JYRÄN ALTA PÄIVÄÄ

Tällä hetkellä elämä tuntuu siltä, kuin kehoni olisi jäänyt tiejyrän alle ja heräisi nyt hiljalleen unesta. Nousen aamuisin sängystä ja mietin, että itse asiassa jotain on toisin. Tänään ei satukaan niin paljon kuin eilen. Sappirefluksin vuoksi jo normaaliksi muuttunut ämpäri sängyn vieressä onkin yhtäkkiä tarpeeton. Ei närästä. Ei nipistä. Ei ole kiire vessaan. Mitä ihmettä!

Olen hitaasti mutta varmasti tehnyt puolitoista vuotta matkaa kohti toisenlaista elämää. Ensin jouduin jäämään pitkälle sairaslomalle töistä kehoni pakottamana. En pysynyt pystyssä, vaan tärisin ja jalat pettivät alta. Kielsin pitkään, että kyseessä olisi uupumus. Lopulta diagnoosiin oli taivuttava, kun sairauksien pitkä luettelo toisti sanaa ”stressiperäinen”.

Katsellessani asiaa nyt pienen etäisyyden päästä olen hämmästynyt, kuinka viisas kehoni itse asiassa onkaan. Silloin kun ajatukseni piiskasivat tekemään ja toteuttamaan asioita, kuin paniikissa poukkoileva Duracel -pupu, kehoni sanoi selkeästi: ”STOP!”. Kun mieleni vielä hoki minulle: ”Jaksaa jaksaa…”, kehoni tiesi paremmin, että en jaksa.

Joulun aikaan, kun sairastumisesta oli kulunut vuosi, yhden kilometrin kävelymatka tuntui maratonilta. Nyt jaksan kävellä jo vaikka kuusi kilometriä. Erilaista on se, että minulla ei ole kiire. Voin olla läsnä hetkessä. Metsälenkeillä koiran kanssa olen saanut havaita kevään vaihtumisen kesäksi, jäädä vaikka hetkeksi istumaan kannon nokkaan. Se on parasta.

Konkreettisin muutos tapahtui kodissamme. Vaihdoimme syrjemmällä sijaitsevan arvokkaamman omakotitalomme keskustan palvelujen läheisyydessä sijaitsevaan edullisempaan rivitaloasuntoon. Nyt ympärillä kuhisee ihmisiä ja elämää. Aikaisemmin kiireisessä arjessa ihmisten kohtaaminen ahdisti, mutta nyt sekin on ihanaa. Uusi kotimme on kuin turvallinen pesä. Enää se ei vie kaikkia varojamme, vaan rahaa jää myös muuhun. Voimme esimerkiksi matkustaa spontaanimmin. Ja kun palaan töihin, voin painottaa työmäärää oman jaksamiseni mukaan, en pelkän tilipussin perusteella.

Olen pyrkinyt helpottamaan myös kodin pakollisia askareita. Meillä kävi aikaisemmin siivooja kahdesti kuussa ja vaikka se oli huikeaa, jollain tavalla olen oppinut nauttimaan torstai-illoista, jotka olen korvamerkannut siivousilloiksi. Mutta en minä ihan yksin siivoa. Mieheni hankki meille robotti-imurin, joka on muuten aivan mahtava aparaatti koiraperheeseen!

Olen mekkohullu ja rrrrrrakastan erityisesti Ted Bakerin ja Karen Millenin mekkoja. Useimmiten ne täytyy kuitenkin pestä käsin. Tähän asti olen joko pyykännyt niitä itse, tai toisinaan kiikuttanut aarteitani Sol-pesulaan. Mutta nykyisellä Mielen pesukoneellamme pystyy pesemään myös käsin pestävät pyykit! Ja Mielen kuivausrumpuun voi surutta laittaa herkemmätkin vaatteet ja pitsiliinat, eikä niille käy kuinkaan. Ja koska elämme vuotta 2019, totta kai myös uunimme pesee itse itsensä 🙂 Tämä ”pyrolyysi” -ominaisuus oli minulle täysin uusi tuttavuus ja olen fiilistellyt sitä kaikissa mahdollisissa Whatsapp -ryhmissä, joihin suinkin kuulun. Kun ennen hinkkasin ja hankasin uuniamme yön pimeinä tunteina, nyt painan nappia ja pari tuntia myöhemmin pyyhkäisen tuhkat pois. Avot, uuni on putipuhdas. Fantastista!

