SINÄ OLET IHMINEN, MUISTATKO?

Makaan aurinkotuolissa kaksi paksua peittoa päälläni. Lämpimät, heinäkuiset auringonsäteet tuntuvat kasvoilla. Kuulen, kuinka naapurin täti tiedustelee pensasaidan yli äidiltäni voinnistani. Olen viisivuotias ja sairastunut etelänlomalla salmonellaan, joka on viedä minut kokonaan.

Oikeastaan tuosta hetkestä lähtien elämäni on mennyt tasaisin väliajoin ”pauselle”. Jostain syystä nappaan nimittäin harmittavan usein kopin harvinaisista sairauksista, joita ei kuuluisi sairastaa. Kun olen ollut sairas, olen ollut niin sairas, että kaikki tekemiseni ovat pysähtyneet kuin seinään. Oma lukunsa ovat vielä keskenmenojen sarjatuli. Perusflunssaa minulla sen sijaan on harvemmin ollut.

Ehkä juuri siksi että olen sairastanut vakaviakin sairauksia, olen aina ajatellut, etten saa elää kovinkaan vanhaksi. Olen pyrkinyt toteuttamaan kaikki haaveilemani asiat heti, enkä vasta huomenna. Vaikka olen tiedostanut elämän rajallisuuden, olen luonteeltani kunnon ylisuorittaja ja työmoraalini on armottomankin korkea. Välillä olen ollut sairaalassa letkuihin kiinnitettynä ja hoitanut työt silti. Toisinaan tämä ”työt on hoidettava vaikka toinen jalka roikkuu haudassa” -asenne on omalta osaltaan hidastanut toipumistani.

Puolitoista vuotta sitten keväällä tuotin ja ohjasin työhyvinvointia käsittelevän tv-sarjan nimeltä Duunikunto Maikkarille. Kuuntelin kuvauksissa toinen toistaan osaavampia ammattilaisia, jotka kertoivat miten kannattaisi elää voidakseen hyvin. Vinkkejä oli monenlaisia ja näkökulmiakin useampi, mutta perusresepti terveydelle oli karrikoiden hyvin yksinkertainen: ”Pitää syödä, liikkua ja palautua.” Silloin mietin, kuinka helpolta ja yksinkertaiselta nuo ohjeet kuulostavatkaan.  

Suutarin lapsella ei kuitenkaan ole kenkiä. Kesän alussa aloitin loman, mutta vastailin tasaisesti työpuheluihin ja haastattelin uusia työntekijöitä. En oikeastaan saanut ajatuksiani irtautumaan töistä kovinkaan moneksi hetkeksi. Syksyn startattua sain ylennyksen vastaavaksi tuottajaksi ja heti samaan syssyyn urani suurimman tuotannon tuotettavaksi. Painoin niin pitkää työpäivää, että mieheni vaati minua allekirjoittamaan henkivakuutuspaperit. Perusteena oli lausahdus: ”eihän kukaan jaksa hengissä tuollaista tahtia.”

Vaikka työtahti oli äärimmäisen kova ja kotona pienet lapset, en kokenut oloani väsyneeksi. Rakastan nimittäin työtäni ja uurastus mielenkiintoisessa projektissa oli kivaa. Rakastan lapsiani yli kaiken ja jokainen heidän kanssaan vietetty hetki on minulle kullan kallis. Ei haitannut, etten ehtinyt harrastamaan. Ei haitannut, että yöunet jäivät minimaalisiksi. Syömisen kerta kaikkiaan unohdin, ja napostelin mitä milloinkin käsiini sain. Sain voimaa töistä ja työkavereista, onnistumisen tunteesta. Sain voimaa lapsistani ja niistä pienistä ilon hetkistä, joita ehdimme yhdessä kiireen keskellä viettämään. Painoin silmät kiiluen eteenpäin päässäni ajatus siitä, että kaikki järjestyy, kunhan jaksan jouluun saakka.

Kun joulu tuli, jäin ansaituille vapaille. Lapsemme sairastivat koko loman, mutta meillä oli silti aivan ihanaa. Ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Ehdin jo ajatella: ”Minä selvisin! Minä pystyin!” Ilo oli kuitenkin ennenaikaista.

Palasin lomalta levänneenä töihin loppiaisen jälkeen. Viimeistelin syksyn jättituotantoa ja aloittelin samaan aikaan uutta. Ajattelimme mieheni kanssa, että nyt kun syksystä oli selvitty hengissä ja takana oli levon merkeissä vietetty joululoma, voisimme yrittää kasvattaa perhettämme vielä yhdellä lapsella. Niinpä lähdimme lapsettomuushoitoihin. Hoito epäonnistui ja päätimme, että uuteen hoitoon ei lähdetä. Perheemme lapsiluku olisi täynnä. Jälkeenpäin analysoituna huomaan, että syksyn työkiireessä en ajatellut pelkästään, että jaksan jouluun asti, vaan ajattelin, että jaksan äitiyslomaan asti. Ja kun vauvaa ja ”lomaa” ei ollutkaan luvassa, kamelin selkä katkesi ja kehoni luovutti tsemppaamisen. En mitenkään jaksaisi tätä työtahtia kolmeakymmentä vuotta.

Viikon kuluttua lapsettomuushoidosta koitti aamu, jona jalkani eivät yhtäkkiä kantaneet. Oksensin ja kipuilin. Ensin yritin toimia itseni selfhelp –lääkärinä ja päättelin vain sairastavani kovaa vatsatautia, mutta jo samana iltapäivänä jouduin soittamaan itselleni ambulanssin. Sillä samaisella sairaslomalla olen yhä edelleen, lähes yhdeksän kuukautta myöhemmin. Minulla todettiinkin 9 eri sairautta samanaikaisesti, mutta sateenvarjo näille kaikille sairauksille on stressi. Stressin myönsin itselleni vasta kesäkuussa, neljä kuukautta sairaalaretken jälkeen.

Ihminen kestää paljon, mutta ei kaikkea. Vaikka haluaisin tehdä työtä kuin täydelliseksi hiottu kone, olen ihminen. Kun tästä jonain päivänä toivun, toivon sen tekevän minut vahvemmaksi. Uskon, että opin viimein pysähtymään ennen kuin keho on äärirajoilla.

Tarinan opetus: Pitäkää ystävät itsestänne huolta. Syökää, liikkukaa ja palautukaa ❤ Se on ainoa resepti, jolla voimme elää täysillä kaikki ne päivät, jotka meille on annettu. Kun elämä menee pauselle, voi olla liian myöhäistä.

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuva: Ilkka Vuorinen

Meikki ja kampaus: Sanna Manninen

Silmälasit: Silmäasema

SHOPPAA KUNNES DROPPAAT, VAI MITEN SE MENI?

Alennusmyyntien ruuhkat ja kyynärpäätekniikka alelaarilla. Pitkät kassajonot, jotka saavat hien pintaan. Hiukan huvittava tuskastuneiden miesten parkki sovituskoppien edessä. Painavat kantamukset erikokoisissa ja -muotoisissa muovi- ja paperikasseissa, jotka raahataan julkisilla kulkuneuvoilla kotiin asti. Tai vaihtoehtoisesti järkyttävän kalliiksi nousevat parkkimaksut, jotka nielevät ne pennit jotka onnistui säästämään ”aleissa.” Kuulostaako ihanalta? Ei minustakaan.

Pari vuotta sitten mieheni lähdettyä yövuoroon ja saatuani lapsemme nukkumaan, laskeutui hiljaisuus kotimme ylle. Käsissäni oli harvinainen ja arvokas hetki omaa aikaa. Läppäri oli auki ja selailin ensin viattomasti eri vaateliikkeiden nettisivuja. Ostoskoriin päätyi yksi tuote: pitkälle ihmiselle suunniteltu body. Enää ei tarvitse työnnellä paitaa takaisin hameen vyötärön alle, mutta ei myöskään tarvitse alapään huutaa hallelujaa liian lyhyeksi suunnitellun selän mitan vuoksi ;)) Bodyn kaveriksi löytyi samasta kaupasta vielä ihana täyspitkä mekko. Ja toisesta liikkeestä kolmas hankinta. Yhtäkkiä kaikki maailman kauneimmat vaatteet olivat vain yhden klikkauksen (ja luottokorttinumeron näpyttelyn) päässä. Jäin innostuneena odottamaan vaatteiden saapumista. Ja mikä hykertävän kiva tunne oli sen jälkeen saada postipaketti kotiin. Kuin olisi joulu!

Tässä kuvina muutamia nettilöytöjäni:

  • Desigualin urheiluasu
  • Asosilta hankittu musta body
  • R.I.P. diet -paita, johon en kyllästy ikinä 🙂

Valistuneena nettishoppailijana maksan nykyään merkkivaatteista ruotsalaisen ketjuliikkeen hintoja. Osasyy tähän on se, että joku maksaa minulle shoppailusta. Olen viimeisen vuoden ajan ostanut esimerkiksi jalkalampun ja maton Ellokselta, vaatteita Zalandosta, varannut hotellin Booking.comista, hankkinut leluja lapsillemme Lekmeristä ja tilannut valokuvia ja personoituja joulukortteja Smartphotosta. Sillä seurauksella, että minulle on maksettu yli 250€ riihikuivaa rahaa tililleni. Olen nimittäin klikannut nettikauppojen verkkosivuille aina Bonusway -palvelun kautta TÄÄLTÄ. Bonusway maksaa jokaisesta ostoksesta tietyn prosenttimäärän takaisin. Mielestäni tämä on aika uskomatonta.

Bonusway toimii kuten S-etukortti, Plussakortti tai mikä tahansa etukortti. Ainoa ero on, että ostoksia voi tehdä samalla etukortilla yli 800 nettikaupassa. Bonuswayn asiakkaana saa myös muita tarjouksia ja etuja, joita ei tarjota muille nettishoppailijoille. Ensimmäisestä ostoksesta Bonusway tarjoaa heti 10 euron alennuksen. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Niin minäkin ensin ajattelin, mutta reilun vuoden Bonuswayta testattuani totean, että ainakaan vielä en ole löytänyt yhtään porsaanreikää.

Mieheni on säästeliäs ja häntä välillä hävettää, kun postimiehet moikkaavat kadulla tai huikkaavat ohi ajaessaan jättäneensä paketin tutun kukkaruukun taakse. Hän ei tilaile netistä mitään, mutta vaivihkaa olen kuullut mieheni suusta kysymyksiä kuten: ”Löytyisikö sieltä hyvät uudet farkut / aurinkolasit / miesten puku / nappikset…” Mitä milloinkin. Ja tyytyväisenä hän hykertelee kun paketti saapuu ja sovitusrumban saa hoitaa omaan tahtiin ilman jonoja, parkkimaksuja tai kiirettä.

Häpeäkseni mainittakoon, että olen kuullut pari kertaa lastemme leikkivän ”paketin palauttamista.” Leikissään he pohtivat, viedäänkö paketti Siwaan vai Valintataloon 😉 Ainahan ostokset eivät ole täysiä kymppejä. Mutta eivät ne ole sitä joka kerta tavallisesta kaupastakaan ostettuina. Nettikauppojen nykykäytännöt tuotteiden vaihtoon tai palautukseen liittyen ovat sentään varsin mutkattomia. Ei siis hätää, jos yöllinen shoppailuklikkaus onkin silloin tällöin huti.

Tässä kuvina lisää nettilöytöjäni:

  • Lastemme Ticket to Heaven -toppapuvut
  • Haglöfsin pinkki haalari, joka on muuten superkätevä leikkiessä lasten kanssa säällä kuin säällä ulkona.

Ymmärrän, että ekologisesta tai KonMari –näkökulmasta katsottuna shoppailuintoni voi jotakuta ahdistaa. Useimmiten ostan kyllä tarpeeseen ja olen tullut yhä kriittisemmäksi sen suhteen, mitä ja mistä ostan. Kun jotain on kuitenkin pakko päälleen laittaa, on tarkoin valittu, laadukas ja kestävä vaate paras valinta.

Fiksuja shoppailuhetkiä teille rakkaat lukijat!

Maija #ruuduntakaa

RUUTUVISA: MITÄ PUET KASVOILLESI TÄNÄ KESÄNÄ?

Joidenkin pöytälaatikot pursuavat runoja, toisten kerran käytettyjä kynsilakkapulloja tai salaisia keksikätköjä. Olen luonteeltani vähän oravankaltainen ”hilloaja”. Omaan pöytälaatikkooni tiensä ovatkin löytäneet nuo kaikki edellä mainitut asiat, mutta myös poikkeuksellisen monet erilaiset pokat. Miehiin iskee kuulemma kesäisin autokuume, mutta minuun on tänäkin keväänä iskenyt silmälasikuume.

No mitä pöytälaatikkoni sitten jo nykyisellään kätkee sisäänsä? Löytyy MaxMaran juhlaprillit titaanisangoilla ja timanteilla, kepeät Tommy Hilfigerin sporttilasit, joilla taittuu juoksulenkki jos toinenkin, Fendin mustat paksut sihteerisangat BlueControl –linsseillä ja Wescin yksinkertaiset pilottisangat, jotka ovat muodikkaat joka tilanteen silmälasit. Hommat ovat aina hanskassa, mutta hanskat joskus hukassa. Varmaa on kuitenkin se, että silmälasiasiat ovat minulla kunnossa.

Vaikka voi vaikuttaa siltä, etten tarvitse lisää laseja, huomasin käveleväni silmälasiliikkeen ohi ja pälyileväni salaa ikkunan takaa uusien muotikehyksien rivejä. Koska kyseessä oli lemppariliikkeeni Järvenpään Silmäasema, ajattelin piipahtaa sisällä ja tutkia, millaisia ovat trendikkäimmät ruudut juuri nyt.  

Jo pari vuotta olen etsinyt täydellisiä valkoisia silmälaseja. Ja kuinka ollakaan: lopultakin ne ovat muotia! Valikoima on siis laajentunut ja löysin juuri sopivat. Yleisesti voi sanoa, että silmälasikehysten vaaleus, läpikuultavuus, havannan sävyt ja kulta ovat nyt kuuminta hottia.

Menin muuten liikkeeseen vahingossa jo valmiiksi trendikkäänä Carreran läpikuultavissa, pyöreissä sangoissa, sillä pyöreät unisex-mallit niin muovisina kuin metallisinakin ovat edelleen muodissa. Kutsun näitä laseja halilaseiksi, koska ne luovat mielestäni nallemaisen kotityylin. Yhdistettynä kukkakuosiin ne synnyttävät mielestäni hauskan ja muodikkaan retrofiiliksen.

161004-MV-692
Silmälasit: Carrera, Silmäasema Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki ja hiukset: Sanna Manninen

Pyöreiden kakkuloiden rinnalla trendeissä kulkevat myös naiselliset pisaramuodot ja kissamaiset kehykset. Mutta jos pitää enemmän kulmikkaasta, niitäkin löytyy. Testasin esimerkiksi Versacen kehystä 1243. Toinen esimerkki on Dolce&Gabbanan malli 3273, jota saa kauniissa havannan ja vaalean beigen yhdistelmässä.

Nyt kun Suomen superkylmä kevät on ehkä taittumassa kesäksi, tarvitaan myös aurinkolaseja. Tämän kesän aurinkolasimuoti ottaa vahvoja vaikutteita 70-, 80- ja 90-luvuilta niin muotojen kuin värienkin puolesta. Aika kattaus! Tarjolla on ylisuuria Woodstock -henkisiä malleja ja toisaalta pyöreät panto-muodot ovat edelleen hyvin suosittuja. Pyöreään muotoon saatetaan yhdistää pilottimalleista tuttu tuplaripaisuus. Naiselliset kissamaiset mallit ja pilottilasit pitävät pintansa kaudesta toiseen.

