Kesän alussa aloitin loman, mutta vastailin tasaisesti työpuheluihin ja haastattelin uusia työntekijöitä. En oikeastaan saanut ajatuksiani irtautumaan töistä kovinkaan moneksi hetkeksi. Syksyn startattua sain ylennyksen vastaavaksi tuottajaksi ja heti samaan syssyyn urani suurimman tuotannon tuotettavaksi. Painoin niin pitkää työpäivää, että mieheni vaati minua allekirjoittamaan henkivakuutuspaperit. Perusteena oli lausahdus: ”eihän kukaan jaksa hengissä tuollaista tahtia.”

Vaikka työtahti oli äärimmäisen kova ja kotona pienet lapset, en kokenut oloani väsyneeksi. Rakastan nimittäin työtäni ja uurastus mielenkiintoisessa projektissa oli kivaa. Rakastan lapsiani yli kaiken ja jokainen heidän kanssaan vietetty hetki on minulle kullan kallis. Ei haitannut, etten ehtinyt harrastamaan. Ei haitannut, että yöunet jäivät minimaalisiksi. Syömisen kerta kaikkiaan unohdin, ja napostelin mitä milloinkin käsiini sain. Sain voimaa töistä ja työkavereista, onnistumisen tunteesta. Sain voimaa lapsistani ja niistä pienistä ilon hetkistä, joita ehdimme yhdessä kiireen keskellä viettämään. Painoin silmät kiiluen eteenpäin päässäni ajatus siitä, että kaikki järjestyy, kunhan jaksan jouluun saakka.

Kun joulu tuli, jäin ansaituille vapaille. Lapsemme sairastivat koko loman, mutta meillä oli silti aivan ihanaa. Ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Ehdin jo ajatella: ”Minä selvisin! Minä pystyin!” Ilo oli kuitenkin ennenaikaista.

Palasin lomalta levänneenä töihin loppiaisen jälkeen. Viimeistelin syksyn jättituotantoa ja aloittelin samaan aikaan uutta. Ajattelimme mieheni kanssa, että nyt kun syksystä oli selvitty hengissä ja takana oli levon merkeissä vietetty joululoma, voisimme yrittää kasvattaa perhettämme vielä yhdellä lapsella. Niinpä lähdimme lapsettomuushoitoihin. Hoito epäonnistui ja päätimme, että uuteen hoitoon ei lähdetä. Perheemme lapsiluku olisi täynnä. Jälkeenpäin analysoituna huomaan, että syksyn työkiireessä en ajatellut pelkästään, että jaksan jouluun asti, vaan ajattelin, että jaksan äitiyslomaan asti. Ja kun vauvaa ja ”lomaa” ei ollutkaan luvassa, kamelin selkä katkesi ja kehoni luovutti tsemppaamisen. En mitenkään jaksaisi tätä työtahtia kolmeakymmentä vuotta.

Viikon kuluttua lapsettomuushoidosta koitti aamu, jona jalkani eivät yhtäkkiä kantaneet. Oksensin ja kipuilin. Ensin yritin toimia itseni selfhelp –lääkärinä ja päättelin vain sairastavani kovaa vatsatautia, mutta jo samana iltapäivänä jouduin soittamaan itselleni ambulanssin. Sillä samaisella sairaslomalla olen yhä edelleen, lähes yhdeksän kuukautta myöhemmin. Minulla todettiinkin 9 eri sairautta samanaikaisesti, mutta sateenvarjo näille kaikille sairauksille on stressi. Stressin myönsin itselleni vasta kesäkuussa, neljä kuukautta sairaalaretken jälkeen.

Ihminen kestää paljon, mutta ei kaikkea. Vaikka haluaisin tehdä työtä kuin täydelliseksi hiottu kone, olen ihminen. Kun tästä jonain päivänä toivun, toivon sen tekevän minut vahvemmaksi. Uskon, että opin viimein pysähtymään ennen kuin keho on äärirajoilla.

Tarinan opetus: Pitäkää ystävät itsestänne huolta. Syökää, liikkukaa ja palautukaa ❤ Se on ainoa resepti, jolla voimme elää täysillä kaikki ne päivät, jotka meille on annettu. Kun elämä menee pauselle, voi olla liian myöhäistä.