Muutimme uuteen kotiimme marraskuussa ja vaikka täällä on jo täysin asumiskelpoista, useammassa kuin yhdessä nurkassa makaa vielä purkamattomia muuttolaatikkopinoja. Se vähän ahdistaa, mutta samalla taputan itseäni olkapäälle. Entinen Maija olisi purkanut laatikoita oman jaksamisensa rajat ylittäen, vaikka 24/7. Nykyinen Maija vähän ärsyyntyy, mutta menee sitten sohvalle, kääriytyy vilttiin ja katsoo Emmerdalen. Kyllä minä ne laatikot vielä puran, sitten kun siltä tuntuu. Ei niiden, tai minkään muunkaan takia, kannata jäädä uudestaan jyrän alle.

Voimia teidän jokaisen arkeen,

Maija #ruuduntakaa

Valokuvaaja, meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

JOKA KEINUSSA JUMALTEN KEINUU

”Mitä kuuluu?” kysyn ystävältäni. ”No sitä samaa arkea kuin aina,” hän vastaa tympääntyneen kuuloisena. Hämmästyn tästä usein toistuvasta vastauksesta. Miksei ihmisille kuulu mitään?

”Voitaisiinko me joskus elää edes hetken verran ihan tavallista arkea?” on puolestaan lausahdus, jonka saan usein kuulla mieheni suusta. Olemme olleet yhdessä 12 vuotta, eikä arki ole vielä koittanut. Tai on arkea varmasti ollut, mutta se ei ole ollut koskaan rauhallista tai tylsää.

Arkeamme on ollut se, että heitämme mieheni kanssa läpyt ovella, kun hän tulee yövuorosta kotiin ja minä lähden töihin. Arkeamme on ollut se, että kotimme on muutettu tuottamani tv-ohjelman lavasteeksi. Arkeamme on ollut se, että säässä kuin säässä viemme koiramme koko perheen voimin lenkille. Arkeamme on ollut se, että mieheni kuuntelee podcasteja pyykkivuortamme viikaten ja minä meikkaan asiakasta olohuoneessamme. Arkeamme on ollut se, että leivon keskellä yötä työkavereilleni yllätysaamiaista vaatehuoneessa. Arkeamme on ollut se, että kylään on pamahtanut ystäväperhe, jonka kanssa on päädytty metsäretkelle ja notskille makkaranpaistoon. Arkeamme on ollut nököttää sunnuntaiaamuna poikamme futistreeneissä, tai maanantai-iltana maneesissa tyttäremme ratsastusta katsomassa.

Olen myös aina ollut hyvä keksimään arjen sekaan pieniä ja suuria huippuhetkiä. Olen nimittäin ollut sitä mieltä, että koska elämästä suurin osa on arkea, arjesta pitää nauttia. Kerran varasin Tuusulan kirkon vain minulle ja miehelleni laulaakseni hänelle rakkauslaulun. Tiedän, tosi ällöimelää, mutta samalla niin ihanaa ja intiimiä! Toisella kertaa ammuin enemmän yli laidan ja tilasin helikopterin kuljettamaan meidät Järvenpäästä Joensuuhun syömään. Kaikki tämä ei ole aina ollut helppoa miehelleni, joka ei juuri pidä yllätyksistä 😉

Myös ammatinvalintaani on ohjannut ajatus siitä, että arkeni olisi kivaa. Olen halunnut tehdä työtä, jota rakastan, vaikka sillä ei tienaisi paksuinta kukkaroa. Herkästi innostuvana ihmisenä olen päätynyt täyttämään vuorokauden 24 tunnista 20 kaikella kivalla. Olen seurannut sydäntäni ja lopulta polttanut kynttilää molemmista päistä ja keskeltäkin. Siitä on seurannut aika, jona arkeen on tullut kaikkea muuta, mutta ei mitään kivaa.