Musta ja eri havannan sävyt hallitsevat sesongin 2017 aurinkolasikehysten värimaailmaa. Myös kevään trendiväri roosa näkyy vahvasti aurinkolaseissa. Metallin sävyistä kulta on ehdoton numero yksi. Jos haluaa valita perinteisemmän väriset kehykset, niitä voi piristää värikkäillä linsseillä tai peilipinnoilla. Linsseissä näkyy edelleen paljon liukuvärejä. Linssien väritys voi olla hyvinkin vaalea, jolloin ne toimivat parhaiten lähinnä asusteena. Itse ihastuin valtavasti McQ:n kultaisiin pyöreisiin silmälasikehyksiin, enkä saanut niiltä mielenrauhaa! Päätinkin muuntaa kultaiset kehykset aurinkolaseiksi ja valitsin niihin ruusukullan väriset peililinssit. Jos joskus kyllästyn näihin erikoislinsseihin, on lasit helppo muuttaa takaisin tavallisiksi silmälaseiksi.

Piipahtaessani Silmäasemalla ainoa ongelmani oli liian ammattitaitoinen lempparimyyjäni Johanna, joka kantoi eteeni toinen toistaan hienompia laseja. Hänellä on ihmeellinen taito valita satojen kehysten joukosta aina juuri ne, jotka sopivat minun kasvoilleni ja persoonalleni parhaiten. Jos budjettini olisi rajaton, olisin hankkinut ainakin neljät silmälasit ja kolmet aurinkolasit. Mutta silloin pöytälaatikossa ei enää olisi ollut tilaa, joten kohtuus kaikessa 😉

Mitä sinä muuten hankkisit, jos saisit 200 euroa shoppailurahaa Silmäasemalle? Vastaamalla kysymykseen blogin kommenttikentässä tai Ruudun takaa –facebookissa voit voittaa itsellesi 200 euron lahjakortin Silmäasemalle! Siispä kipin kapin kommentoimaan!

Iloiset terkut Ruudun takaa,

Maija

 

Silmäasemalla kuvatut valokuvat, meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

KYMMENEN TAPAA TAISTELLA MIGREENIÄ VASTAAN

Siristän silmiäni ja koitan saada selvää opettajan liitutaululle kirjoittamasta tekstistä. Ei onnistu. Sahalaitaiset kuviot täyttävät näkökenttäni. Alkaa oksettaa. Päätä jyskyttää niin, etten oikein edes kuule. Hikoiluttaa. Opettajani huomaa, ettei kaikki ole kunnossa ja saattaa minut koulun terkkarille. Olen yhdeksänvuotias ja minulla todetaan elämäni ensimmäinen migreenikohtaus. Saan käskyn lähteä kotiin lepäämään.

Migreeni on ollut valitettava seuralaiseni aina tuosta päivästä lähtien. Välillä se on vieraillut säännöllisemmin, joskus harvemmin. Vuosien varrella olen keksinyt useita keinoja joilla yrittää ehkäistä migreenin alkamista tai ainakin helpottaa sen oireita. En ole lääkäri enkä millään tasolla terveydenalan ammattilainen. Tämä postaus ei siis ole tieteellisesti todistettua faktaa, vaan perustuu kokemuksiini migreenin selättämiseksi.

Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki ja hiukset: Sanna Manninen Silmälasit: Wesc, Silmäasema
  1. KEVEYS: Olen huomannut, että pahimmillaan jopa liian korkea paidan kaulus voi laukaista migreenin. Suosittelen välttämään kaikkea ylimääräistä pään alueella ja käyttämään kevyitä silmälaseja ja koruja. Mikään ei saa hangata, painaa tai ärsyttää. Kun ostat silmälasit, ne säädetään sopiviksi ostotilanteessa. Jos kuitenkin kotona huomaat, ettei säätö osunutkaan nappiin, tai sangat löystyvät käytössä, käy korjaamassa tilanne silmälasiliikkeessä. Se on pieni vaiva heille, mutta suuri ilo Sinulle.
  2. PAINAMATTOMUUS: Odotatko ihanien juhlien alkamista kampaajan tuolissa? Muistathan sanoa kampaajalle, jos joku pinneistä painaa päänahkaasi. Jos se sattuu kampausta laitettaessa, pinnin paine ei taatusti helpota illan mittaan. Ole tarkka myös irtoripsien kanssa. Esimerkiksi alaripsiin tarttunut ripsiliima aiheuttaa helposti roskan tunteen silmiin. Pian vuotavien silmien lisäksi saat kaupan päälle migreenin. Valitse myös sellaiset ripset, jotka eivät häiritse näkökenttääsi. Muutoin muita näkökentän ärsykkeitä saattaa pian säestää migreenin ensimerkki sahalaita ja hyvät juhlat menevät hukkaan.
  3. VOICE MASSAGE: Olen löytänyt taivaallisen pään alueen rentouttajan, voice massagen eli äänihieronnan. Moni voisi luulla sitä laulajille yksinomaan tarkoitetuksi hoidoksi, mutta itse olen saanut siitä valtavasti apua juuri migreeneihin. Voice massage rentouttaa ja tasapainottaa hengitykseen, äänentuottoon ja purentaan osallistuvia lihasryhmiä. Jotkut kokevat hoidon kivuliaaksi, mutta itse saan suurta nautintoa siitä, miten paljon hoito minua auttaa.
  4. VETREYS: Tämä on perusasiaa, mutta sitäkin tärkeämpää! Säännöllinen keppijumppa ja venyttelyt auttavat niskaa pysymään vetreänä, ettei migreenejä aiheutuisi ainakaan lihasjumien takia. Myös niskan lihasten vahvistamisesta on apua. Hyviä jumppaohjeita ja fysioterapeuttien vinkkejä saat esim. mtv.fi/duunikunto –sivulta. Duunikunto on tv-sarja, jota parhaillani saan tuottaa Maikkarin torstaiaamuihin.
  5. ERGONOMIA: Istuin sitten satulapenkissä tai Terttu-terveystuolissa, olen nopeasti kuin spagettikerä. Työhön keskittyessä hyvä ryhti unohtuu. Konttorilta kotiin suuntaa usein Notredamen kellonsoittaja ja lapaluiden alta kiristää. Siksi meillä on kotona sähköpöytä, jonka korkeutta voi säädellä niin, että myös seisomatyö onnistuu. Näin hyvä työasento syntyy kuin vahingossa. Huolehdi siis ergonomiasta ja muista taukojumpat!
  6. ERIKOISLINSSIT: Olen aikaisemmin ostanut silmälaseihini ihan tavallisia edullisia linssejä. Tämän blogin myötä sain yhteistyökumppaniltani Silmäasemalta BlueControl –linssit ja nyt en enää muita haluaisikaan. BlueControl on pinnoite, joka vähentää digitaalisilta näytöiltä heijastuvan sinisen valon vaikutuksia. Sininen valo aiheuttaa esimerkiksi päänsärkyä, väsymystä ja unettomuutta. Olen huomannut eron näyttöpäätteen ääressä vietettyjen työpäivien aikana selkeästi. Jos käytän tavallisia linssejä koko työpäivän, voin kotiin päästyäni painella suoraan pimeään huoneeseen migreenin kaveriksi. Jos minulla sen sijaan on ollut BlueControl –lasit päässä, voin kotiin päästyäni erittäin hyvin ja pystyn vaikka pelaamaan lautapelejä lastemme kanssa ilman mitään ongelmaa. Itse nukahdan ja nukun yleensä ongelmitta, mutta BlueControlista on apua myös heikkounisille, koska linssit estävät sinisen valon piristävää ominaisuutta. BlueControl –linsseillä ei muuten tarvitse pelätä näyttävänsä Mikko Alatalolta 😉 Linssit ovat kirkkaat ja ainoastaan niiden heijastus on sinisävyinen. Se ei ainakaan itseäni ole haitannut mitenkään.
  7. RAVINTOLISÄT: Jouduin vielä viime vuoden puolella syömään paljon Buranaa ja Panadolia. Kälyni hälytyskellot soivat ennen omiani ja hän komensi minut kokeilemaan yhtenä ratkaisuna magnesiumtabletteja, jotta apu migreeniin saataisiin muualta kuin lääkkeistä. Samaan aikaan magnesiumin kanssa aloin käyttämään säännöllisesti myös FitLine Activizea, jonka mahdollisista avuista migreeneihin olen lukenut. En tiedä onko yhteensattumaa, mutta viiden viikoittaisen migreenin sijaan minulla ei ole ollut ainuttakaan migreeniä tämän vuoden puolella ja elämme nyt sentään jo toukokuuta.
  8. RUOKA: Olen aina syönyt vähän miten sattuu ja mitä sattuu. Ja niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, migreeniä sairastavan (kuten toki kaikkien muidenkin) kannattaisi syödä säännöllisesti ja suhteellisen terveellisesti. Mitä enemmän vedän napaani sokeria, sitä varmemmin migreeni ryntää kaveriksi. Ja jos satun skippaamaan töissä lounaan, pääni alkaa jyskyttämään viimeistään iltapäivällä. Ja sekös kaduttaa.
  9. VALAISTUS: Valaisun pitää olla juuri sopiva, jotta ei joudu pinnistelemään nähdäkseen, mutta toisaalta valo ei saa osoittaa myöskään suoraan silmiin. Jos joudun istumaan päivän spottivalon tuijotuksessa, laukaisee se lähes takuuvarmasti migreenin. Kotona meillä on himmennin kaikissa katkasijoissa ja oikeastaan valot ovat kirkkaimmillaan vain silloin, kun laitan ruokaa tai askartelen. Muulloin ollaan hämärähyssyssä 😊
  10. AURINKOLASIT: Oli kyseessä sitten kirkas talvihanki tai kesäauringossa välkkyvä meri, taikasana ovat hyvät aurinkolasit. Vaikka päänsärky olisi jo alkanut orastamaan, parhaassa tapauksessa aurinkolasit onnistuvat vielä pelastamaan päivän.

    Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Aurinkolasit: Silmäasema

Ja jos kaikki nämä kymmenen kikkaa pettävät tai jäävät tekemättä, niin viimeinen apu ovat pimennysverhot. Se, että saa makkarin pilkkopimeäksi ja voi kömpiä ”luolaansa” parantelemaan oloaan, on iso asia migreenistä kärsivälle. Joskus jo vartin torkut pimeässä taittavat migreenin terävimmän kärjen ja helpottavat oloa kummasti.

Miten sinä taistelet migreeniä vastaan? Kerro vinkkisi, sillä haluan nauttia kesän aurinkoisista päivistä ilman sahalaitoja!

Maija #ruuduntakaa      

Ps. Wink wink, Silmäasemalla on parhaillaan käynnissä kampanja: osta 2, maksa 1 + bonus tuplana! Voit siis yhdellä ostoksella poistaa ainakin kaksi migreeniä aiheuttavaa ärsyttäjää listaltasi.

Artittelikuva: Valokuvaaja, Ilkka Vuorinen / Meikki ja hiukset, Sanna Manninen / Silmälasit, Wesc, Silmäasema

KUMMAN KAA?

Mitä sitä ei nainen ulkonäkönsä vuoksi tekisi?

Kauniit suuret kauriin silmät, joissa pitkät tuuheat kaarevat ripset räpsyttelevät viehkeästi. Ja ihan ilman meikkiä? Ei sentään. Tähän vaikutelmaan on apuvälineitä: ripsitupsut, yksittäiset irtoripset, volyymiripset, hybridiripset, löytyy myös omia ripsiä pidentäviä aineita, tuhansia erilaisia ripsivärejä ja ripsien hoitoaineita. Itse käytän ripsiväriä ainakin töissä päivittäin, ripsitupsuja juhlissa ja olen aikoinaan kokeillut pysyvämpiäkin kuituripsiä, jotka lopulta tekivät silmistäni kaljut. Olin saanut olla kauris muutaman kuukauden, mutta sillä kustannuksella, että olin pallokala kunnes uudet ripset kasvoivat.

Huolitellut ja kauniisti maalatut pitkät kissankynnet silittelevät mallin kasvoja muotikuvauksissa. Omat? Ostettu. Todennäköisemmin geelikynnet, rakennekynnet tai tekokynnet tarrakiinnityksellä. ”Kynsi irtosi!!” Huutaa julkisuuden henkilö kuvausten lavasteissa ja paikalle ryntää päämeikkaaja, toinen meikkaaja, meikkaajan assistentti, kampaaja, kampaajan assistentti ja stylisti. Kenen ensiapulaukusta (meikkipakista) löytyy tarvittavat välineet kun hätä on suuri: liimaa, viila ja lakkaa. Helpotuksen huokaukset kun tilanne ratkeaa ja väliaikainen kynsi saadaan paikalle. Tällaista tilannetta olen ollut todistamassa. Enkä vain yhden kerran.

Kauniit hulmuavat paksut pitkät naiselliset Barbien hiukset. Aidot? Tavallaan. Aitoja karvoja voi ostaa joka toiselta kampaajalta lisätäkseen omiin hiuksiin tuuheutta ja pituutta. Kiinnitystapoja on useita: sinetit, letti, mago, teippi jne. Lopputulos on usein kaunis ja hyvin aidon näköinen. Kunnes tuuli heillauttaa päällimmäisiä hiuksia ja sen alta vilahtavat kengännarun päitä muistuttavat liimat, kalju jakaus jonka alla roikkuu teippi tai pinnit, joilla lisätukka on kiinnitetty vain täksi päiväksi. Rakastan pitkiä hiuksia ja koska koen hiusten kasvatusprosessin tuskallisen pitkäksi, olen syyllistynyt magoja lukuun ottamatta kaikkiin mahdollisiin hiuslisäkkeisiin.

Pömppövatsa? Ei hätää. Löytyy kiristäviä alusvaatteita ja puristavia sukkahousuja. Onko ongelmakohtasi peppu tai reidet? Myös näihin löytyy apu sukka- ja alusvaateosastolta. Näissä upean silhuetin piilovaatteissa et ehkä pysty syömään tai hengittämään kunnolla, mutta päällivaatteesi laskeutuvat kauniisti tiukkaan paketoidun vartalosi ylle.

Jos rinnat roikkuvat, ovat pienet tai suuret, apua saa kauneuskirurgiasta. Tai sitten voi hankkia topatut liivit, push up liivit, ”kanafileet”, litistävät liivit, urheiluliivit jne. Nipukkakohu puolestaan on vältettävissä nännitarroilla.

Oikeastaan sellaista ”ongelmaa” ei naisen ulkonäöstä löydykään, johon ei joku olisi jo keksinyt ratkaisua. Kuitenkin omakohtainen kokemukseni on, että saan kehuja ulkonäöstäni (ainakin omalta mieheltäni) pääsääntöisesti vain silloin, kun olen täysin ilman meikkiä ja muita apuvälineitä. Lähinnä häntä ärsyttää peilin edessä vietetyt minuutit. ”Eikö senkin ajan voisi tehdä jotain hyödyllisempää, tai viettää vaikka yhdessä perheen kanssa?” Enkä edes ole tässä asiassa nainen pahimmasta päästä. Pystyn kyllä viettämään peilin edessä parikin tuntia, jos meno on esim. gaalailtaan. Mutta pystyn yhtä vaivattomasti kuluttamaan peilin edessä aamuisin vartin ja kehtaan silti lähteä esim. töihin.

Lähetin kerran miehelleni kuvaviestin, jossa oli kaksi Maijaa vierekkäin. Toinen pyntätty, viimeisen päälle nätiksi laitettu versio minusta. Toinen oli luonnollinen ja meikitön. Tekstiksi kirjoitin: ”Kumman kaa?” Vastausta en saanut ja ehkä lähes 11 vuoden parisuhteen perusteella voin päätellä, että molempi parempi ja vaihtelu virkistää. Mutta jos mies poimii baarista yöksi seuraa, hän voi järkyttyä aamulla kun kaikki naisen ”teko-osat” on irrotettu. Tai sitten ei. Ehkä hän jopa ihastuu näkemäänsä, kun kaikki turha pakkeli on putsattu pois. Kuitenkin, kun nainen poimii baarista miehen, hän saa varmemmin sitä mitä tilaa.

Kotimaija, eli minä täysin ilman meikkiä.
Gaalamaija, eli minä matkalla Kultaiseen Venlagaalaan.