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuva: Ilkka Vuorinen

Meikki ja kampaus: Sanna Manninen

Silmälasit: Silmäasema

NIRSOT LAPSET RAVINTOLASSA

Luin vasta nyt Hanna Sumarin 4.6.2017 julkaiseman blogikirjoituksen otsikolla: Lapset ravintolassa (http://blogit.apu.fi/hannasumari/lapset-ravintolassa). Kohua herättäneessä tekstissä Sumari arvostelee vanhempia, jotka antavat lapsilleen liikaa valinnanvapautta ruoan suhteen. Sumari on kokenut tämän erityisen häiritseväksi toiminnaksi ravintolassa, jossa vanhemmat kyselevät lapsiltaan buffet-pöydän ääressä, mikä näille kelpaisi. En loukkaantunut lukemastani, enkä saanut raivonpuuskia kuten jotkut tekstin lukeneet. Otan kuitenkin kantaa, koska kirjoitus herätti minussakin ajatuksia. Tässäpä siis yksi näkökulma lisää.

Ennen kuin tulin äidiksi, ärsyynnyin nirsoista lapsista. Ajattelin, että on vanhempien syytä, jos lapsi on liian valikoiva. Tein omia johtopäätöksiä: lapselle on selkeästikin tehty aina omat ruoat, eikä hänelle ole tarjoiltu samaa sapuskaa kuin aikuisille. Totuttelukysymys. Lapselle on varmasti annettu liikaa vaihtoehtoja, eikä hän ole kokenut jäävänsä ilman ruokaa, vaikka olisikin ronkeli. Nirsoilulla ei siis ollut seurauksia. Vanhemmat olivat lepsuilleet ja lapsi toimi perheen päättäjänä. Niin ärsyttävää!

Sitten koitti se päivä, kun minusta tuli kaksosten äiti. Saimme ihanan tytön ja ihanan pojan. Tarjoilimme molemmille alusta alkaen monipuolista ruokaa. Joskin muona oli toisten äitien tekemää, sillä omat resurssit eivät riittäneet soseutusrumbaan (vaikka olisi ehkä jonkun mielestä pitänytkin). Ruokaa kului valtavia määriä, eikä kumpikaan nirsoillut yhtään.

Olemme kasvattaneet lapsiamme hyvin tasapuolisesti ja molemmilla on ollut samat säännöt. Kumpaakaan ei ole suosittu tai lellitty enempää, kuin toista. Ja kuitenkin nyt viiden vuoden iässä olemme tilanteessa, jossa toinen kaksosista syö ihan mitä vaan, mutta mieluiten kasviksia. Ja toinen kaksosista ei koske mihinkään kasvikseen, hedelmään tai marjaan. Oikeastaan hänelle ei kelpaa mikään ruoka, joka on jonkun väristä. Ainoastaan lihat, peruna, makaroni, riisi ja juusto maistuvat hänelle. Nirsoilu yltää herkkuihin asti. Kun toinen kaksosista valitsee perjantaina kuola suupielissään irtokarkkeja ja mehuja, toinen kaksosista kelpuuttaa herkuikseen ainoastaan jogurttirusinat ja lakut. Olenkin joskus leikkisästi todennut, että he ovat jo raskausaikana vatsassani killuessaan jakaneet syömäni ruoat, sillä niin he yhä tekevät.

Ruokailuista tuli lopulta minulle stressinaihe. Pohdin, saako nirso lapseni kaikki tarvitsemansa ravintoaineet. Aloin seuraamaan sykemittariani perheen yhteisten ruokailujen aikana ja huomasin käyväni ihan kierroksilla. Hakeuduimme neuvolan ohjaamina ravintoterapeutille. Hän tutki ronkelin lapsemme kasvukäyriä, katseli tämän vireystasoa ja tokaisi sitten: ”Mutta hyvinhän hän näyttää voivan, kasvavan ja kehittyvän!” Se oli kyllä totta. Lapsemme syntyivät pikkukeskosina ja ovat siihen nähden nykyään jättiläisiä. Molemmat ovat pitkiä ja painon suhde pituuteen on kummallakin 0-käyrällä, eli pituuden ja painon suhde on ideaali.