Viime kuukausina arkeamme on ollut se, että ambulanssi tilataan keskellä yötä hakemaan minut Hyvinkään sairaalaan. Arkeamme on ollut se, että kodin askareet ovat enemmän tai vähemmän kaatuneet mieheni niskaan, kun olen sairastanut jo lähes vuoden. Arkeamme on ollut se, että muutimme pois itse rakentamastamme kodista ja remontoimme uutta rivitalokotiamme. Tai siis mieheni, ystävämme ja sukulaisemme remontoivat, kun minä joko pötköttelen sängyn pohjalla tai juoksen erikoislääkäriltä toiselle etsimässä ihmeparannusta ympärivuorokautisiin kipuihin ja oireisiin, joita totaalinen uupumus on minulle aiheuttanut.

Arki on siis pamauttanut meitä vasarallaan sellaisella voimalla, että pikkulinnut ja tähdet ovat pyörineet kilpaa päidemme ympärillä.

Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu, hän kokee huiput ja kuilut, kun keinuu. Olen toden totta kokenut molemmat. Tällä hetkellä etsin tietä kohti hitaampaa ja hyvällä tavalla vähän tylsää elämää. Nyt sairaslomalla minulla olisi kaikki aika maailmassa tehdä kaikkea kivaa. Se on lääkäreiden määräämä reseptikin, jaksamiseni rajoissa toki. Voisin soittaa pianoa, laulaa, käydä pitkillä lenkeillä, uida, hiihtää pitkin peltoja, luistella järven jäällä, leikkiä lasteni kanssa, askarrella, virkata, katsoa Emmerdalea tai lukea kirjoja. Mutta juuri nyt minä suurimman osan ajasta vain pötköttelen ja odotan, että vielä koittaa se päivä, kun pääsen ylös sängystä ilman kipuja ja tärinää. Odotan, että saan taas nauraa vatsani pohjasta. On tullut aika pysäyttää keinu, laskea jalat maan pinnalle ja opetella ihan vaan olemaan.

Hitaasti, mutta varmasti kohti uudenlaista arkea.

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuva: Ilkka Vuorinen / Aurinkolasit: Silmäasema

NIRSOT LAPSET RAVINTOLASSA

Luin vasta nyt Hanna Sumarin 4.6.2017 julkaiseman blogikirjoituksen otsikolla: Lapset ravintolassa (http://blogit.apu.fi/hannasumari/lapset-ravintolassa). Kohua herättäneessä tekstissä Sumari arvostelee vanhempia, jotka antavat lapsilleen liikaa valinnanvapautta ruoan suhteen. Sumari on kokenut tämän erityisen häiritseväksi toiminnaksi ravintolassa, jossa vanhemmat kyselevät lapsiltaan buffet-pöydän ääressä, mikä näille kelpaisi. En loukkaantunut lukemastani, enkä saanut raivonpuuskia kuten jotkut tekstin lukeneet. Otan kuitenkin kantaa, koska kirjoitus herätti minussakin ajatuksia. Tässäpä siis yksi näkökulma lisää.

Ennen kuin tulin äidiksi, ärsyynnyin nirsoista lapsista. Ajattelin, että on vanhempien syytä, jos lapsi on liian valikoiva. Tein omia johtopäätöksiä: lapselle on selkeästikin tehty aina omat ruoat, eikä hänelle ole tarjoiltu samaa sapuskaa kuin aikuisille. Totuttelukysymys. Lapselle on varmasti annettu liikaa vaihtoehtoja, eikä hän ole kokenut jäävänsä ilman ruokaa, vaikka olisikin ronkeli. Nirsoilulla ei siis ollut seurauksia. Vanhemmat olivat lepsuilleet ja lapsi toimi perheen päättäjänä. Niin ärsyttävää!

Sitten koitti se päivä, kun minusta tuli kaksosten äiti. Saimme ihanan tytön ja ihanan pojan. Tarjoilimme molemmille alusta alkaen monipuolista ruokaa. Joskin muona oli toisten äitien tekemää, sillä omat resurssit eivät riittäneet soseutusrumbaan (vaikka olisi ehkä jonkun mielestä pitänytkin). Ruokaa kului valtavia määriä, eikä kumpikaan nirsoillut yhtään.