Tykkään laittautua ja edustaa, mutta yleensä kun astun kotimme kynnyksen yli, suuntaan suoraa päätä vaihtamaan vaatteet, pesemään meikit ja nostan tukan tötterölle päälaelleni. Minusta tulee kotimörkö. Minulta irrotettiin maitohammas (kyllä ja ikää minulla on 36 vuotta) helmikuussa, jonka jälkeen mieheni on kuumeisesti googlaillut hyvää (ja edullista) hammaslääkäriä, joka rakentaisi minulle uuden hampaan. Itseäni hampaan puuttuminen ei vaivaa, mutta ehkä tässä kohtaa ylitettiin mieheni kynnys luonnollisen ja tekotuotteiden välillä. Hän sanoikin: ”Kun nyt et ihan rölliksi muuttuisi.” 😉

Kaikenlaiset kaunistautumisrituaalit ovat olleet osana ihmisen elämää jo vuosituhansia. Ei tämä siis mikään 2010 –luvun keksintö ole. Nyt jokainen pulma vaan on ratkaistu uusin keksinnöin ja tuottein. Välillä leikki menee överiksi, kun yritetään saada vielä isommat huulet tai vielä isommat rinnat kuin jollain toisella. Mutta jos henkilö itse on tyytyväinen lopputulokseen, ei kai sekään sitten väärin ole.

Hauskoja hetkiä peilin edessä, meikin kanssa tai ilman.

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / Meikki ja hiukset: Sanna Manninen / Silmälasit: Carrera, Silmäasema

HYMYHUULET SUUKON SAAVAT

Keväällä -98 elelin vaihto-oppilasvuottani Englannissa. Helmikuun neljännentoista lähestyessä olin askarrellut vinon pinon pinkkejä kortteja ja jaoin niitä aamutuimaan koulun kanttiinissa uusille ystävilleni. Korttien vastaanotto oli kuitenkin hämmentynyt. Miksi ihmeessä olin tehnyt kortin niin monelle? Olinkohan ymmärtänyt jotain väärin? Kas Englannissa ystävänpäivä on rakastuneiden juhlapäivä. Ja jos ei seurustele, voi toimittaa kortin henkilölle, jonka kanssa suhdetta halajaisi. Kortteja ei ole tarkoitus jakaa platonisille kavereille, edes sille parhaalle. Punastuin.

Myöhempinä vuosina Englannissa asuessani sain todistaa ystävänpäivän ajoittain vakavaakin luonnetta. Parisuhteessa olevien ei todellakaan sopinut unohtaa tätä päivää eikä sitä myöskään kuitattu pelkällä kortilla. Asuin silloin kahdeksan naisen kommuunissa. Ystävänpäivän illan koittaessa ja ovikellon soidessa halukkaiden määrä ovea avaamaan oli poikkeuksellisen suuri. Toinen toistaan hienompia kukkakimppuja, suklaarasioita ja illalliskutsuja saapui ovesta sisään ja tyytyväinen hykertely täytti talon.

Tykkään siitä, että puolisoni huomioi minua kukkakimpuin tai lahjoin, mutta niin ei todellakaan tapahdu usein. Kuitenkin lähes 11 vuotta kestäneen suhteen aikana olen oppinut arvostamaan enemmän arjen pieniä yllätyksiä, kuin kalenteriin merkityn ystävänpäivän pakotettua (ja markkinoiden sanelemaa) humua. On liikuttavaa, kun mieheni lämmittää minulle paukkupakkasilla auton ennen kuin starttaan. Olen kiitollinen, kun aamulla töihin lähtiessäni kodinhoitohuoneen täyttänyt valtava pyykkivuori on kotiin palatessani muuttunut siistiksi viikatuiksi ja lajitelluiksi pinoiksi. Ja mikä parasta, hän muistaa tallentaa lempiohjelmani Emmerdalen! Näistä ja monesta muusta asiasta kiitokseksi pyrin suukottamaan ihanaa miestäni usein.

Omissa kasvoissani huulet ovat muuten suosikkipiirteeni. Lapsena kaaduin jäisessä pulkkamäessä ja siitä jäi ylähuuleen ”törö” muistoksi. Hampaani puolestaan on aseteltu kuin huolettoman halot liiteriin. Mutta näistäkin epäkohdista huolimatta tykkään suustani ja korostan sitä mielelläni meikilläkin. Erityisesti nykyään kun käytän paljon silmälaseja, huulipunilla on kiva leikkiä. Meillä on kotona pieni taulu, jossa lukee: ”Smile is the prettiest thing you can wear”. Kun arjen kiireessä löytää pienenkin syyn hymyillä, se on ihanaa.

IMG_1098.JPG

Suvi Tiilikaisen ”Upeana juhlaan” –kirjasta bongasin oivan vinkin rohtuneille huulille: Levitä väritöntä huulikiiltoa paksu kerros huulille ja anna vaikuttaa kymmenen minuuttia. Kuori sen jälkeen huulet sokerinpalalla.

Tässä muutama mainio huulipunavinkki, pidit sitten minkävärisistä huulista hyvänsä:

161004-mv-265
Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki: Sanna Manninen Huulikynä: Inglot 24 Huulipuna: Mac Please me 32

 

161004-mv-296
Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki: Sanna Manninen Silmälasit: Tommy Hilfiger Silmäasema Huulipuna: Ben Nye pop – 213 mandarin
161004-mv-793-1
Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki: Sanna Manninen Huulipuna: Ben Nye Marilyn red

Sitten vaan pussailemaan ystävänpäivän kunniaksi. Joko sitä mielitiettyä huulille, tai ystävää poskelle. Lapsemme juoksevat minua aina karkuun kun lähestyn heitä punahuulin 😉

Pusuterkuin,

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / Meikki: Sanna Manninen / Silmälasit: Fendi, Silmäasema / Huulipuna: Mac Stylist’s tip A16

VOIKO IHANAMMIN PÄIVÄ ENÄÄ ALKAA

Klo 5:35 herätyskelloni soi. Painan sen pois ja torkahdan.

Klo 5:40 kello soi uudestaan.

Klo 5:45 puhelimen piipitys voittaa. Nousen ylös ja raahaudun pimeässä kohti kylppäriä. Muu perhe nukkuu vielä ja nappaan itselleni pienen oman hetken. Yleensä se on vaikkapa kolme minuuttia Candy Crush -peliä. Ihana, autuas, sopivan turha tuokio. Kodinhoitohuoneen pöydällä odottavat edellisenä päivänä valitsemani työvaatteet. Pukeudun, siistin ulkomuotoni ja lähden herättelemään lapsosia.

Klo 6:20 meillä on jo täysi tohina päällä. Kaksosten kanssa on tullut opeteltua hyvin kaavamaiset aamurutiinit. Ensin vessaan ja sitten vaatteet päälle. Kannan lapset rahille istumaan vierekkäin. Silittelen vähän. Avaan telkkarin ja kaksi hassua sirisilmäistä, uneliasta zombieta katselee piirrettyjä. Niin söpöjä, mutta alttiita räjähtämään kuin pommit. On toimittava juuri niin kuin eilenkin. Ja sitä edellisenä päivänä. Ei virheliikkeitä. Ei kiireen tuntua. Illuusio ihanasta aurinkoisesta aamusta ja uuden päivän onnesta, vaikka ulkona on pilkkopimeää ja päässäni jyskyttää: ”kiire, kiire, kiire!” Itseänikin väsyttää aivan tolkuttomasti, mutta ääneni pysyy rauhallisena leperrellessäni lapsille tuttua mantraa. Pestääs hampaat. Tulkaas ottamaan aamupalaa. Nyt laitetaan telkkari kiinni. Mieheni vastuulla on koiran ulkoilutus sillä aikaa, kun letitän tyttäremme hiuksiin lettikirjan letin, annan astmalääkkeet pojallemme ja vitamiinit molemmille. Lapset kuulemma tykkäävät rutiineista. Onneksi, sillä niitä meillä riittää.

Klo 6:50 olemme matkalla päiväkotiin. Autossa pauhaa Titi-nalle tai Suomipop. Lapsemme ovat epäsäännöllisten työvuorojemme takia vuoropäiväkodissa. Se ei sijaitse kätevästi toisella puolella katua kodistamme, mutta tarha-aikojen joustavuus menee arkemme sujuvuuden kannalta niin korkealle tärkeysjärjestyksessä, ettei noin kahdeksan kilometrin tarhamatka tunnu missään.

Klo 7:10 nökötämme mieheni kanssa liikennevaloissa ja odotamme kuumeisesti valon vaihtumista. Ehdimmekö klo 7:17 starttaavaan junaan? Mielestäni ilman muuta. 7 minuutissa ehtii vaikka mitä! Mieheni mielestä meidän olisi hyvä olla jo tässä vaiheessa asemalla. Minä inhoan junan odottamista kylmässä viimassa, se on hukkaan heitettyä aikaa. Mieheni inhoaa kiireen tuntua.

Klo 7:17 juna saapuu. Asetumme penkkeihin, laitamme luurit korville ja uppoudumme molemmat Netflixiin lempisarjojemme pariin. Tämä on aamun ihanin hetki. Mieheni saattaa pitää minua kädestä kiinni. Tai jos istumme vastakkain, hän saattaa töytäistä jalkaani jalallaan ja vilkaista minuun silmät täynnä hymyä.

Klo 7:42 juna saapuu Pasilaan ja tiemme erkanevat. Kerron rakastavani ja pussaan. Lähden luurit korvilla (Haloo Helsinki! pauhaten) kävelemään kohti työpaikkaani.

Klo 16:41 junani saapuu takaisin Järvenpäähän. Minun pitäisi olla hakemassa lapsia tarhasta ennen viittä. Yksikin ylimääräinen minuutti ja tarhapäivän maksu tuplaantuu. Niin paljon kuin VR:ää parjataankin, pakko sanoa, että olen ollut tarhasta myöhässä VR:n takia vain kahdesti 2,5 vuoden aikana. Ei huono.

Jos on kyseessä lastemme harrastuspäivä, koiramme on yleensä minulla töissä mukana. Kun tiputan lapset treeneihin, menen itse koiran kanssa treenien ajaksi lenkille. Se on oikeastaan uusi keksintö, koska vasta nyt lapsemme ovat siinä iässä, että heidät ylipäänsä uskaltaa jättää harrastukseen ilman käytävävalvontaa ja toki järjestely on mahdollista vain lemmikkimyönteisen työpaikan ansiosta. Tämä keksintö on poistanut kireyden tunteen illoilta. Ensinnäkään koiramme ei tarvitse olla ylipitkää päivää yksin kotona. Ja toiseksi minäkin saan liikuntaa.

Haastetta aiheuttavat harrastusten alkamisajat, esimerkiksi varttia yli viisi. Kun pääsen hakemaan lapsia tarhasta viideltä, saan käyttää kaikki supernaisen taitoni, jotta lapset on ruokittu, vessatettu ja vaatteet vaihdettu ennen kuin harrastus alkaa. Harrastukset kun toki eivät sijaitse tarhan tiloissa, vaan muutaman kilometrin päässä. Viisaudessamme olemme onneksi mieheni kanssa olleet aika tiukkoja lasten harrastusten määrästä: 1-2 kertaa viikossa riittää. Mitään ei vielä 4-5 -vuotiaana tarvitse tehdä pakonomaisesti, väkisin tai vapaudesta kärsien. Viikonloppuharrastuksia ei ole annettu edes vaihtoehdoksi. Välillä kalenteriin on raivattava tilaa ei millekään.

Klo 19:30 kotiudumme harrastuksista. Kylpy, iltapala, hammaspyykki, kirjan luku ja laulu. Nyt kello on yhdeksän. Jos haluaisin harrastaa jotain muuta kuin koiran lenkitystä, tämä olisi oikea hetki kaivaa sukset jalkaan ja lähteä ladulle otsalamppu päässä hiihtelemään. Ei houkuttele. Keitän kupin teetä, katson pari Emmerdalea ja painelen pehkuihin. Seitsemän tunnin päästä ralli alkaa alusta.

Mieheni harrastaa jalkapalloa, golfia ja sulkista. Toisinaan hän juoksee portaita ylös alas ystävänsä kanssa. Hänen mielestään harrastuksille löytyy aikaa jos haluaa. Olen ollut vakaasti eri mieltä. Mutta miehenihän elää samassa taloudessa, samaa arkea ja lukujärjestystä kanssani. Ehkä tässä on siis peiliin katsomisen paikka. Tammikuun kunniaksi otinkin itseäni niskasta kiinni ja raivasin tilaa oman kuntoni ylläpitämiseksi. Silloin keksin lenkit lasten harrastusten ajaksi. Tämä on muutos numero yksi, ja erinomainen sellainen.

Pyhitän yleensä viikonloput perheelle ja näen ystäviäni ani harvoin. Mutta onko oikeasti joltain pois, jos käyn hiihtämässä sillä välin kun mieheni on ruokakaupassa lastemme kanssa? Ei. Kokeilin tätä pari viikkoa sitten ja se oli huikean ihanaa. Lopputuloksena olin tavallista virkeämpi ja puheliaampi. Meillä on myös erinomaiset tukiverkostot. Voisinko silloin tällöin vaivata äitiäni niin, että hän hakisi lapsemme tarhasta viideltä ja minä menisinkin työpäivän jälkeen purkamaan päivän tapahtumia uimahallille ja hakisinkin lapset kotiin vasta seitsemältä? Tätä kokeilin myös ja lopputuloksena oli virkeä äiti ja onnelliset mummin ja vaarin hemmottelemat lapset. Winwin.

Olen kova syyllistämään itseäni ja potemaan huonoa omaatuntoa kaikesta, mikä tuottaa itselleni itsekkäästi hyvää oloa. Mutta olen unohtanut sen, miten paljon parempi ihminen minusta lenkkipolulla tulee. Saan uusia ideoita ja olen kärsivällisempi. Olen enemmän läsnä kotona eikä minua kiukuta. Unohtamattakaan makeita unia.

Omasta kunnosta ja jaksamisesta huolta pitäminen ei siis ole mikään turhake, joka kannattaa ensimmäisenä uhrata kiireen alttarilla. Aionkin myös jatkossa panostaa omaan aikaan ja harrastuksiin. Sain Silmäasemalta Tommy Hilfigerin urheiluun soveltuvat kehykset. Ne ovat todella kevyet, eivätkä siis paina tai purista kasvojani mistään kohtaa millään tavalla. Lisäksi niiden sangat taipuvat korvien taakse hieman normaalia pidemmälle, mikä takaa kehysten hyvän istuvuuden. Tykkään näiden kehysten vängästä värityksestä. Ne ovat ylhäältä mattavioletit ja alhaalta lähes raamittomat. Kuitenkin jos katsoo tarkkaan, huomaa, että linssiä ympäröi kirkas sininen ”rautalanka”. En rakastunut näihin laseihin päätä pahkaa ensisilmäyksellä ja ajattelin käyttäväni niitä vain urheillessa. Mutta hassusti ajan saatossa näistä on tullut yhdet ehdottomat lempparini. Yksi syy on kepeys, sillä kärsin migreeneistä, jolloin kaikki ylimääräinen (jopa korvikset) voi laukaista kohtauksen. Linssit ovat myös melko leveät, joten koen näkökentän näissä kehyksissä mukavan laajaksi. Ja koska ne pysyvät hyvin paikallaan, meikkikin säilyy siistinä koko pitkän työpäivän.

161004-mv-373mid
Valokuvaaja: Ilkka Vuorinen Meikki ja hiukset: Sanna Manninen Silmälasit: Tommy Hilfiger / Silmäasema

Lasten silmälasihyllyissä olen nähnyt silikonisia sankoja, jotka menevät lähes korvien ympäri. Sellaiset pysyvät päässä hyvin rajummissakin leikeissä. Sellaiset sangat myös joustavat, joten ne pysyvät ehjinäkin paremmin. Tällaisia kehyksiä toivoisin enemmän myös aikuisten markkinoille. Kuten myös värejä. Toki värejä on nähtävillä jo rohkeammin aikuistenkin laseissa (enkä puhu nyt ainoastaan Mikko Alatalon sinisestä), mutta jos silmälasihyllyiltä etsii urheiluun sopivia kehyksiä, ne ovat usein titaanisia, harmaita, ruskeita tai mustia. Treenivaatteissakin ihana persikka tai kirkas smaragdinvihreä piristävät: miksi eivät myös urheilukehyksissä.