Käynnin päätteeksi ravintoterapeutti totesi hymyssä suin: ”Ei huolta, kyllä hän kolmekymppisenä sitten jo kasviksia syö.” Mukaan saimme myös muutaman kullanarvoisen ohjeen. Ne kuuluvat näin: Yhteisten ruokailujen pitää tapahtua hyvässä hengessä. Ei saa pakottaa syömään, eikä pidä kiristellä hampaita, vaikka kuinka ärsyttäisi tai huolestuttaisi. Riittää, jos lapsi huolii ensin kasviksen lautaselleen, vaikka ei edes koskisi siihen. Pikku hiljaa voi kokeilla, josko hän suostuisi koskemaan kasvikseen, ehkä haistamaan ja lopulta jopa maistamaan sitä. Jos rohkeus riittää maistamiseen asti, lapsella pitää olla lupa sylkeä kasvis pois suusta, jos maku ei miellytäkään. Ja vaikka edessäsi olisi pian irvistävä ja kasvista suustaan sylkevä lapsi, muista kehua häntä siitä, kuinka reippaasti uskalsi kuitenkin kokeilla maistamista.

IMG_0881
Lastemme iltapalat ovat ”vähän” eriväriset.

Tätä taktiikkaa olemme testanneet nyt vuoden päivät ja edenneet siihen pisteeseen, että ronkelikin lapsemme suostuu aina vähintäänkin haistamaan ruokaa. Päärynää, porkkanaa ja kurkkua hän on jopa maistanut. Porkkana- ja pinaattiletut hän syö mielellään ja itse asiassa ne ovat hänen herkkuaan (puuron ohella). Lisäksi lapsemme osallistuvat mielellään ruoan valmistamiseen, salaatin ja kasvisten pilkkomiseen sekä leipomiseen, vaikka kyseessä olisikin porkkana- tai banaanikakku.

Tiemme tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Ja edelleen monen näkökulmasta meidän lapsemme on juuri se ärsyttävä nirso. Voin siis hyvin kuvitella tilanteen ravintolan buffetpöydässä ja minut äitinä kysymässä lapseltani: ”Ottaisitko kurkkua, maistaisitko porkkanaa…” ja lopulta päätyisimme ruokapöytään pelkän perunan kanssa, koska kaikki muu epäilyttää lastamme liikaa. Usein toimimme ravintolassa niin, että tilaamme lapsillemme yhden aikuisten ruoka-annoksen. Toinen syö siitä salaatin ja kasvikset, toinen lihan. Yhdessä he jakavat perunat tai muun lisukkeen, täysin sulassa sovussa.

Molemmat lapsemme ovatkin käytökseltään varsin rauhallisia ja pöytätavat hallitsevia. Siksi puolestani kummastelin viime kesänä Turussa, kun meitä ei huolittu lastemme takia ravintolaan syömään kello viideltä torstai-iltana. Vilkaisin ravintolasaliin, jossa keski-ikäinen mies nuokkui kännissä kuin käkikello. Samaa ikäryhmää edustanut nainen kompasteli skumppapäissään hameenhelmoihinsa. Tämä oli kuitenkin täysin hyväksyttävää, koska he ovat aikuisia. Sen sijaan lapsemme, jotka olisivat istuneet ja ruokailleet kanssamme nätisti pöydän äärellä, eivät saaneet edes astua ravintolaan sisään, koska ovat lapsia. Ja nekin lapset, jotka eivät vielä osaa käyttäytyä ravintolassa, eivät kyllä tällä tyylillä siihen koskaan opikaan. Lapsista toki lähtee ääntä, mutta niin lähtee aikuisistakin. Voi kun osan aikuisista voisi toisinaan eliminoida ravintoloista 😉

Maukkaita ruokailuhetkiä toivottaen,

Maija #ruuduntakaa  

KYMMENEN TAPAA TAISTELLA MIGREENIÄ VASTAAN

Siristän silmiäni ja koitan saada selvää opettajan liitutaululle kirjoittamasta tekstistä. Ei onnistu. Sahalaitaiset kuviot täyttävät näkökenttäni. Alkaa oksettaa. Päätä jyskyttää niin, etten oikein edes kuule. Hikoiluttaa. Opettajani huomaa, ettei kaikki ole kunnossa ja saattaa minut koulun terkkarille. Olen yhdeksänvuotias ja minulla todetaan elämäni ensimmäinen migreenikohtaus. Saan käskyn lähteä kotiin lepäämään.