Olemme kasvattaneet lapsiamme hyvin tasapuolisesti ja molemmilla on ollut samat säännöt. Kumpaakaan ei ole suosittu tai lellitty enempää, kuin toista. Ja kuitenkin nyt viiden vuoden iässä olemme tilanteessa, jossa toinen kaksosista syö ihan mitä vaan, mutta mieluiten kasviksia. Ja toinen kaksosista ei koske mihinkään kasvikseen, hedelmään tai marjaan. Oikeastaan hänelle ei kelpaa mikään ruoka, joka on jonkun väristä. Ainoastaan lihat, peruna, makaroni, riisi ja juusto maistuvat hänelle. Nirsoilu yltää herkkuihin asti. Kun toinen kaksosista valitsee perjantaina kuola suupielissään irtokarkkeja ja mehuja, toinen kaksosista kelpuuttaa herkuikseen ainoastaan jogurttirusinat ja lakut. Olenkin joskus leikkisästi todennut, että he ovat jo raskausaikana vatsassani killuessaan jakaneet syömäni ruoat, sillä niin he yhä tekevät.

Ruokailuista tuli lopulta minulle stressinaihe. Pohdin, saako nirso lapseni kaikki tarvitsemansa ravintoaineet. Aloin seuraamaan sykemittariani perheen yhteisten ruokailujen aikana ja huomasin käyväni ihan kierroksilla. Hakeuduimme neuvolan ohjaamina ravintoterapeutille. Hän tutki ronkelin lapsemme kasvukäyriä, katseli tämän vireystasoa ja tokaisi sitten: ”Mutta hyvinhän hän näyttää voivan, kasvavan ja kehittyvän!” Se oli kyllä totta. Lapsemme syntyivät pikkukeskosina ja ovat siihen nähden nykyään jättiläisiä. Molemmat ovat pitkiä ja painon suhde pituuteen on kummallakin 0-käyrällä, eli pituuden ja painon suhde on ideaali.

Käynnin päätteeksi ravintoterapeutti totesi hymyssä suin: ”Ei huolta, kyllä hän kolmekymppisenä sitten jo kasviksia syö.” Mukaan saimme myös muutaman kullanarvoisen ohjeen. Ne kuuluvat näin: Yhteisten ruokailujen pitää tapahtua hyvässä hengessä. Ei saa pakottaa syömään, eikä pidä kiristellä hampaita, vaikka kuinka ärsyttäisi tai huolestuttaisi. Riittää, jos lapsi huolii ensin kasviksen lautaselleen, vaikka ei edes koskisi siihen. Pikku hiljaa voi kokeilla, josko hän suostuisi koskemaan kasvikseen, ehkä haistamaan ja lopulta jopa maistamaan sitä. Jos rohkeus riittää maistamiseen asti, lapsella pitää olla lupa sylkeä kasvis pois suusta, jos maku ei miellytäkään. Ja vaikka edessäsi olisi pian irvistävä ja kasvista suustaan sylkevä lapsi, muista kehua häntä siitä, kuinka reippaasti uskalsi kuitenkin kokeilla maistamista.

IMG_0881
Lastemme iltapalat ovat ”vähän” eriväriset.

Tätä taktiikkaa olemme testanneet nyt vuoden päivät ja edenneet siihen pisteeseen, että ronkelikin lapsemme suostuu aina vähintäänkin haistamaan ruokaa. Päärynää, porkkanaa ja kurkkua hän on jopa maistanut. Porkkana- ja pinaattiletut hän syö mielellään ja itse asiassa ne ovat hänen herkkuaan (puuron ohella). Lisäksi lapsemme osallistuvat mielellään ruoan valmistamiseen, salaatin ja kasvisten pilkkomiseen sekä leipomiseen, vaikka kyseessä olisikin porkkana- tai banaanikakku.

Tiemme tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Ja edelleen monen näkökulmasta meidän lapsemme on juuri se ärsyttävä nirso. Voin siis hyvin kuvitella tilanteen ravintolan buffetpöydässä ja minut äitinä kysymässä lapseltani: ”Ottaisitko kurkkua, maistaisitko porkkanaa…” ja lopulta päätyisimme ruokapöytään pelkän perunan kanssa, koska kaikki muu epäilyttää lastamme liikaa. Usein toimimme ravintolassa niin, että tilaamme lapsillemme yhden aikuisten ruoka-annoksen. Toinen syö siitä salaatin ja kasvikset, toinen lihan. Yhdessä he jakavat perunat tai muun lisukkeen, täysin sulassa sovussa.