Mieheni on ehkä oikeassa: harrastamiseen löytyy aina mahdollisuus, jos tahtotilaa on riittävästi. Ja onpa tilanne silmien kanssa millainen hyvänsä, ratkaisu löytyy kyllä ja urheilemaan pääsee joko silmälasien kanssa, ilman tai piilareilla varustettuna. Te tutut, jotka ihmettelette miksen moikkaa lenkkipolulla: se johtuu siitä, että joskus lasit ovat jääneet kotiin ja näkö tekee tepposia. Mutta ei kai sekään niin vakavaa ole 🙂

Tästä klikkaamalla näet vielä videolta vinkit vänkään tukkatyyliin, joka sopii hienosti vaikka lenkille (ja sieltä terassille, kunhan kesään saakka päästään). 😉

Arkisin sporttiterkuin,

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / Meikki ja hiukset: Sanna Manninen / Silmälasit: Tommy Hilfiger, Silmäasema

AMMATTINA UNELMA

Työhaastattelija tuijottaa minua sanomatta mitään, huvittunut virne kasvoillaan. Hän on kysynyt ja minä olen vastannut, aivan rehellisesti. Haluan olla musiikkivideoiden ohjaaja. Haastattelijan ilmeestä luen hänen ajatuksiaan siitä, kuinka olen nuori hörhö ja hassu haihattelija. Itse olen eri mieltä, vaikka ikää minulle on tässä vaiheessa kertynyt vasta 18 vuotta.

Aloitin työnteon 13-vuotiaana ja siksi matkan varrelle on mahtunut yhtä ja toista. Olen ollut kultasepän liikkeen kassana, lemmikkieläinkaupassa, pikaruokaravintolassa, uimavalvojana, toimistoassarina ja matikan opettajana. Lista on pitkä ja olen siitä ylpeä. Ensimmäisillä kesätyörahoillani ostin unelmieni stereot, huolimatta siitä, että useimmat myyjät antoivat ulkoisen ”junnu” habitukseni pettää (värikkäät rillit JA permanentattu otsatukka!) eivätkä suhtautuneet minuun vakavasti maksavana asiakkaana. Kun löysin myyjän, joka suostui palvelemaan, syntyi 4000 markan stereokaupat.

Musiikki on aina ollut minulle tärkeää ja lapsuuteeni liittyy aivan erityisesti kaksi musiikkimuistoa. Ensimmäinen on Marionin konsertti Järvenpäätalolla. Istuimme äitini kanssa eturivissä ja ostimme konsertin päätteeksi yhteisen C-kasetin. Muistan mitä Marionilla oli päällään ja mitä hän kertoi välispiikeissä. Olin lumoutunut. Kotona ”Eviva Espanja” raikasi kovaa ja korkealta. C-kasetti kului lähes puhki, kun lauloin taskulamppuun ja esiinnyin koko kujan muille lapsille päivittäin (Anteeksi).

marion

Toinen musamuisto on elämäni ensimmäisestä rokkikonsertista, jonne kuusi vuotta vanhempi isoveljeni minut vei. Matka kohti konserttia Helsingissä alkoi, kun ostin Järvenpään Superedusta repun täyteen eväitä ja istuin junaan. Vatsani oli jännityksestä sekaisin. Veljeni tuli minua vastaan Pasilaan ja järkyttyi kantamuksistani: ”Ei keikalle voi omia eväitä viedä!” Mussutimme koko kävelymatkan Stadikalle herkkuja ja perillä kävelimme reppu tyhjänä turvatarkastuksen läpi. Bon Jovi veti ikimuistoisen keikan ja aamukasteessa veljeni polki minut pyörän tarakalla halki Kallion takaisin junalle. Olin saanut taas uutta potkua työn teolle ja tiesin tasan mihin seuraavan palkkani käyttäisin: konserttilippuihin.

Musiikkivideoiden ohjaajan työn lisäksi unelmoin pienenä kolmesta muustakin ammatista: laulajan, opettajan ja asianajajan töistä. Laulamiseen olen saanut monen monta mahdollisuutta, mutta en ole koskaan vienyt hommaa ihan loppuun saakka ja katsonut, mitä siitä syntyisi. Ehkä pelkäsin ammatin varjopuolta eli julkisuutta liikaa. Asianajajaksi halusin myös tosissani, mutta ymmärsin aina, ettei minusta olisi ihan niin kurinalaiseen systemaattiseen opiskeluun. Opettajan hommia olen tehnytkin ja se on työ, jota rakastan. Musavideoita en ole montaa ohjannut, mutta se on kuitenkin lähimpänä sitä mitä minusta isona tuli: tv-ohjelmien tuottaja.

Usein nuorten suusta kuulee, että he haaveilevat työstä, jota saan tehdä. Omassa suvussani tähän ammattiin ei ole suhtauduttu mitenkään suurella kannustuksella ja kului vuosia, ennen kuin sukuni lopetti alanvaihtopuheet. Pitkät työtunnit ja niihin nähden pieni palkka, valtava kilpailu, lyhyet työsopimukset ja epävarmuus ovat alan varjopuolia. Alalla aloittaessani nämä huolet seikkailivat myös oman mieleni perukoilla.

Urani alusta muistan eräänkin musiikkivideon, jossa olin kamera-assarina. Työpäivä alkoi ennen kuin aurinko nousi ja päättyi vasta yömyöhään niin, että ehdin ottamaan junan kotiin, valmistamaan laukkuun uudet eväät ja palaamaan töihin heti seuraavalla junalla ilman unen häivähdystäkään. Kuvasimme koko päivän ulkona, pakkasta oli -19C ja työtä riitti. Työtä ilman palkkaa. Mutta sen sijaan, että olisin säikähtänyt (ja osa säikähtääkin!), minulle tuo keikka antoi lisää uskoa siihen, että juuri tätä haluan tehdä. Työtä hymyssä suin ja tiimillä, jolla on visio.

Kerran seisoin Rodoksella aamu seitsemältä uima-altaassa Gopro –kamera veden alla ja katselin kun Jethro Rostedt hyppi pommeja altaaseen. Mietin silloin, että onhan tämä nyt aika hauskaa hommaa. 100 tarinaa lastensairaalasta –projektissa presidentti Martti Ahtisaari nappasi minulta päättäväisesti kameralaukun kädestä ja halusi roudata sen autollemme, ettei minun tarvitsisi kantaa painavaa laukkua itse. Aika epätodellinen hetki sekin. Tai kun syntymäpäivänäni olimme kuvaamassa Kids Top 20 –sarjaa ja yhtäkkiä 50 lapsen ryhmä asettui juontaja Tea Hillosteen kanssa eteeni laulamaan: ”Paljon onnea vaan!” Itkuhan siinä pääsi. Sukupuu –sarjaa kuvatessa istuin juontaja Sari Kaasisen kanssa Venäjällä paikallisen kuljettajan takapenkillä. Auto haisi voimakkaasti bensalta, vauhtia oli varmaan 160 kilometriä tunnissa ja autoja ajoi kolmella kaistalla 6 rinnakkain. Sari kuunteli korvalapuillaan Red Hot Chilli Peppersiä silmät suljettuina ja söi korvapuusteja. Auto ajoi aivan hullun lailla ja mietimme, että jos tästä selvitään…!

Tämän työn etuja on, ettei kahta samanlaista työpäivää ole. Pääsee kokemaan asioita, joita ei ikinä muuten kokisi. Pääsee näkemään paikkoja, joita ei ikinä muuten näkisi. Pääsee tapaamaan ihmisiä, jollaisia ei muuten koskaan kohtaisi. Toisinaan homma tuntuu järjettömältä. Olen nököttänyt Dance –sarjan kuvausten ennakkotutkimusmatkalla junassa tuottaja Suvi Valkosen kanssa Leville ja takaisin niin, että ehdimme olla perillä 2 tuntia. Olen kirjoittanut 18 lastenohjelman käsikirjoitusta yhdessä päivässä, kun deadlinet iskivät päälle. Olen matkustanut ja sairastunut työmatkojen vuoksi. Olen menettänyt yöunia työpäivien pituuksien takia ja joutunut selittelemään kotona, miksi minua ei tänäkään iltana saa sohvalle seuraksi. Aina heikon hetken tullen mietin, pitäisikö palata koulun penkille ja opiskella itselleen ”oikea” ammatti. Työni kuitenkin antaa ehdottomasti enemmän, kuin ottaa.

Työni vahvin plussa ovat kollegat. Vaikka olisin työskennellyt kymmenen vuotta sitten viimeksi jonkun kanssa, yhteys on säilynyt. Töissä yhdessä koetut ja ratkotut pulmat hitsaavat porukan yhteen. Kaikki työskentelevät samaa päämäärää kohden, mutta aina lopputulos ei ole hyvä. Silloin pitää katsoa peiliin ja miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Katsojalukutaulukot aiheuttavat vatsanpuruja, kun ohjelman saamaa suosiota jännitetään. Onnistuminen palkitsee monin verroin ja siitä iloitaan yhdessä. Työn sykli on kuitenkin nopea ja sanonta kuuluu: olet vain niin hyvä, kuin viimeisin projektisi.

Työni sisältää paljon hauskaa ja hassua, mutta myös paljon ihan tavallista työtä. Nykyinen työnantajani onkin ottanut matikkahulluuteni voimavarakseen ja saan pyöritellä tuotantojen budjetteja sieluni kyllyydestä. Se on ihanaa. Pienten lasten äitinä ammattini haastaa toisinaan minua puntaroimaan työpäivien pituutta, mutta onnekseni juuri nyt saan tehdä hommia toimistopainotteisesti. Toisinaan minuun iskee hullu epävarmuus siitä riittääkö töitä, kun takaa tulee niin paljon nälkäisiä nuoria. Mutta sitten puhelin taas soi ja totean onnekseni, että kokemustani arvostetaan ja minua pyydetään töihin.

Vuoden alkuun mahtuu enemmän kollegoiden näkemistä kuin loppuvuoteen yhteensä. Ensin on Varjo-Venlat, -juhlat, joihin tv-ala kokoontuu vaihtamaan kuulumisia ja bailaamaan ankarasti. Kutsun tätä terapiaillaksi ❤ Viikkoa myöhemmin on Kultainen Venla -gaala, virallisempi ja julkisempi edustustehtävä. Sekin on täynnä ihania kollegoja ja juhlintaa menestyneiden tuotantojen puolesta. Viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa noutamaan pystiä lavalta ja hienoltahan se tuntui.

kultainen-venla-2016
Kultainen Venla gaala – Televisioakatemian hallituksen erikoispalkinto – Vuoden tv-teko 2015 Live Aid ULS Meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

Toisinaan sorrun miettimään, onko työlläni mitään merkitystä. Mutta sitten avaan tv:n ja katson sieltä vaikkapa Elossa 24h–ohjelman jakson ja totean upeiden kollegojeni tuottaneen sarjan, jolla todellakin on merkitystä. Epäilykseni kaikkoaa, avaan uuden tuotannon excel –taulukon ja alan näpyttelemään lukuja tyytyväinen virne kasvoillani. Hyvä me!

Pitäkää unelmistanne kiinni ❤

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / meikki ja hiukset: Sanna Manninen / silmälasit: Carrera, Silmäasema

 

 

RILLIROUSKUNA PIILARIVIIDAKOSSA

Tiedätkö sen tunteen, kun hiihtää pakkasladulla järven jäällä ja silmälasien linsseistä näkyy eteenpäin enää yhden sentin rinkulan verran, kun muu osa linsseistä on huurteessa? Kun viilettää lenkillä vesisateessa ja silmälaseista puuttuu pyyhkijät? Kun kuljettaa koripalloa, ohittaa vastustajan ja joutuu pysähtymään: miksikäs muutenkaan, kuin korjaamaan silmälaseja. Olen myös joutunut tunkemaan silmälasit laskettelulasien alle ja hapuilemaan kohti uima-allasta puolisokeana ilman rillejä, muistuttaen lähinnä hamsteria valokeilassa.

img_4422
Silmälasit: Fendi / Silmäasema

Tiedän jo, mitä ajattelette. Piilarit! Mikä ihana keksintö.

Nuorempana olin erittäin ahkera… tai noh, rehellisemmin sanottuna liiallinen piilolinssien käyttäjä. Aina silmälasit eivät olleet edes matkassa mukana. Jos siis iltainen polkuni hippasista venyikin pitkäksi, piilarit päätyivät johonkin epämääräiseen vesikippoon odottamaan aamua. Hyvät ihmiset, kokemuksen syvällä rintaäänellä: ei näin! Tämä kaikki johti siihen, että lääkäri määräsi minut puolen vuoden piilarilakkoon.

Tällä hetkellä silmäni ovat hyvin herkät ja arat, enkä siis voi juurikaan turvautua piilareihin. Urheillessa olen joko käyttänyt urheiluun sopivia silmälaseja tai liikkunut tiedostaen, ettei näköni ole ihan skarppi. Elämästä tulee jännittävää, kun sumusilmällä kuvittelee kaukana siintävän kiven peuraksi 😉

Olen pyrkinyt kosteuttamaan silmiäni hyvin. Olen käyttänyt erilaisia nestetippoja, esim. Bepanthen Eye -silmätippoja, joita hankin yksittäispakkauksissa. Niitä on kätevä kuljettaa mukana laukussa. Pidän niitä aina mukana myös meikkipakissani asiakkaitani varten. Paukkupakkaset, siitepölyt, näyttöpäätetyöskentely, sauna, ikääntyminen ja muut arkiset asiat kuivattavat silmän pintaa ja aiheuttavat ärsytystä, joten silmätipoista on hyötyä monille. Omille silmilleni tavallisten silmätippojen kosteutus ei aina riitä ja käytän nyt geelimäisiä Systane –silmätippoja. Silmäni ovat saaneet näistä valtavasti apua, mutta apu tulee kääntöpuolen kanssa, sillä geelimäiset silmätipat samentavat näön hetkeksi. Systane –tipat eivät sovellu suoraan piilareiden kaveriksi, vaan on suositeltavaa odottaa niiden käytön jälkeen ainakin puoli tuntia ennen piilareiden päähän laittamista.

Kävin taannoin piilarisovituksessa Silmäasemalla. Silmäni ovat niin kuivat, että optikko epäili, onko piilareiden käyttö kohdallani lainkaan järkevää. Mutta ehkä muutaman tunnin annoksina, hyvin hyvin harvoin. Enpä minä niitä sen enempää tarvitsekaan.

piilarit

Silmieni haasteet ovat lukuisat: erittäin kuivat, herkät, hajataittoa, vähän likinäköä. Kokeilin kolmenlaisia piilolinssejä.

1) Biofinity Toric –linssit ovat hengittävät ja kosteat kuukausipiilolinssit, jotka sisältävät silikonihydrogeeliä, joka varmistaa silmien maksimaalisen hapensaannin. Näin ollen linssit ovat silmille terveelliset. Niillä voi myös korjata hajataittoa, joten olin näistä linsseistä varsin innoissani. Mutta oma kokemukseni ei vastannut odotuksiani: linssit tuntuivat epämukavilta, paksuilta ja näköni samealta.