Migreeni on ollut valitettava seuralaiseni aina tuosta päivästä lähtien. Välillä se on vieraillut säännöllisemmin, joskus harvemmin. Vuosien varrella olen keksinyt useita keinoja joilla yrittää ehkäistä migreenin alkamista tai ainakin helpottaa sen oireita. En ole lääkäri enkä millään tasolla terveydenalan ammattilainen. Tämä postaus ei siis ole tieteellisesti todistettua faktaa, vaan perustuu kokemuksiini migreenin selättämiseksi.

Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki ja hiukset: Sanna Manninen Silmälasit: Wesc, Silmäasema
  1. KEVEYS: Olen huomannut, että pahimmillaan jopa liian korkea paidan kaulus voi laukaista migreenin. Suosittelen välttämään kaikkea ylimääräistä pään alueella ja käyttämään kevyitä silmälaseja ja koruja. Mikään ei saa hangata, painaa tai ärsyttää. Kun ostat silmälasit, ne säädetään sopiviksi ostotilanteessa. Jos kuitenkin kotona huomaat, ettei säätö osunutkaan nappiin, tai sangat löystyvät käytössä, käy korjaamassa tilanne silmälasiliikkeessä. Se on pieni vaiva heille, mutta suuri ilo Sinulle.
  2. PAINAMATTOMUUS: Odotatko ihanien juhlien alkamista kampaajan tuolissa? Muistathan sanoa kampaajalle, jos joku pinneistä painaa päänahkaasi. Jos se sattuu kampausta laitettaessa, pinnin paine ei taatusti helpota illan mittaan. Ole tarkka myös irtoripsien kanssa. Esimerkiksi alaripsiin tarttunut ripsiliima aiheuttaa helposti roskan tunteen silmiin. Pian vuotavien silmien lisäksi saat kaupan päälle migreenin. Valitse myös sellaiset ripset, jotka eivät häiritse näkökenttääsi. Muutoin muita näkökentän ärsykkeitä saattaa pian säestää migreenin ensimerkki sahalaita ja hyvät juhlat menevät hukkaan.
  3. VOICE MASSAGE: Olen löytänyt taivaallisen pään alueen rentouttajan, voice massagen eli äänihieronnan. Moni voisi luulla sitä laulajille yksinomaan tarkoitetuksi hoidoksi, mutta itse olen saanut siitä valtavasti apua juuri migreeneihin. Voice massage rentouttaa ja tasapainottaa hengitykseen, äänentuottoon ja purentaan osallistuvia lihasryhmiä. Jotkut kokevat hoidon kivuliaaksi, mutta itse saan suurta nautintoa siitä, miten paljon hoito minua auttaa.
  4. VETREYS: Tämä on perusasiaa, mutta sitäkin tärkeämpää! Säännöllinen keppijumppa ja venyttelyt auttavat niskaa pysymään vetreänä, ettei migreenejä aiheutuisi ainakaan lihasjumien takia. Myös niskan lihasten vahvistamisesta on apua. Hyviä jumppaohjeita ja fysioterapeuttien vinkkejä saat esim. mtv.fi/duunikunto –sivulta. Duunikunto on tv-sarja, jota parhaillani saan tuottaa Maikkarin torstaiaamuihin.
  5. ERGONOMIA: Istuin sitten satulapenkissä tai Terttu-terveystuolissa, olen nopeasti kuin spagettikerä. Työhön keskittyessä hyvä ryhti unohtuu. Konttorilta kotiin suuntaa usein Notredamen kellonsoittaja ja lapaluiden alta kiristää. Siksi meillä on kotona sähköpöytä, jonka korkeutta voi säädellä niin, että myös seisomatyö onnistuu. Näin hyvä työasento syntyy kuin vahingossa. Huolehdi siis ergonomiasta ja muista taukojumpat!