Molemmat lapsemme ovatkin käytökseltään varsin rauhallisia ja pöytätavat hallitsevia. Siksi puolestani kummastelin viime kesänä Turussa, kun meitä ei huolittu lastemme takia ravintolaan syömään kello viideltä torstai-iltana. Vilkaisin ravintolasaliin, jossa keski-ikäinen mies nuokkui kännissä kuin käkikello. Samaa ikäryhmää edustanut nainen kompasteli skumppapäissään hameenhelmoihinsa. Tämä oli kuitenkin täysin hyväksyttävää, koska he ovat aikuisia. Sen sijaan lapsemme, jotka olisivat istuneet ja ruokailleet kanssamme nätisti pöydän äärellä, eivät saaneet edes astua ravintolaan sisään, koska ovat lapsia. Ja nekin lapset, jotka eivät vielä osaa käyttäytyä ravintolassa, eivät kyllä tällä tyylillä siihen koskaan opikaan. Lapsista toki lähtee ääntä, mutta niin lähtee aikuisistakin. Voi kun osan aikuisista voisi toisinaan eliminoida ravintoloista 😉

Maukkaita ruokailuhetkiä toivottaen,

Maija #ruuduntakaa  

JINGLE HELLS: JOULUHULLUN TUNNUSTUKSIA

Rakastan joulua. Rakastan myös kynttilöitä. Eräänä vuonna pikkujouluaikaan kutsuin joukon ystäviä kylään. Olin ostanut lasipalloja, joihin asetetaan tuikku ja ripustanut niitä verhotangosta roikkumaan. Tuikun tuli ei kuitenkaan mielestäni näkynyt riittävästi, joten laitoin jokaiseen kippoon kaksi tuikkua. Sovelsin muutenkin ja laitoin tuikkuja palamaan myös isojen seinäkynttilöiden päälle, koska en raaskinut polttaa itse isoa kynttilää (olin nuori ja köyhä opiskelija). Hetken ihastelin aikaansaamaani jouluista tunnelmaa, mutta kuten jo ehkä arvaatte, tämä tarina ei pääty hyvin.

Ensin isot pilarikynttilät sulivat tuikkujen lämmöstä ja tuikut putosivat lattialle kauhea määrä steariinia mukanaan. Säikähdimme, mutta tämä katastrofi oli helposti korjattavissa. Hetken kuluttua huomiomme kiinnittyi kuitenkin ikkunaan. Ahtaissa oloissa tuplatuikut olivat muuttaneet lasipallot tulipalloiksi! Toisen palloista kiikutin keittiön vesipisteelle, mutta toinen roihusi niin kovaa, että jouduin kiikuttaman sen pikakiitäjänä ulos. Pakkanen räjäytti pallon tuhansiksi sirpaleiksi. Samassa ystäväni huomasivat, että tuli oli polttanut sälekaihtimista kiinnitysnaruja ja tukahduttivat pientä alkanutta tulipaloa sohvakankaasta. Hups. Minä ja tuli = huono yhdistelmä. Tämähän ei nimittäin ollut eka eikä vika hasardi tulikokemus elämässäni.

Satunnaisista roihahduksista huolimatta olen kuitenkin melko etevä ja erittäin innokas jouluorganisaattori. Käsikirjoittaja Katri Manninen merkitsikin minut kerran Facebookissa tiedusteluunsa, jossa kyseli miten ihmeessä joulu otetaan haltuun ilman stressiä. Oma kaavani on yksinkertainen: kaikki tehdään ajoissa. Todella ajoissa ja moneen kertaan.