2) Seuraavaksi testilistalla olivat Acuvue Oasys 1day with hydraluxe –piilolinssit. Eli kertakäyttöiset silikonihydrogeeli päivälinssit. Nämä tuntuivat silmilläni heti ihanan kosteilta ja kevyiltä. Harmillisesti näillä ei vielä voi korjata hajataittoa, emmekä saaneet voimakkuuksia osumaan. Mutta sellaiselle henkilölle kenelle näistä löytyy oikea vahvuus, suosittelen Acuvue Oasys -linssejä lämpimästi. Ne teistä, jotka miettivät piilareita, voivat nyt kokeilla niitä varsin edukkaasti. Silmäasemalla on menossa kampanja, jossa piilolinssisovitus + 10 paria sovituslinssejä = 10€. Varaa oma piilolinssisovituksesi TÄÄLTÄ

Optikko tutki jokaisten piilareitten istuvuutta ja löysi myös syyn siihen, miksi piilarit tuntuivat aina parin räpäytyksen jälkeen sameilta, oli vahvuus mikä hyvänsä. Ilmeisesti oma kyynelnesteeni on sakkainen ja samentaa piilareita. Tälle ei kuulemma voi mitään. Höh.

3) Kolmantena ja tällä erää viimeisenä testasin vielä Dailies Total 1 –monitehopiilolinssit. Nämä modernit piilolinssit on valmistettu porrastetulla vesipitoisuudella, jolloin linssin pinnan kosteus on lähellä silmän omaa kosteutta ja sen vuoksi linssit tuntuvat vain vähän silmissä. Lisäksi Dailies Total 1 linssien pinta on todella liukas, jolloin luomien räpäyttäminen on helpompaa. Näillä linsseillä uskalsin jo ulos Silmäaseman liikkeestä yhdessä optikon kanssa ja kävimme konkreettisesti pällistelemässä kuinka hyvin näen lukea esim. mainoskyltit. Optikko oli tässä vaiheessa lisännyt kaukonäköä ja tuntui, että olimme oikeilla jäljillä.

En ollut pitkään aikaan käyttänyt piilareita, joten olin jo unohtanut miten ne saa pois. Vinkkaampa teillekin, että linssien poistaminen silmästä kannattaa tehdä kuivilla (ja toki puhtailla!) sormilla, niin ne irtoavat helpommin.

Testasin noita Dailies Total 1 –linssejä vielä uuden vuoden vietossa. Rakettipelkoisena oli kiva laittaa suojalasit päähän ilman esteitä. Lähinäkö ei aivan toiminut, joten vahvuuksia testaillaan vielä eri yhdistelmillä optikon kanssa. Hän suositteli kokeilemaan myös piilolinssiä vain johtavaan (minulla oikeaan) silmään. Eli testaus jatkukoon 🙂 Mutta toivoa on, tässäkin asiassa.

Maija #ruuduntakaa

* Tämä teksti on tehty yhteistyössä Silmäaseman kanssa.

** Artikkelikuvan valokuvaaja / Ilkka Vuorinen, meikki ja hiukset / Sanna Manninen

KALLIS, ARVAAMATON ELÄMÄ

”Säilyttäköön uusi vuosi sen mitä rakastat. Tuokoon tullessaan mitä kaipaat. Vieköön mennessään mitä taakkana kannat.” Tämän lainatun tekstin kirjoitin tänä vuonna joulukortteihin, sillä se kiteytti hyvin omat ajatukseni. Kulunut vuosi 2016 ei ole ollut helpoimmasta päästä.

Vuosi sitten uutena vuotena seisoin hotellin katolla Dubaissa yhdessä työkavereitteni kanssa. Olimme juuri paria tuntia aikaisemmin saaneet purkitettua ”Myyntimies Jethro matkoilla” –sarjan viimeisetkin kohtaukset ja olo oli levollinen. Jethrolla oli yhä yllään kuvauksia varten hankittu sheikin asu, eikä tunnelma olisi voinut olla parempi taikka hilpeämpi.

img_4090
Myyntimies Jethro matkoilla ja tuottaja Maija Dubaissa, uuden vuoden aattona 31.12.2015.

Yhtäkkiä laukkuni alkoi värisemään ja puhelimeeni saapua viestejä ketjuna. ”Are you ok?”, ”Maija are you in Dubai, are you safe?” Ihmettelin brittiystävieni viestitulvaa ja hätää hyvinvoinnistani. Laitoin wifin päälle, hakusanaksi Dubai ja uutisotsikot vierivät eteeni. Dubaissa sijaitseva pilvenpiirtäjä oli syttynyt tuleen. Katsoin ympärilleni ja näin valtavan soihdun liekehtivän turvallisen etäisyyden päässä meistä. Kun kello löi puolen yön, tuijotimme ihmeissämme näkyä, jossa upeat ilotulitukset lensivät irvokkaasti taivaalle maailman korkeimmasta rakennuksesta Burj Khalifasta, aivan onnettomuuspaikan naapurista. Uutisotsikoinnin perusteella kukaan ei tulipalossa loukkaantunut, mutta koen sen vaikeaksi uskoa nähtyäni palon paikan päältä.  

Jotenkin satun hyvin usein väärään paikkaan väärään aikaan. Vuonna 2005 istua nökötin Lontoon metrossa juuri sillä hetkellä, kun sinne tehtiin pommi-isku. Meidän vaunumme ehdittiin evakuoimaan, mutta pommi iski seuraavalla asemalla. Tällaiset läheltä piti –tilanteet saavat minussa aikaan syvän kiitollisuuden tunteen siitä, mitä minulla on tässä ja nyt. Kun jotain sattuu, soitan ensimmäisenä äidille kertoakseni, että rakastan häntä. Maailman itsestään selvin asia, mutta olen kokenut tärkeäksi kertoa sen juuri sillä hetkellä.

Kun kuvasimme Israelissa The Tuomolat –sarjaa, sinne iski pahin hiekkamyrsky 45 vuoteen. Sen seurauksena makasin kaksi viikkoa 40 asteen kuumeessa ja tiputuksessa sairaalassa, keuhkot hiekkaa rahisten. Elämä ei ole käynyt siis tylsäksi, vaikka perheeni ehkä toisinaan esittää vienoja toiveita seesteisemmistä ajoista.

Nykyään minulla on tapana hyvästellä perheeni aina kun lähden matkalle. Ja matkaksi lasketaan nyt myös tyttöjen mökkireissut. Kuulostaa ehkä dramaattiselta, mutta koen vahvaa menettämisen pelkoa. Pelkään, että kun lähden, en palaa. Tai jos lähden, jotain sattuu läheisilleni ennen kuin palaan.

Vaikka kulunut vuosi oli rankka, paljon säilytettävää elämästäni kyllä löytyy. Totta kai maailman rakkaimmat lapset, aviopuoliso, perhe ja ystävät. Koti, jonka olemme itse rakentaneet ja työpaikka, jossa viihdyn. Eli mitä sitten kaipaan?

Kaipaan aikaa ystävien ja perheen kanssa. Mutta samaan aikaan tiedostan eläväni hektisimpiä ruuhkavuosia, eikä tämäkään ikuisesti kestä. Pyrin siis olemaan armollinen kiireen tunteelle ja tiedostan, ettei kalenterimerkinnöissä ole oikein mitään, mistä voisin tinkiäkään.

Käsikirjoittaja Katri Manninen kysyi minulta kerran kuvauspäivän päätteeksi, mitä minä tekisin ilmaiseksi. En löytänyt siihen silloin vastausta, koska päässäni jyskytti vain se, että kaikki tekeminen on pois perheeltäni, ja aikaa perheen kanssa ei voi arvottaa. Vaikka joku tarjoaisi kuuta taivaalta, en ottaisi hommaa vastaan jos tekisin sen perheeni kanssa vietetyn ajan kustannuksella.

Rakastan työtäni, mutta jos olen rehellinen, en tekisi sitäkään ilmaiseksi. Vaikka työnteon varsinainen motivaatio ei ole raha, on laskujen maksaminen selkeä syy käydä töissä. Mutta olen toki tehnyt asioita myös ilmaiseksi. Osallistuin tuotantopäällikön roolissa ”100 tarinaa lastensairaalasta” Live Aid -projektiin, ja sen tein täysin ilman pennin hyrrää. Hyvän mielen määrä oli mieletön. Mutta silloinkin motivaationi lähti perheestä. Meidän iki-ihanat kaksoslapsosemme syntyivät pikkukeskosina 27 raskausviikolla. Tuli tunne, että jos voin olla mukana auttamassa tulevien pikkukeskosten, tai ylipäänsä lasten hyvinvoinnissa, ei kampanjaan mukaan lähtemistä tarvitse miettiä nanosekuntiakaan.

Teen sivuammatikseni meikkejä ja kampauksia ja se on homma, jota silloin tällöin teen mielelläni myös ilmaiseksi. Toimin esimerkiksi kokeneemman meikkaajan assistenttina ilman korvausta, jolloin saan palkkioksi aimo annoksen kokemusta ja vinkkejä. Meikkaajana työ tehdään yleensä yksin, ja juuri siksi assarikeikat joissa saa uutta näkökulmaa itseä viisaammilta, ovat tärkeitä.

Tämän vuoden uusi aluevalloitus on ollut tämä blogi. Jo alkutaipaleella on käynyt kirkkaasti selväksi, kuinka terapoivaa tämä on. Suuri kiitos kuuluu iki-ihanalle käsikirjoittaja Jemina Jokisalolle, joka on editoinut kaikki tekstini: poistanut kirjoitusvirheet, vaatinut olemaan kiltimpi itselleni, neuvonut lisäämään puuttuvia palasia ja muokannut sanojani vähän johdonmukaisempaan muotoon. Uuden oppiminen on asia, jota aina kaipaan (siitä kai monet ammattinikin kertovat), joten nyt ahmin kirjoittamisen jaloa taitoa itseeni.

Elämä on arvaamatonta ja on tärkeää miettiä, miten aikansa käyttää. Toivon, että vuosi 2017 säilyttää lähelläni rakkaat ihmiset ja taloudellisen turvan. Tuokoon se tullessaan vähän enemmän aikaa tärkeille asioille ja itsensä kehittymistä. Vieköön se mennessään vakavat sairastelut.

Miten sinä aiot tulevan vuotesi viettää?

3365709005_193b572781_bNäkemisen arvoista vuotta 2017 toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan tiedot: Valokuvaaja Ilkka Vuorinen, Meikki ja hiukset: Sanna Manninen, Silmälasit: Fendi / Silmäasema 

JINGLE HELLS: JOULUHULLUN TUNNUSTUKSIA

Rakastan joulua. Rakastan myös kynttilöitä. Eräänä vuonna pikkujouluaikaan kutsuin joukon ystäviä kylään. Olin ostanut lasipalloja, joihin asetetaan tuikku ja ripustanut niitä verhotangosta roikkumaan. Tuikun tuli ei kuitenkaan mielestäni näkynyt riittävästi, joten laitoin jokaiseen kippoon kaksi tuikkua. Sovelsin muutenkin ja laitoin tuikkuja palamaan myös isojen seinäkynttilöiden päälle, koska en raaskinut polttaa itse isoa kynttilää (olin nuori ja köyhä opiskelija). Hetken ihastelin aikaansaamaani jouluista tunnelmaa, mutta kuten jo ehkä arvaatte, tämä tarina ei pääty hyvin.

Ensin isot pilarikynttilät sulivat tuikkujen lämmöstä ja tuikut putosivat lattialle kauhea määrä steariinia mukanaan. Säikähdimme, mutta tämä katastrofi oli helposti korjattavissa. Hetken kuluttua huomiomme kiinnittyi kuitenkin ikkunaan. Ahtaissa oloissa tuplatuikut olivat muuttaneet lasipallot tulipalloiksi! Toisen palloista kiikutin keittiön vesipisteelle, mutta toinen roihusi niin kovaa, että jouduin kiikuttaman sen pikakiitäjänä ulos. Pakkanen räjäytti pallon tuhansiksi sirpaleiksi. Samassa ystäväni huomasivat, että tuli oli polttanut sälekaihtimista kiinnitysnaruja ja tukahduttivat pientä alkanutta tulipaloa sohvakankaasta. Hups. Minä ja tuli = huono yhdistelmä. Tämähän ei nimittäin ollut eka eikä vika hasardi tulikokemus elämässäni.

Satunnaisista roihahduksista huolimatta olen kuitenkin melko etevä ja erittäin innokas jouluorganisaattori. Käsikirjoittaja Katri Manninen merkitsikin minut kerran Facebookissa tiedusteluunsa, jossa kyseli miten ihmeessä joulu otetaan haltuun ilman stressiä. Oma kaavani on yksinkertainen: kaikki tehdään ajoissa. Todella ajoissa ja moneen kertaan.

Minulla on leivonta-excel, jonka olemassaolo jostain syystä huvittaa ihmisiä ympärilläni. Sen avulla varmistan, että saan kaiken valmiiksi aattoon mennessä. Ongelmaksi muodostuvat kuitenkin joulutortut. Niitä leivon paljon ja toisinaan jo heinäkuussa. Joskus maltan odottaa ensimmäistä torttupellillistä jopa lokakuulle asti: mieletöntä itsehillintää! Harmillista tässä on se, että tortut ovat ehkä suurinta herkkuani ikinä. Jos leivon pellillisen, syön pellillisen. Jos leivon kaksi pellillistä, syön kaksi pellillistä. Jos siis haluan jättää osan tortuista tarjolle, ne pitää leipoa aattona. Onneksi ne ovat nopeita, sillä ilman minkäänlaista pistoa rinnassani tunnustan valmistavani tortut toisten äitien tekemistä valmiista taikinalevyistä 🙂

Joulukortteja en kehtaa jakaa vielä heinäkuussa, joten ne pystyn valmistamaan joulukuussa kuten muutkin normaalit ihmiset. Tosin tänä vuonna otimme perhepotretit tonttulakeissa heinäkuussa ja teetin niistä joulukortit heti tuolloin valmiiksi. Osoitteet kirjoitan kuoriin aina itsenäisyyspäivänä, se on deadline!

vanhaset2016_vari_iso-84
Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä Silmälasit: Wesc / Silmäasema

Joululahjojen hankinnan aloitan juhannuksen tienoilla. Kirjaan läpi vuoden puhelimeeni asioita, joista lähimmäiseni tykkäävät. Heti kun olen saanut hyvän vihjeen siitä, mistä joku läheiseni pitäisi, selvitän sen hinnan, kyttään alennusta ja hyökkään kauppaan hankkimaan tuotteen pakettiin. Rrrrakastan nimittäin lahjojen antamista ja etenkin toivotut, osuvat lahjat saavat hymyn niin minun kuin saajankin huulille.

Lapsieni kohdalla homma karkaa joskus käsistä, eivätkä lahjahetket rajoitu vain jouluun ja synttäreihin. Olen kehittänyt meille kotiin Merirosvo Mörököllin, joka erehdyttävästi muistuttaa minua blondilla afroperuukilla ja merirosvohatulla höystettynä. Mörökölli ilmestyy kotiimme aina täysin odottamatta minä vuodenaikana tahansa aarteiden kera. Aarteet etsitään kartan ja vihjeiden avulla ja puf, merirosvo katoaa ja äiti saapuu paikalle hämmästyneenä mistä lahjat oikein ilmestyivät. Nelivuotiaat lapsemme eivät toistaiseksi epäile Merirosvo Mörököllin todellista identiteettiä.

mo%cc%88ro%cc%88ko%cc%88lli
Merirosvo Mörökölli 🙂

Toisinaan poden hirveitä tunnontuskia tavaran määrästä ja päätän valmistaa kaikille lahjat itse. Siispä hyvissä ajoin keskikesällä virkkuukoukku käy vimmatusti kun valmistan joulukoreja. Niin paljon kuin virkkaamisesta tykkäänkin, käteni kipeytyvät tottumattomina jumppaliikkeistä ja vimma tyssää lyhyeen. Kaksi vuotta sitten sain idean valmistaa kaikille lasihimmelit. Ensimmäinenkään ei ole vielä valmis, eli pettää se minunkin organisointikykyni. Isänpäiväksi sain sentään puuhasteltua kanervakranssit isin ja pappojen haudoille. Niistä taputin itseäni olkapäälle. (kuvan kranssista voit käydä kurkkaamassa Instagramissa: ruuduntakaa)

Vaikka olen kova organisoimaan ja vielä kovempi tunnelmoimaan, on joulussa tärkeintä sallia itselleen hengähdyshetki pimeän talven keskelle. Sen tiedän, että stressillä ja liian kovilla odotuksilla saa tunnelman helposti pilalle. Elämä ei ole virheetön gourmet-lehden joulukuva, vaan välillä riisipuuro palaa pohjaan ja verhot meinaavat syttyä tuleen. Neuvoni on nauttia joulun kiireettömästä tunnelmasta vaikka pienissä erissä. Tätä tekstiä kirjoitankin glögikupposen ääreltä. Mieheni Timo kuljetti varmuudeksi joulukorttikuoret vähän kauemmaksi tuikkukiposta.