  6. ERIKOISLINSSIT: Olen aikaisemmin ostanut silmälaseihini ihan tavallisia edullisia linssejä. Tämän blogin myötä sain yhteistyökumppaniltani Silmäasemalta BlueControl –linssit ja nyt en enää muita haluaisikaan. BlueControl on pinnoite, joka vähentää digitaalisilta näytöiltä heijastuvan sinisen valon vaikutuksia. Sininen valo aiheuttaa esimerkiksi päänsärkyä, väsymystä ja unettomuutta. Olen huomannut eron näyttöpäätteen ääressä vietettyjen työpäivien aikana selkeästi. Jos käytän tavallisia linssejä koko työpäivän, voin kotiin päästyäni painella suoraan pimeään huoneeseen migreenin kaveriksi. Jos minulla sen sijaan on ollut BlueControl –lasit päässä, voin kotiin päästyäni erittäin hyvin ja pystyn vaikka pelaamaan lautapelejä lastemme kanssa ilman mitään ongelmaa. Itse nukahdan ja nukun yleensä ongelmitta, mutta BlueControlista on apua myös heikkounisille, koska linssit estävät sinisen valon piristävää ominaisuutta. BlueControl –linsseillä ei muuten tarvitse pelätä näyttävänsä Mikko Alatalolta 😉 Linssit ovat kirkkaat ja ainoastaan niiden heijastus on sinisävyinen. Se ei ainakaan itseäni ole haitannut mitenkään.
  7. RAVINTOLISÄT: Jouduin vielä viime vuoden puolella syömään paljon Buranaa ja Panadolia. Kälyni hälytyskellot soivat ennen omiani ja hän komensi minut kokeilemaan yhtenä ratkaisuna magnesiumtabletteja, jotta apu migreeniin saataisiin muualta kuin lääkkeistä. Samaan aikaan magnesiumin kanssa aloin käyttämään säännöllisesti myös FitLine Activizea, jonka mahdollisista avuista migreeneihin olen lukenut. En tiedä onko yhteensattumaa, mutta viiden viikoittaisen migreenin sijaan minulla ei ole ollut ainuttakaan migreeniä tämän vuoden puolella ja elämme nyt sentään jo toukokuuta.
  8. RUOKA: Olen aina syönyt vähän miten sattuu ja mitä sattuu. Ja niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, migreeniä sairastavan (kuten toki kaikkien muidenkin) kannattaisi syödä säännöllisesti ja suhteellisen terveellisesti. Mitä enemmän vedän napaani sokeria, sitä varmemmin migreeni ryntää kaveriksi. Ja jos satun skippaamaan töissä lounaan, pääni alkaa jyskyttämään viimeistään iltapäivällä. Ja sekös kaduttaa.
  9. VALAISTUS: Valaisun pitää olla juuri sopiva, jotta ei joudu pinnistelemään nähdäkseen, mutta toisaalta valo ei saa osoittaa myöskään suoraan silmiin. Jos joudun istumaan päivän spottivalon tuijotuksessa, laukaisee se lähes takuuvarmasti migreenin. Kotona meillä on himmennin kaikissa katkasijoissa ja oikeastaan valot ovat kirkkaimmillaan vain silloin, kun laitan ruokaa tai askartelen. Muulloin ollaan hämärähyssyssä 😊
  10. AURINKOLASIT: Oli kyseessä sitten kirkas talvihanki tai kesäauringossa välkkyvä meri, taikasana ovat hyvät aurinkolasit. Vaikka päänsärky olisi jo alkanut orastamaan, parhaassa tapauksessa aurinkolasit onnistuvat vielä pelastamaan päivän.

    Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Aurinkolasit: Silmäasema

Ja jos kaikki nämä kymmenen kikkaa pettävät tai jäävät tekemättä, niin viimeinen apu ovat pimennysverhot. Se, että saa makkarin pilkkopimeäksi ja voi kömpiä ”luolaansa” parantelemaan oloaan, on iso asia migreenistä kärsivälle. Joskus jo vartin torkut pimeässä taittavat migreenin terävimmän kärjen ja helpottavat oloa kummasti.

Miten sinä taistelet migreeniä vastaan? Kerro vinkkisi, sillä haluan nauttia kesän aurinkoisista päivistä ilman sahalaitoja!

Maija #ruuduntakaa      

Ps. Wink wink, Silmäasemalla on parhaillaan käynnissä kampanja: osta 2, maksa 1 + bonus tuplana! Voit siis yhdellä ostoksella poistaa ainakin kaksi migreeniä aiheuttavaa ärsyttäjää listaltasi.

Artittelikuva: Valokuvaaja, Ilkka Vuorinen / Meikki ja hiukset, Sanna Manninen / Silmälasit, Wesc, Silmäasema