Minulla on leivonta-excel, jonka olemassaolo jostain syystä huvittaa ihmisiä ympärilläni. Sen avulla varmistan, että saan kaiken valmiiksi aattoon mennessä. Ongelmaksi muodostuvat kuitenkin joulutortut. Niitä leivon paljon ja toisinaan jo heinäkuussa. Joskus maltan odottaa ensimmäistä torttupellillistä jopa lokakuulle asti: mieletöntä itsehillintää! Harmillista tässä on se, että tortut ovat ehkä suurinta herkkuani ikinä. Jos leivon pellillisen, syön pellillisen. Jos leivon kaksi pellillistä, syön kaksi pellillistä. Jos siis haluan jättää osan tortuista tarjolle, ne pitää leipoa aattona. Onneksi ne ovat nopeita, sillä ilman minkäänlaista pistoa rinnassani tunnustan valmistavani tortut toisten äitien tekemistä valmiista taikinalevyistä 🙂

Joulukortteja en kehtaa jakaa vielä heinäkuussa, joten ne pystyn valmistamaan joulukuussa kuten muutkin normaalit ihmiset. Tosin tänä vuonna otimme perhepotretit tonttulakeissa heinäkuussa ja teetin niistä joulukortit heti tuolloin valmiiksi. Osoitteet kirjoitan kuoriin aina itsenäisyyspäivänä, se on deadline!

vanhaset2016_vari_iso-84
Valokuvaaja: Kimmo Kylmälä Silmälasit: Wesc / Silmäasema

Joululahjojen hankinnan aloitan juhannuksen tienoilla. Kirjaan läpi vuoden puhelimeeni asioita, joista lähimmäiseni tykkäävät. Heti kun olen saanut hyvän vihjeen siitä, mistä joku läheiseni pitäisi, selvitän sen hinnan, kyttään alennusta ja hyökkään kauppaan hankkimaan tuotteen pakettiin. Rrrrakastan nimittäin lahjojen antamista ja etenkin toivotut, osuvat lahjat saavat hymyn niin minun kuin saajankin huulille.

Lapsieni kohdalla homma karkaa joskus käsistä, eivätkä lahjahetket rajoitu vain jouluun ja synttäreihin. Olen kehittänyt meille kotiin Merirosvo Mörököllin, joka erehdyttävästi muistuttaa minua blondilla afroperuukilla ja merirosvohatulla höystettynä. Mörökölli ilmestyy kotiimme aina täysin odottamatta minä vuodenaikana tahansa aarteiden kera. Aarteet etsitään kartan ja vihjeiden avulla ja puf, merirosvo katoaa ja äiti saapuu paikalle hämmästyneenä mistä lahjat oikein ilmestyivät. Nelivuotiaat lapsemme eivät toistaiseksi epäile Merirosvo Mörököllin todellista identiteettiä.

mo%cc%88ro%cc%88ko%cc%88lli
Merirosvo Mörökölli 🙂

Toisinaan poden hirveitä tunnontuskia tavaran määrästä ja päätän valmistaa kaikille lahjat itse. Siispä hyvissä ajoin keskikesällä virkkuukoukku käy vimmatusti kun valmistan joulukoreja. Niin paljon kuin virkkaamisesta tykkäänkin, käteni kipeytyvät tottumattomina jumppaliikkeistä ja vimma tyssää lyhyeen. Kaksi vuotta sitten sain idean valmistaa kaikille lasihimmelit. Ensimmäinenkään ei ole vielä valmis, eli pettää se minunkin organisointikykyni. Isänpäiväksi sain sentään puuhasteltua kanervakranssit isin ja pappojen haudoille. Niistä taputin itseäni olkapäälle. (kuvan kranssista voit käydä kurkkaamassa Instagramissa: ruuduntakaa)

Vaikka olen kova organisoimaan ja vielä kovempi tunnelmoimaan, on joulussa tärkeintä sallia itselleen hengähdyshetki pimeän talven keskelle. Sen tiedän, että stressillä ja liian kovilla odotuksilla saa tunnelman helposti pilalle. Elämä ei ole virheetön gourmet-lehden joulukuva, vaan välillä riisipuuro palaa pohjaan ja verhot meinaavat syttyä tuleen. Neuvoni on nauttia joulun kiireettömästä tunnelmasta vaikka pienissä erissä. Tätä tekstiä kirjoitankin glögikupposen ääreltä. Mieheni Timo kuljetti varmuudeksi joulukorttikuoret vähän kauemmaksi tuikkukiposta.

Nauttikaa!

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuvan tiedot: Valokuvaaja Ilkka Vuorinen,  meikki ja hiukset Sanna Manninen, silmälasit Carrera / Silmäasema