Nauttikaa!

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan tiedot: Valokuvaaja Ilkka Vuorinen,  meikki ja hiukset Sanna Manninen, silmälasit Carrera / Silmäasema

EI RUMAA VAAN HYVÄÄ JA KAUNISTA *

Paksut, painavat silmäpussit. Heltta, joka jää heilumaan sekunneiksi puheen lopetettuani. Pömppövatsa, pattipolvet ja kuiva iho. Kyllä: kaikenlaisia, ei niin mairittelevia piirteitä minusta ulkoisesti löytyy.

Ja sitten kuitenkin. Keho, joka on kantanut kaksoset. 182-senttinen, melko hoikkana pysyttelevä varsi (siitäkin huolimatta, että rakastan herkutella). Nuoruudenkuvat, joissa kävelen muotinäytöksen catwalkilla ja kaapin perukoilla häämekko, joka mahtuu edelleen päälle.

Saan todella yrittää, jotta kykenen puhumaan ulkonäöstäni kauniisti. Siinä missä toisten hiuksia, vaatevalintoja ja kroppaa on helppo kehua, itsestään on helpompi poimia epäkohtia. Harvemmin kukaan kuulee minun kehuvan esim. huuliani, vaikka ne ovat oma pinnallinen lempparikohta minussa.

On kuitenkin tärkeää opetella puhumaan itsestään myönteiseen sävyyn. En halua, että lapsemme ottavat minusta mallia ja alkavat mollata omaa peilikuvaansa milloin mistäkin. Haluan, että he näkevät itsessään hyvää ja koska lapset matkivat lähes kaikessa vanhempiaan, on minun aloitettava tämä tapakoulutus itsestäni.

Yksi ulkonäkööni ja tyyliini vaikuttava seikka on nykyään, kuten arvasittekin, silmälasit. Nappaan usein hyllystä sovitettavaksi ihan vääränlaisia pokia. Ne, mitkä miellyttävät minua muilla, eivät välttämättä sovikaan tähän naamaan. Onneksi Silmäasemalla minulla on ”vakiotuomari” Johanna, joka päivästä yksi asti otti asiakseen löytää minulle hyllyistä ainoastaan hyviä vaihtoehtoja (ja niitä hyviä vaihtoehtoja löytyykin kaapistani jo seitsemät…hups!). Kehyksiä sovittaessa mielipiteeni syntyy välittömästi peiliin katsoessa. Tiedän heti ja vahvasti, pidänkö näistä pokista vai en. Yleensä se mistä itsekin pidän, saa myös makutuomareilta tuen.

Lapsuuden kehysvalinnoista minulle sen sijaan on kuittailtu paljon! Kun vihreät kissamaiset silmälasit yhdistää tiukkaan permikseen ja oravahymyyn, näky on vähintäänkin koominen. Ehkä muistutin siinä lookissa enemmän Pirkka-Pekka Peteliuksen ”Apuuva” –miestä, kuin nuorta nättiä neitoa.

lapsuuskuva

Kun siis sain silmälasit aikuisiällä takaisin kasvoilleni, otin ne vastaan pelon sekavin tuntein, mutta ihan turhaan. On nimittäin muutama nyrkkisääntö, joiden avulla kehysvalinta ei mene metsikköön.

  • Kehykset eivät saa olla liian leveät, kapeat, korkeat tai matalat kasvoihin nähden. Ihan niin kuin vaatteissakin, kehyksien pitää olla sopivat sinun muodoillesi. Ei siis kinnausta, mutta ei turhaa väljyyttäkään. Ei kulmakarvoja peittoon, eikä poskipäille linssijumppaa.
  • Silmien pitäisi asettua keskelle linssiä, eivätkä ripset saa räpytellä kiinni linsseissä.
  • Silmälasikehyksiä pystyy säätämään useitakin kertoja ja on tärkeää, että ne istuvat nenälle hyvin. Silmälasien sangat eivät saa painaa korvien takaa, sillä siitä seuraa vain päänsärkyä.

Tiivistettynä: pienille kasvoille sopii kevyemmät kehykset, suuremmille kasvoille voimakkaammat kehykset, kulmikkaille kasvoille pyöreät kehykset ja pyöreille kasvoille kulmikkaat kehykset. Mutta joustaminen on toki sallittua. Sankojen väreissä voit edetä perinteisesti tai lähteä irrottelemaan. Kehysten sävymaailman voi valita silmienvärin mukaan tai hakea vastaväriä (esim. punatukkaiselle vihreät sangat). Jos käytät aina mustaa, miksei leikitellä ja valitakin vastapariksi puhtaan valkoiset sangat!

Itse kamppailen kehysvalintoja tehdessäni ”hiirulaisen” piirteiden kanssa. Pientä pystynenääni pitkin sangat kuin sangat meinaavat valua alas. Osaan kehyksistäni onkin lisätty nenätyynyt, jotka lisäävät silmälasien käyttömukavuutta huomattavasti, enkä päädy katsomaan lasien yli Justiinamaisen tiukasti (kuvittele alla olevaan kuvaan silmälasit, niin tiedät mitä tarkoitan…) Korkeat poskipäät taasen poissulkevat kovin suuret kehykset. Ja pääni on niin pieni, että toisinaan tekisi mieli pompata kokonaan lasten hyllylle 🙂

justiina-puupa%cc%88a%cc%88
Justiina Puupää elokuvasta Kiinni on ja pysyy (1955)

Jos lapsuudessa ja teini-iässä tyylitajuni ei ollut vielä ihan terässä, on edessäni nykyään toisenlaiset ongelmat. Kasvojani on alkanut vaivaamaan painovoima, tuo kumma kaveri, joka väkisinkin vetää silmäpussejani alemmas ja alemmas. Aamulla peiliin katsoessani välillä itsekin kauhistun. Mutta kun laitan pokat nenälleni, tilanne kohenee heti! Parhaimmillaan oikeanlaiset kehykset tasapainottavat kasvonpiirteitä, tuovat ryhtiä ja kasvojen parhaat puolet esiin. Taikaa! Itselläni on melko pitkät kasvot, joten mitä paksummat sangat, sen paremmin ne katkaisevat pitkän vaikutelman ja piilottavat alleen myös rypyt, tummat silmänaluset ja silmäpussit. Winwin!

Peilistä eivät useinkaan katso takaisin ne täydellisimmät huippumallin piirteet. Mutta aina pyrin siihen, että sieltä kurkistaa joku, jonka hymy on kaunis ja aikomukset hyvät. Ja kamppailetpa sinä millaisten ulkonäköpaineiden kanssa tahansa, on hyvin todennäköistä, että muut näkevät sinussa paljon kaunista, joka jää itseltäsi huomaamatta. Ja varmaa on sekin, että ovat kasvosi sitten minkä muotoiset tahansa, niihin varmasti löytyy sopivat silmälasit!

Maija #ruuduntakaa

* = Tämä teksti on tehty yhteistyössä Silmäaseman kanssa.

 

 

KAKSI TUNTIA KÄTTELYÄ

Kuusitoistavuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi Britteihin. Syitä sille, että halusin kokea tuon vaihto-oppilasvuoden, olivat halu parantaa kielitaitoa, pohjaton uteliaisuus ja elämänjano sekä ennen kaikkea hillitön Robbie Williams –fanitukseni. Vuoden aikana kielitaitoni parani niin, että näin jo unetkin englanniksi. Mutta tiesitkö muuten, että vaikka oppisi puhumaan vierasta kieltä kuin omaansa, laskee laskut aina omalla äidinkielellään! (rakastan matikkaa ja testasin tätä usein.) Haluni kohdata uusia asioita toteutui esimerkiksi astellessani suihkun jälkeen märälle kokolattiamatolle (kyllä, se ei ole legendaa, että Briteillä on kylppäreissä kokolattiamatot!), polttaessani näppini käsiä pestessä (Briteillä on kaksi hanaa, toisesta tulee kuumaa ja toisesta kylmää vettä), maistaessani ensimmäisen kerran aitoa fish’n’chipsia ja tutustuessani vaihto-oppilasperheeni varsin erilaiseen elämäntyyliin omiin lähtökohtiini verrattuna.

Robbie Williamsinkin pääsin näkemään Leedsissä hänen ensimmäisellä soolokiertueellaan. Vaikka se oli senhetkiselle minälleni iso juttu (ja hei, jotkut asiat eivät muutu, sillä tulin juuri hankkineeksi liput ensi kesän Tampereen keikalle), tärkeimmäksi asiaksi ajoista Briteissä jäivät kuitenkin hyvät ystävät ja aikuistuminen. En voinut nojata vaihto-oppilasperheeseeni kuin omaani ja kasvoin tuon vuoden aikana hurjasti. Palasin Englantiin vielä lukion jälkeen opiskelemaan itselleni ammatin ja hyvin lähellä oli, että olisin jäänyt sinne pysyvästi. Kaikesta erilaisuudestaan huolimatta, koin siellä oloni todella kotoisaksi.

Vaikka ajastani Englannissa on vierähtänyt jo hyvä tovi, ovat ystävät onneksi jääneet. Olen matkustanut useat kerrat Britteihin ja vastaavasti ystäväni ovat tulleet käymään heille eksoottisessa Suomessa. Talvella 2005 ystäväni olivat käymässä luonani itsenäisyyspäivän aikaan. Visiitti osui elämäni villeimpään sinkkuvaiheeseen ja reissultaan hurjaa bailaamista odottaneet ystäväni pääsivätkin sitä kokemaan. Itsenäisyyspäivän juhlinta oli kuitenkin jotain ihan muuta, kuin he olivat odottaneet.

Ilta alkoi isoveljeni kyydissä läpi Helsingin nähtävyyksien. Ajelimme katsomaan Sibeliusmonumenttia, ohitimme Eduskuntatalon, Presidentinlinnan ja Mika Häkkisen talon. Lähes jokaisen kodin ikkunassa tuikki kaksi kynttilää ja tunnelma oli juhlava. Kova pakkanen ja kuunvalossa kimmeltävät lumihanget korostivat illan hienoutta.

Saavuimme isoveljelleni ja avasimme telkkarin. Olin harmissani, että olimme myöhästyneet Itsenäisyyspäivän lähetyksen ensimmäisistä minuuteista. Onneksi lähetys tallentui boksille kotonani. Katsoisin menetetyt minuutit sieltä.

Komensin hiljaisuuden taloon ja ryhdyimme toljottamaan hurmioituneina suomalaisen kerman juhlintaa: minä, isoveljeni ja kälyni ainakin. Britit jaksoivat olla hiljaa ehkä kaksi minuuttia ja aloittivat sen jälkeen pitkästyneen huokailun. “Miten te jaksatte katsoa kaksi tuntia kättelyä?!” En itse asiassa ollut ikinä nähnyt asiaa noin. Jokaiselle suomalaiselle ystävälleni oli päivänselvää, että lähetys katsotaan, pukuja ja kampauksia kommentoidaan, syödään ehkä juustoa ja nautitaan punaviiniä pieruverkkareissa kotisohvalla.

Saman viikon Uutisvuodossa Jari Tervo lähestyi aihetta suurin piirtein näin: “Kehittääkseen suomalaisille menestysformaatin, tarvitsee vain kuvata kaksi tuntia kättelyä. Käsikirjoitukseen ei tarvitse kirjoittaa kuin yksi lause kaikille: Hyvää Itsenäisyyspäivää. Niin helppoa se on.”

Tv-ohjelmien tuottajana tiedän hyvin, ettei se yleensä ihan noin helppoa ole. Mutta on kieltämättä hassua pohtia, mikä itsenäisyyspäivän vastaanotossa vetoaa suomalaisiin niin paljon, että katsojaluvut ylittävät vuodesta toiseen kaksi miljoonaa. Toisaalta siinä missä brittiystäväni seuraavat harva se päivä kuninkaallisten lausuntoja ja perhesuhteita, Suomessa nähdään pukuloistoa tv:ssä vain aniharvoin. Nykyään toki etenkin alkuvuodesta suomalaista juhlapukeutumista nähdään kun Urheilugaala, Venla-gaala, Emma-gaala ja Jussi-gaala valtaavat ruudut. Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto pitää silti pintansa, eivätkä muut gaalat ole vaikuttaneet sen katsojalukuihin.

Itsenäisyyspäivän vastaanotto on paitsi perinne, myös sosiaalinen kokemus. Jo marraskuussa lehtien otsikot mehustelevat kutsuttujen ja kutsumatta jätettyjen tunnelmilla. Kuka yllättyi iloisesti, kuka pettyi katkerasti, millaista pukuloistoa on luvassa, onko juhliin järjestetty jotain uutta ja yllätyksellistä (harvemmin). The iltana televisiosta voi katsella etkoja, miten järjestelyt ovat sujuneet, onko booli yhtä vahvaa kuin aikaisempina vuosina ja missä on jatkot. Ja sitten lopulta käsillä on juhlava vastaanotto: kuka kompastuu helmoihinsa, osaavatko kaikki toimia etiketin mukaisesti, ketkä kuhertelevat tanssilattialla, kuka vieraista on hurmaavin ja toki: mitä itsenäisyys kenellekin merkitsee?

Minulle Suomen itsenäisyys tuo ensimmäisenä mieleen pappani, joka oli mukana sotimassa 5 vuotta ja sodan viimeisenä päivänä menetti toisen jalkansa miinaan. Pappa puhui sota-ajasta yleensä vain jouluna. Muistot saivat hänet itkemään kovasti. Aihe oli niin herkkä vielä kymmenien vuosien päästäkin, etten uskaltanut siitä kysyä. En halunnut tuottaa hänelle tuskaa. Tiedän hänen kokemuksistaan siis vain hyvin vähän, mutta ymmärrän kirkkaasti, ettei itsenäisyys ole tullut meille kultalusikalla, ei helposti, eikä taatusti itsestäänselvyytenä.

Olen iloinen, että olen saanut asua myös muualla, kuin Suomessa. On kiehtovaa ja mieltä rikastavaa olla toisenlaisen kulttuurin ympäröimänä. On etuoikeus saada ystäviä eri puolilta maailmaa: onhan meissä ihmisissä lopulta enemmän yhdistävää, kuin erottavaa. Sen olen kuitenkin jo tähän ikään mennessä hyväksynyt, ettei meille kannata kutsua vieraita itsenäisyyspäivänä. Sen sijaan vien kynttilän papan haudalle ja pyrin rauhoittumaan. Sen jälkeen niin monen suomalaisen tapaan muutun epäsosiaaliseksi ja tv-ruutua hypnotisoituneena tuijottavaksi mölliksi. Kunnioitan Suomen itsenäisyyttä ja haluan olla osallisena sen juhlistamiseen. Muistan pappaa ja arvostan hänen sekä muiden miesten ja naisten uhrauksia itsenäisyytemme puolesta. Toivon, ettemme koskaan pitäisi tätä päivää itsestään selvänä ja pelkkänä pukujen kilpaloistona.

Vaikka myönnettäköön, rakastan kyllä niitä pukujakin. Sivuammatissani meikkaajana sain viime vuonna kunnian olla kaunistamassa yhtä juhlavierasta linnaan. Minua jännitti valtavasti ja tuntui, että suti täristen suoriuduin keikasta. Edelleenkin lähetys menee minulla boksille ja kyseisen rouvan kättelyn katsoin varmaan 30 kertaa uudelleen ja uudelleen arvioiden omaa työnjälkeäni; missä onnistuin ja missä epäonnistuin. Tänäkin vuonna näyttää siltä, että saan ennen sohvalle asettautumista käydä töissä ja arvioida sitten kätteni jälkeä kotisohvalta.

Ja tänä vuonna katson juhlia tietenkin silmälasien läpi. Suomi on silmälasien luvattu maa, mutta aika harvoin silmälaseja näkee osana juhlapukeutumista ainakaan naisten kasvoilla. Toivottavasti tänä vuonna saan yllättyä tässä suhteessa.  

Arvokasta Itsenäisyyspäivää!

Maija #ruuduntakaa

TÄHTISILMÄNÄ PIKKUJOULUIHIN

Minulla on ammatti, josta moni nuori tälläkin hetkellä haaveilee, nimittäin tv-ohjelmien tuottaminen. Ehkä vastoin yleistä mielikuvaa, työhöni kuuluu paljon raakaa duunia excel-taulukoiden vääntämisestä budjettien laskemiseen. Mielikuva säihkyvistä valoista ja glamourista on usein kaukana tällä alalla. Työni on kuitenkin minulle mieluisaa ja se on mahdollistanut minulle monia huikean hienoja kokemuksia, joita kiikkustuolissa voin hymyssä suin muistella. Vuonna 2010 työskentelin yhdessä Jarkko Valteen kanssa Nelosen Dance tv-sarjassa. Jarkon vastuulla oli puvustus, kun minä puolestani huolehdin kilpailijoista muilta osin. Vaikka työni on pääsääntöisesti varsin hektistä, Dance –ajoilta on jäänyt mieleen myös ”lorvimista” maskihuoneessa. Toisinaan se tarkoitti sarkastisen huumorin valtaamia hetkiä Jarkon kanssa, toisinaan jeesasin mekon ompeleissa (mekon, jonka piti olla lavalla 4minuutin päästä tanssijan yllä suorassa lähetyksessä), seurasin silmä kovana maskivastaava Pirjo Leinon taikoja tai huusin kurkku suorana minuutteja mainoskatkon päättymiseen. Kaikkiaan noita aikoja ajatellessani pinnalle nousee älyttömän hyvä mieli.

Kuusi vuotta yhteisen työkeikkamme jälkeen olen lopultakin menossa katsomaan Jarkko Valteen ja Osku Heiskasen ShoWhat drag -esitystä. Hävettää, että vuosia on vierähtänyt jo näin monta, enkä ikinä ole tavannut Jarkon toista puolta livenä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Melko pian Dance –tuotannon jälkeen jäin väliaikaisesti pois kiireisestä tv-maailmasta ja keskityin vatsani kasvatteluun kaksosraskauden myötä ja toki raskauden perään melko vauhdikkaaseen äitiyslomaan. Kun mammalomalaisena oli niin paljon joutoaikaa (noot!) päätin vielä toteuttaa takaraivossani kaihertaneen unelman meikkaajan ammatista ja avot, suora leikkaus tähän päivään, olen nykyään sekä tv-tuottaja, että meikkaaja! 🙂

Vietämme ShoWhat -esityksen yhteydessä tyttöporukalla pikkujouluja, enkä malta odottaa tuota puheensorinan määrää ja iloista mieltä, jonka päivä mukanaan tuo. Rakastan myös laittautua kauniiksi tällaisia illanviettoja varten. Meikkaamiseni on kuitenkin muuttunut, sillä nykyään kasvojani kehystävät silmälasit. Ajattelin, että ehkä joku muukin siellä ruudun toisella puolella pähkäilee aihetta silmälasit ja silmämeikki, joten päätin kirjoittaa teille muutaman mielestäni hyödyllisen neuvon.

POHJUSTUS ON A JA O

Silmäluomet kannattaa pohjustaa hyvällä tuotteella. Silmäluomilla on paljon näkyviä verisuonia, mutta kun ne peittää, yleisilme siistiytyy ja luomiväreistä neutraalimmatkin värit erottuvat kauniisti. Pohjustukseen voi suositella esimerkiksi Joe Blascon meikkivoidetta, jonka väripigmentti on 60%. Blascolta löytyy myös peitevoide, jonka väripigmentti on yli 70%, mutta mielestäni meikkivoide on erinomainen jo itsessään. Itse en käytä silmäluomilla mitään täsmä pohjustustuotetta.

Pohjustuksen jälkeen puuteroi silmäluomet. Näin saat luomivärin levittymään tasaisemmin ja häivytettyä kauniisti. Luomiväri ei paakkuunnu luomivakoon ja kestää pidempään hyvänä.

KULMAT, KEHYKSET, PUNAT JA VÄRIT

Huolellisesti muotoillut kulmakarvat luovat kehykset kasvoille. Jos silmälasikehyksesi ovat huomaamattomat, tai sinulla on pelkät linssit, kannattaa panostaa erityisesti kulmakarvoihin, jotta yleisilme ei jää valjuksi. Kasvot saavat ryhtiä kunnon kulmakarvoista. Jos saisin valita yhden ainoan meikkituotteen kasvoilleni, se olisi varmasti kulmaväri. Tosin tarvitsisin kaksi tuotetta, sillä parhaan lopputuloksen saa mielestäni kulmakynän ja kulmavärin yhdistelmällä.

Mikäli silmälasikehyksesi ovat paksut ja dramaattiset, kannattaa luomille valita melko neutraaleja värejä, ettei yleisilmeestä tule tunkkainen ja liian tumma. Unohda siis suosittu smokey eye!

Huulipunilla voi ja kannattaa leikkiä! Kun pidät silmät melko luonnollisina, voit muunnella tyyliä erilaisilla poski- ja huulipunilla. Työpäivän aikana voit valita esim. Macin ”Matte Please me 32” -huulipunan, joka antaa kivan pinkin sävyn huulille ja raikastaa ilmeen, mutta ei ole liian hyökkäävä tai juhlava. Työpäivän päätteeksi juhliin kirmatessasi voit vaihtaa huulipunan esim. Macin ”Retro matte ruby woo A84” -sävyyn ja avot, tyyli on täysin erilainen ja paljon juhlavampi. Aikaa tähän suureen muodonmuutokseen kuluu 2 minuuttia!

PLUSLASIT

Pluslasit (kaukonäkö) suurentavat silmiä ja korostavat silmänalueen virheitä. Siksi etenkin pluslasien kanssa on silmämeikki tehtävä erityisen huolellisesti ja tarkasti. Mitä enemmän laseissa on plussaa, sitä vähemmän meikkiä tarvitaan. Ole tarkkana silmänalusten kanssa, ettet pakkaa niihin liikaa tuotteita. Kaikki mahdolliset virheet korostuvat!

Saat parhaan tuloksen mattaluomiväreillä, mutta levitä ne huolellisesti. Erinomaisia sävyjä ovat keskitummat ja tummat sävyt kuten luumu ja kaunis harmaa. Vaaleita ja helmiäissävyjä kannattaa välttää.

Ripsiväriä laitetaan yläripsiin, mutta ei paksusti. Rajaus vedetään ripsityveen ohuesti ja häivytetään pehmeäksi.

MIINUSLASIT

Miinuslasit (likinäkö) pienentävät silmiä, joten meikillä pyritään suurentamaan silmiä.

Luomiväreiksi valitaan vaaleita sävyjä liikkuvalle luomelle. Tummaa luomiväriä levitetään silmän ulkonurkkaan ja luomivakoon, josta se työstetään ulos- ja ylöspäin häivyttäen (ei kuitenkaan kulmakarvaan asti). Myös helmiäisvärejä voi käyttää.

Miinuslasit lyhentävät ripsiä, joten runsas ripsiväri sekä ylä- että alaripsiin on sallittua ja suotavaa. Rajaus voi olla näyttäväkin ja melko leveäksi vedetty, sillä miinuslasit kaventavat silmiä. Tärkeintä on kuitenkin, että rajaus sekoittuu ripsityven kanssa.

VIDEO MINUN MEIKISTÄNI.

Tältä videolta näette, miten silmämeikki syntyy allekirjoittaneelle maskeeraaja Sanna Mannisen sudista! Silmälasit 

Oikein ihanaa ja iloista pikkujouluaikaa kaikille!

Maija #ruuduntakaa

P.S. Dancessa työskennellessäni isoveljeni toi Suomeen Movember –kampanjan. Yritin kiivaasti kantaa oman korteni kekoon hyväntekeväisyyden puolesta ja vonkasin Jarkkoa osallistumaan viiksien kasvatukseen. Epäonnistuin. Jarkolla oli tosin varsin vakuuttava perustelu: hän ei voisi mennä lavalle naisena, viikset kasvoillaan (paitsi että voi, tekihän Conchita Wurst niin neljä vuotta myöhemmin! Toisaalta, Conchita nyt voi tehdä mitä vaan, vaikkapa yhdistää näyttävän silmämeikin, parran JA kehykset. Vai mitä sanotte kuvasta alla?).

conchita

HEMAISEVAN SEKSIKÄS PALLOPÄÄ

Iltapäivän aurinko piirtää pulpetille valojuovan. Opettaja kysyy kysymyksen, johon tiedän vastauksen. Viittaan, saan puheenvuoron ja vastaan. ”Pallopäällä on ruskea kieli!” kuuluu takapulpetista. Lämpö nousee poskille ja minua hävettää. Kotona olin oppinut hyvät käytöstavat ja luontaisen kunnioituksen vanhempia ihmisiä kohtaan. Mutta koulussa oli eri säännöt. En ollut cool, koska tein läksyt, viittasin enkä käyttänyt oppitunteja kavereiden kanssa kälättämiseen.

Pahimmillaan jäin rehtorin luvalla sisälle välituntien ajaksi, sillä koulun pihalla olisin ollut vaarassa. Usein vaatteitani heitettiin vessanpönttöön, minut lukittiin koulun varastoon, ruokalassa päälleni kaadettiin maitoa, ja minut uhattiin hakata heti kun opettajan silmä välttäisi. Yksi kiusaajista harmitteli myös 182 senttimetrin pituuttani: sen vuoksi olisi hankalampaa potkia silmälasit päästäni. Asuin onneksi aivan koulun vieressä, eikä minuun koskaan käyty käsiksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Eräs rinnakkaisluokkatoverini ei ollut yhtä onnekas. Minua kiusannut tyttöjengi raahasi hänet metsään, syötti käpyjä, repi häneltä hiuksia, hakkasi ja potki.

Omalla kohdallani koulukiusaaminen alkoi yläasteella. Kuten monet kiusatut, kysyin silloin itseltäni ja kysyn joskus vieläkin saman kysymyksen: Miksi? Ehkä olin helppo kohde nöyryydessäni ja arkuudessani. Sinänsä hupaisaa, koska perheen, sukulaisten ja oikeiden ystävieni kesken olin sosiaalinen, esiintymisintoinen, puhelias päällepäsmäri, kaukana nöyrästä ja arasta! Mutta kaikki tuo itsevarmuus rapisi minusta välittömästi koulun ovista sisään astuessani.

Ymmärrän, että kiusaajilla itsellään oli paha olla ja he purkivat sitä minuun. Kiusaamiseen liittyi varmaan myös kiusaajien oma epävarmuus ja tarve pönkittää egoaan. Eihän se mitään oikeuta, mutta auttaa ymmärtämään.

Väitän päässeeni koulukiusaamisesta helpolla. 90-luvulla ei ollut kännyköitä, Facebookia, tai muutakaan somea. Kotimme lankapuhelinnumero oli salainen. Kun laitoin kodin ulko-oven kiinni, olin turvassa. Kuja, jolla asuin, oli täynnä iki-ihania perheitä. Monet lapsuudenystävät ovat edelleen ystäviäni. Koulumaailman ulkopuolella sain onneksi olla oma itseni ja näyttää kaikki, myös ärsyttävät puoleni. Koin tärkeäksi saada olla edes jossain ihan kokonainen ihminen.

Lähdin kahdeksannen luokan jälkeen Englantiin kielikurssille. Oli vapauttavaa käydä oppitunneilla ihmisten kanssa, joille en ollut pallopää, olin ”vaan” Maija. Kukaan ei kiusannut. Kaikkiin vapaa-ajan touhuihin otettiin mukaan ja olin yksi muiden joukossa. Sain valtavan määrän itsevarmuutta reissulta ja ehkä se näkyi; yhdeksännellä luokalla kiusaaminen loppui.

Onko koulukiusaaminen jättänyt minuun jälkensä? On. Ainoastaan negatiivisessa mielessä? Ei. Kiusaajani olivat kamalia, sitä en kiellä, mutta maailma on paljon suurempi kuin koulun piha. Sen oivallettuani tuska helpotti. Samalla kun kiusaajani koulussa nujersivat minua, sisäinen uhoni kasvoi: ”Vielä minä noille näytän.” Yläasteluokaltani vain kolme jatkoi lukioon, itseni mukaan lukien. Lukiossa sain kokea samanlaista hyväksyntää kuin kielikurssilla ja se oli mahtavaa. Oli ihan okei viitata, pärjätä kokeissa ja hankkia eväitä elämään. Lukiosta löysin monia ystävyyssuhteita, jotka jatkuvat edelleen ja joiden uskon kestävän loppuelämän. Lähdin myös tähtäämään kohti unelma-ammattiani TV-ohjelmien tuottajana. Kovalla työllä saavutinkin sen.  

Onko koulukiusaamisesta ollut minulle sitten haittaa? On. Toisinaan kiusaajien äänet ovat kuuluneet kuin pikkupiruina olkapäälläni: ”Et osaa.”, ”Et pysty.”, ”Ei kannata edes yrittää.” Tyhmää kyllä, olen kuunnellut. En ole uskaltanut aina puhua ääneen tilanteissa, joissa olisi ollut etua sanoa asioita suoraan. Olen jättäytynyt vieraiden ihmisten seurassa taka-alalle seuraamaan tilannetta, vaikka mieleni olisi tehnyt heittäytyä täysillä mukaan. Olen pelännyt esiintymistä ja löytänyt itseni änkyttämästä tilanteissa, joita luontainen minäni olisi rakastanut. Olen vähätellyt itseäni, kykyjäni, ulkonäköäni. Kaikki se minussa, johon kiusaajani tarttuivat, on vuosien varrella joutunut myös minun itseni soimaamaksi.

34-vuotiaana sain uudelleen silmälasit, 11 vuoden tauon jälkeen. Kävellessäni ulos Silmäasemalta puolitoista vuotta sitten oli oloni yhtäkkiä yhtä ujo, arka ja epävarma kuin koulussa. Miksi ihmeessä? Ehkä upouudet kakkulat sinkauttivat minut hetkeksi takaisin luokkahuoneeseen, pallopää-huuteluiden aikaan.

Rohkeasti kuitenkin räppäsin itsestäni kuvan, postasin sen Facebookiin ja aloin jännittämään. Mitähän ihmiset sanovat? Tai mitä väliä?! Lapsemme kulkivat ympäri kotiamme aurinkolasit päässään, näyttääkseen yhtä hienoilta kuin äitinsä uusissa laseissaan. He ainakin siis tykkäsivät uudesta tyylistäni! Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei Facebook -kavereitteni mielipiteillä olisi ollut väliä, kuulosti se sitten miten turhamaiselta tahansa.

hello-world

”Hello world! Long time no see!” -tekstillä varustettua kuvaani kommentoivat ensimmäisenä lähimmät ystäväni. Ja vaikka uskon, että he olisivat kehuneet näkyä vaikka olisin valinnut millaiset lasit tahansa ja näyttänyt kuinka oudolta hyvänsä, hivelivät lämpimät kommentit mieltäni. Koulukiusattu pallopää sai ajatuksissani väistyä hemaisevan seksikkään pallopään taakse. Rillipöllönä oleminen ei ehkä ollutkaan niin paha juttu.

Mutta jos minä, aikuinen ihminen, koen mokomaa epävarmuutta siitä, että minulla on silmälasit, jäin miettimään miten nuoremmat suhtautuvat vastaavaan ulkonäölliseen muutokseen. Etenkin kun he nimenomaan elävät somen valtaamassa maailmassa, kaiken arvostelun keskipisteenä.

Syksyn alussa bongasin Silmäasemalta kampanjan, jossa mainostettiin heidän jakavan ilmaiset vapaavalintaiset silmälasit jokaiselle ekaluokkalaiselle lääkärin reseptiä vastaan. Mikä upea tilaisuus! Soitin samoin tein kaikille tutuilleni, joilla on oikean ikäisiä lapsia ja kannustin ostoksille. Sillä hetkellä päätin myös aloittaa tämän blogin. Ekaluokkalaisten kampanja on muuten voimassa koko vuoden, eivätkä edut siihen lopu. Silmäasema tarjoaa kaikille alle 18-vuotiaille silmälasit puoleen hintaan, ilman mitään kehys- tai linssirajoituksia (etu on voimassa 31.12.2016 asti).

Jos voin tällä blogilla saada edes yhdelle silmälasikaupasta ulos kävelevälle lapselle tai nuorelle itsevarman olon, olen saavuttanut jotain. Toisaalta, kenties ajat ovat muuttuneet paremmiksikin. Kuulin, että nykyään myös vahvuudettomat silmälasit ovat ”juttu”, eli silmälaseja pitävät jopa ne, jotka eivät niitä näkemisen vuoksi tarvitse! Suosittelen tsekkaamaan suositun nuoren bloggarin Mansikkkan silmälasiaiheisen videon täältä. Silmälasit ovat siis erittäin jees ja sen tuntuvat useimmat jo tietävän. Ja jos joku väittää jotain muuta, hän on väärässä. Ugh.

Ihanaa päivää rillien kanssa niin lapset kuin aikuiset!

Maija #ruuduntakaa.com

”BOIL IT, BROIL IT, BAKE IT, SAUTE IT!”

Laserleikkauksen jälkeen ehdin elämään 11 vuotta ilman silmälaseja. Saatuani jälleen aikuisiällä silmälasimääräyksen, päätin kiertää kaikki oman kaupunkini optikkoliikkeet läpi. Hämmästyksekseni Järvenpään kokoisesta kaupungista löytyi 8 silmälasikauppaa! Mikään liikkeistä ei ollut tyhjä, vaan jokaiselle putiikille riitti asiakkaitakin.

Omaa ostostani pohdin ja puntaroin, vaikka aikaa ei edes ollut. Tarvitsin lasit mahdollisimman pian, jotta saisin oloni helpottumaan. Päivittäiset migreenikohtaukset olivat kaameita, työpäivät tietokoneruutua tuijottaen tuntuivat helvetillisen pitkiltä. Aamulla ei huvittanut edes avata silmiä, kun ne olivat jo valmiiksi niin kipeät. Halusin silti ottaa ilon irti ostokokemuksesta ja testasin varmaan sadat kehykset pienen pystynenäni päällä. Jokaisen liikkeen parhaista kehyksistä otin kuvat ja lähetin ne äidilleni ja miehelleni arvosteltavaksi. Yhteiset suosikkisangat löytyivät Silmäasemalta.

11947599_10155992975995722_4094678127873675277_n

Ajanjaksona jona en itse tarvinnut silmälaseja, en kiinnittänyt huomiota siihen kuinka monella ihmisellä ympärilläni on kakkulat nenällään. Oikeastaan havahduin asiaan vasta tänä vuonna tyttöjen mökkireissulla. Olimme menossa saunaan ja etsin omille laseilleni paikkaa pukeutumistilasta ja kas, siinä oli viidet erilaiset sangat nätissä rivissä pöydällä. Lisäsin omat lasini riviin ja liityin ystävieni seuraan lauteille. Tilastot kertovat, että yli 15-vuotiaista suomalaisista jopa 70 prosentilla on silmälasit.

Useimpien asioiden hankinnassa ja valinnassa olen todella tarkka. Joitain ostoksia tuppaa kuitenkin kertymään kaappiin enemmän kuin toisia. Tunnustaudunkin mekkoaddiktiksi. Jos joku toinen tuhlaa rahansa baariin, kalliisiin harrastuksiin tai tekniikkaan, minä tuhlaan ylimääräiset rahani mekkoihin. Nyt mopo on lähtenyt käsistä myös silmälasien suhteen, mutta onneksi saan tehdä yhteistyötä Silmäaseman kanssa, eivätkä kaikki silmälasikustannukset mene enää omasta pussistani. Voin kuitenkin vinkata, että Silmäasemalla on tällä hetkellä tarjous, jolla saa kahdet lasit yksien hinnalla. Aiemmin olen itsekin ostanut vain yhdet yleispätevät kehykset kerrallaan ja käyttänyt niiden sovittamiseen viikkotolkulla aikaa. Mahdollisuus hankkia kahdet erilaiset kehykset yksien hinnalla avaa kuitenkin mahdollisuuden hommata toiset vähän leikkisämmällä mallilla. On ihanaa heittäytyä kehyksien vietäväksi ja ostaa kahdet aivan erilaiset lasit eri käyttöön!

Viime kesänä matkalla Järvenpään Puistoblueseihin selitin ystävilleni suu vaahdossa silmälaseista. Heidän mielestään aihe ei ollut kovin mielenkiintoinen: vähän sama, kuin joku vaahtoaisi pyöräilykypäristä. Ne jotka ovat nähneet Forrest Gump –elokuvan, muistavat ehkä Bubba Gumpin ja hänen intohimonsa katkarapuihin: ” You can barbecue it, boil it, broil it, bake it, saute it. Dey’s uh, shrimp-kabobs, shrimp creole, shrimp gumbo. Pan fried, deep fried, stir-fried. There’s pineappleshrimp, lemon shrimp, coconut shrimp, pepper shrimpshrimp soup, shrimpstew, shrimp salad, shrimp and potatoes, shrimp burger, shrimp sandwich.” Että hei, kaikilla meillä on juttumme: jollain se on katkaravut, minulla mekot ja silmälasit! Katkaravuille olen allerginen.

Yhden vinkinkin haluan vielä antaa: vaikka silmälasikaupoissa jaotellaan kehykset naisten ja miesten kehyksiksi, kannattaa laajentaa sovitus myös vastakkaisen sukupuolen osastolle. Kesällä ostamani, pitkään etsimäni pilotti -kehykset löytyivät miesten osastolta ja toimivat huikean hyvin. Vai mitä sanotte?

img_9145

Tuntuu, että silmälaseja ei osteta nykyään enää vain yhteen tarkoitukseen, vaan moniin eri tarpeisiin. Silmälaseilla leikitellään ja niitä käytetään asusteena siinä missä käsilaukkua, kenkiä tai hattujakin. Ne voivat olla myös tyylin niin sanottu ”center piece”, kuten muoti-ikoni Iris Apfelin nenällä.

Hauskoja ja rohkeita kehysvalintoja toivottaen,

Maija #ruuduntakaa

KAHDET LASIT YKSIEN HINNALLA

Ruudun takaa –blogin yhteistyökumppani on Silmäasema. Yhteistyö ei määrittele tekstien sisältöä, mutta tarjoaa kirjoittajalle valikoiman silmälaseja ja silmien terveyteen liittyviä etuja. Kehuja saavat vain ne tuotteet, joista kirjoittaja kokee oikeasti hyötyvänsä. Maija #ruuduntakaa kertoo aiheistaan rehellisesti sekä suoraan sydämestä. Silmäasema on antanut vapaat kädet vakavienkin aiheiden käsittelyyn.

Silmäasemalla on lokakuun ajan Tuplakampanja: ostaessasi silmälasit, saat toiset silmälasit kaupan päälle, itsellesi tai kaverillesi! Videolta näet kaksi tyyliä Ruudun takaa.

Silmäaseman Tuplakampanjaan pääset tästä klikkaamalla.

 

VAIN SYDÄMELLÄÄN NÄKEE HYVIN

Olen aina uskonut pikkuisen kohtaloon: siihen, että asiat tapahtuvat kuten niiden on tarkoitus. Omassa elämässäni asiat ovat usein tapahtuneet mutkien kautta, eivät helpointa ja suorinta reittiä vaan polveillen ja silloin tällöin myös polvet naarmuilla matkaa jatkaen. Jos itse saisin täysin käsikirjoittaa elämääni, reitti olisi varmasti ollut tylsempi. Mutta aina on menty eteenpäin ja tässä hetkessä tänään olen 35-vuotias kaksosten äiti, vaimo, pikkusisko, täti, tytär, ystävä ja ammatiltani tv-tuottaja.

Joskus hiljaisuuden laskeutuessa kotiimme kiireisen päivän jälkeen olen löytänyt itseni pohtimasta sitä, millaista olisi olla sokea tai kuuro. Jos minun olisi valittava, kumpaa olisin mieluummin? Olen vahvasti tunneihminen ja aistin muiden tunteita pelkästä kehonkielestä ja ilmeistä. Aviomieheeni rakastuin silmittömästi jo ensimmäisellä katseella. Kun lapsemme viettivät elämiensä ensimmäisiä viikkoja sairaalan teho-osastolla, koin vaikeaksi soittaa ja kysyä lasten voinnista puhelimella. Murruin heti, jos olin kuulevinani hoitajan äänessä huolta, tai toisaalta huolettomuutta eli välinpitämättömyyttä. Elämäni aikana olen huomannut, ettei mitään kannata ottaa itsestäänselvyytenä, ja siksi mielessäni pyörivät silloin tällöin myös ajatukset siitä, millaista olisi elää ilman näkökykyä.

Alkuvuodesta 2015 varasin aikaa silmälääkärille. Olin jättänyt monenlaisia oireita huomioimatta jo vähän aikaa, mutta nyt en enää siihen kyennyt. Silmäni tuntuivat kuivilta ja roskaisilta. Silmäluomeni olivat turvonneet ja arat. Ilman meikkiä näytin turpiin saaneelta, tai vähintään koko yön itkeneeltä. Valonarkuutta oli niin, että olisin sisätiloissakin ollut mielelläni aurinkolaseissa. Lopulta kärsin päivittäisistä migreeneistä, valohäiriöistä kuin ukkostaisi. Iltaisin en nähnyt lukea tv:n tekstityksiä. (Onneksi suosikki tv-sarjani Emmerdale ei ole se maailman nopeatempoisin…)

Kuten monella, minullakin on taipumusta pieneen luulosairauteen. Päässäni liikkui monenlaisia vaihtoehtoja siitä mikä voisi olla vinossa. Googlea apuna käyttäen olin jo diagnosoinut itselleni aivokasvaimen ja listannut miehelleni tarkat ohjeet hautajaisjärjestelyistäni. Mitä kukkia, mikä laulu lauletaan, keitä pitää kutsua. (Tv-tuottajana mielikuvituksen puute ei ole se heikko kohtani). Ajanvarauksen nainen oli lempeä ja ymmärtäväinen. Hän ehdotti varovasti, että ehkä kyseessä on kuitenkin vain silmätulehdus.

Silmälääkärin vastaanotolla hengitin syvään ja tulkitsin lääkärin eleitä. Pelotti. ”Tuleeko minusta sokea?” kysyin. Silmälääkäri tuijotti minua vakavana. ”Ei… vielä”, hän totesi hiljaa. Lamaannuin. Ajatukset jumiutuivat paikalleen ja oli vaikea uskoa juuri kuulemaansa. Minulla ei tosiaan ollut silmätulehdusta (eipä tosin aivokasvaintakaan, luojan kiitos). Oireiden syy ulottui peräti 11 vuoden taakse: paljastui, että minulle vuonna 2004 tehdyssä silmien laserleikkauksessa sarveiskalvoni oli hiottu liian ohuiksi. Onko tämä yleistä? Ei. Ymmärtääkseni noin 3% laserleikkauksista epäonnistuu; toisin sanoen 97% leikkauksista onnistuu. Lääkärini vakuutti, että nykytietoon perustuen enää missään ei leikata sarveiskalvoja niin ohuiksi, kuin minulla on leikattu. Mutta vuonna 2004 olemassa olleen tiedon mukaan kyseinen paksuus oli ihan ok.

Seurauksena laserleikkauksesta minulla on suuri riski sairastua kartiopullistumaan. Nopeasti googlattuna sarveiskalvon kartiopullistumassa oireena on asteittainen näön heikentyminen. Sarveiskalvon muodon poikkeavuus aiheuttaa mm. likinäköä, hajataitteisuutta ja mahdollisesti kohteen näkemisen useina samanaikaisina kuvina. Onneksi nelivuotiaat kaksoseni eivät ole identtiset, etten sentään näe heitä nelosina!

Hyviäkin uutisia oli. Ihmisen vanhetessa sarveiskalvo luonnostaan kovettuu ja kartiopullistuman eteneminen hidastuu merkittävästi 40. ikävuoden jälkeen. Tässä suhteessa siis odotan vanhenemista ja ostan ilomielin sitä vahvempaa ryppyvoidetta! Sairauden etenemistä voidaan hoitaa myös leikkauksin, mutta koska operaatioihin liittyy omat vaaransa, en ole ensimmäisenä vaihtoehtona jonottamassa leikkauspöydälle. Riski jonkinasteiseen sokeuteen kulkee nyt mukanani – ja minun täytyy opetella kulkemaan sen kanssa.

En ikinä unohda kotimatkaa lääkäristä. Ensireaktioni oli purskahtaminen itkuun, kun kävin läpi elämäni eri osa-alueita. Ammatti: tv-ohjelmien tuottaminen (niitähän katsellaan!). Rakkaaksi muodostunut sivutoimi: meikkien ja kampausten tekeminen (ne pitää nähdä!). Kiinnostuksen kohteet: muoti, sisustaminen, askartelu, käsityöt (ja kaikki muukin visuaalinen!). Saavuin kotiin ja näin lapset piirtämässä. Itkin lisää. (Haluan nähdä kun he kasvavat! Ajavat pyörällä! Astelevat alttarille!) Kaiken tämän kyyneltulvan keskellä mieheni pysyi rauhallisena, kuten aina. Hän sanoi vain yhden lauseen: “Rakas, olethan sä kaikessa tuossa kuitenkin paikalla.” Oloni helpotti melkein heti. Tuntui hyvältä, kun mieheni ei yrittänyt kieltää asiaa, muuttaa sitä muuksi. Totuus kun on, että saatan sokeutua. Onneksi mieheni on viisas ja ihana. Ja onneksi sydämellä näkee hyvin ja juuri ne tärkeimmät asiat.

Hetkestä silmälääkärin vastaanotolla on kulunut puolitoista vuotta. Sen jälkeen olen tuottanut neljä tv-ohjelmaa, hankkinut kolmet erilaiset silmälasit, järjestänyt merirosvo- ja Titi-nalle lastensynttärit, viettänyt hääpäivää Roomassa, juossut tuttua lenkkireittiä ja katsellut vuodenaikojen vaihtuvan. Usein olen miettinyt näkökyvyn mahdollista menettämistä, mutta en joka päivä.

Näköni ei sinänsä ole tällä hetkellä huono, eikä varsinkaan, kun muistaa että lähtökohta ennen laser-leikkausta oli komea lukema -6,75. Minulla on hajataittoa, ja sitä korjataan nyt silmälaseilla. Migreenit ja muutkin haittaoireet ovat vähentyneet merkittävästi lasien myötä, ja se on mahtava juttu se. Lisäksi – jos pahin toteutuu ja oikeasti sokeudun – meillä on jo opaskoirakin valmiina kotona, nimittäin labradorinnoutajamme Puntti. Tosin jos rehellisiä ollaan, hän on opaskoirakoulun reputtanut hulttio-oppilas (eli jääpä sitten nähtäväksi, kuinka emännän käy!).

Tämä blogi käsittelee minun matkaani silmäsairauden kanssa ja elämääni silmälasien takana ja koko rahalla niiden edestä. Aiheesta ja aiheen vierestä. Kiitos kun jaksoit lukea elämäni ensimmäisen blogipostauksen.

Aurinkoisin ajatuksin

Maija #ruuduntakaa