SINÄ OLET IHMINEN, MUISTATKO?

Makaan aurinkotuolissa kaksi paksua peittoa päälläni. Lämpimät, heinäkuiset auringonsäteet tuntuvat kasvoilla. Kuulen, kuinka naapurin täti tiedustelee pensasaidan yli äidiltäni voinnistani. Olen viisivuotias ja sairastunut etelänlomalla salmonellaan, joka on viedä minut kokonaan.

Oikeastaan tuosta hetkestä lähtien elämäni on mennyt tasaisin väliajoin ”pauselle”. Jostain syystä nappaan nimittäin harmittavan usein kopin harvinaisista sairauksista, joita ei kuuluisi sairastaa. Kun olen ollut sairas, olen ollut niin sairas, että kaikki tekemiseni ovat pysähtyneet kuin seinään. Oma lukunsa ovat vielä keskenmenojen sarjatuli. Perusflunssaa minulla sen sijaan on harvemmin ollut.

Ehkä juuri siksi että olen sairastanut vakaviakin sairauksia, olen aina ajatellut, etten saa elää kovinkaan vanhaksi. Olen pyrkinyt toteuttamaan kaikki haaveilemani asiat heti, enkä vasta huomenna. Vaikka olen tiedostanut elämän rajallisuuden, olen luonteeltani kunnon ylisuorittaja ja työmoraalini on armottomankin korkea. Välillä olen ollut sairaalassa letkuihin kiinnitettynä ja hoitanut työt silti. Toisinaan tämä ”työt on hoidettava vaikka toinen jalka roikkuu haudassa” -asenne on omalta osaltaan hidastanut toipumistani.

Puolitoista vuotta sitten keväällä tuotin ja ohjasin työhyvinvointia käsittelevän tv-sarjan nimeltä Duunikunto Maikkarille. Kuuntelin kuvauksissa toinen toistaan osaavampia ammattilaisia, jotka kertoivat miten kannattaisi elää voidakseen hyvin. Vinkkejä oli monenlaisia ja näkökulmiakin useampi, mutta perusresepti terveydelle oli karrikoiden hyvin yksinkertainen: ”Pitää syödä, liikkua ja palautua.” Silloin mietin, kuinka helpolta ja yksinkertaiselta nuo ohjeet kuulostavatkaan.  

Suutarin lapsella ei kuitenkaan ole kenkiä. Kesän alussa aloitin loman, mutta vastailin tasaisesti työpuheluihin ja haastattelin uusia työntekijöitä. En oikeastaan saanut ajatuksiani irtautumaan töistä kovinkaan moneksi hetkeksi. Syksyn startattua sain ylennyksen vastaavaksi tuottajaksi ja heti samaan syssyyn urani suurimman tuotannon tuotettavaksi. Painoin niin pitkää työpäivää, että mieheni vaati minua allekirjoittamaan henkivakuutuspaperit. Perusteena oli lausahdus: ”eihän kukaan jaksa hengissä tuollaista tahtia.”

Vaikka työtahti oli äärimmäisen kova ja kotona pienet lapset, en kokenut oloani väsyneeksi. Rakastan nimittäin työtäni ja uurastus mielenkiintoisessa projektissa oli kivaa. Rakastan lapsiani yli kaiken ja jokainen heidän kanssaan vietetty hetki on minulle kullan kallis. Ei haitannut, etten ehtinyt harrastamaan. Ei haitannut, että yöunet jäivät minimaalisiksi. Syömisen kerta kaikkiaan unohdin, ja napostelin mitä milloinkin käsiini sain. Sain voimaa töistä ja työkavereista, onnistumisen tunteesta. Sain voimaa lapsistani ja niistä pienistä ilon hetkistä, joita ehdimme yhdessä kiireen keskellä viettämään. Painoin silmät kiiluen eteenpäin päässäni ajatus siitä, että kaikki järjestyy, kunhan jaksan jouluun saakka.

Kun joulu tuli, jäin ansaituille vapaille. Lapsemme sairastivat koko loman, mutta meillä oli silti aivan ihanaa. Ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Ehdin jo ajatella: ”Minä selvisin! Minä pystyin!” Ilo oli kuitenkin ennenaikaista.

Palasin lomalta levänneenä töihin loppiaisen jälkeen. Viimeistelin syksyn jättituotantoa ja aloittelin samaan aikaan uutta. Ajattelimme mieheni kanssa, että nyt kun syksystä oli selvitty hengissä ja takana oli levon merkeissä vietetty joululoma, voisimme yrittää kasvattaa perhettämme vielä yhdellä lapsella. Niinpä lähdimme lapsettomuushoitoihin. Hoito epäonnistui ja päätimme, että uuteen hoitoon ei lähdetä. Perheemme lapsiluku olisi täynnä. Jälkeenpäin analysoituna huomaan, että syksyn työkiireessä en ajatellut pelkästään, että jaksan jouluun asti, vaan ajattelin, että jaksan äitiyslomaan asti. Ja kun vauvaa ja ”lomaa” ei ollutkaan luvassa, kamelin selkä katkesi ja kehoni luovutti tsemppaamisen. En mitenkään jaksaisi tätä työtahtia kolmeakymmentä vuotta.

Viikon kuluttua lapsettomuushoidosta koitti aamu, jona jalkani eivät yhtäkkiä kantaneet. Oksensin ja kipuilin. Ensin yritin toimia itseni selfhelp –lääkärinä ja päättelin vain sairastavani kovaa vatsatautia, mutta jo samana iltapäivänä jouduin soittamaan itselleni ambulanssin. Sillä samaisella sairaslomalla olen yhä edelleen, lähes yhdeksän kuukautta myöhemmin. Minulla todettiinkin 9 eri sairautta samanaikaisesti, mutta sateenvarjo näille kaikille sairauksille on stressi. Stressin myönsin itselleni vasta kesäkuussa, neljä kuukautta sairaalaretken jälkeen.

Ihminen kestää paljon, mutta ei kaikkea. Vaikka haluaisin tehdä työtä kuin täydelliseksi hiottu kone, olen ihminen. Kun tästä jonain päivänä toivun, toivon sen tekevän minut vahvemmaksi. Uskon, että opin viimein pysähtymään ennen kuin keho on äärirajoilla.

Tarinan opetus: Pitäkää ystävät itsestänne huolta. Syökää, liikkukaa ja palautukaa ❤ Se on ainoa resepti, jolla voimme elää täysillä kaikki ne päivät, jotka meille on annettu. Kun elämä menee pauselle, voi olla liian myöhäistä.

Maija #ruuduntakaa

 

Artikkelikuva: Ilkka Vuorinen

Meikki ja kampaus: Sanna Manninen

Silmälasit: Silmäasema

AMMATTINA UNELMA

Työhaastattelija tuijottaa minua sanomatta mitään, huvittunut virne kasvoillaan. Hän on kysynyt ja minä olen vastannut, aivan rehellisesti. Haluan olla musiikkivideoiden ohjaaja. Haastattelijan ilmeestä luen hänen ajatuksiaan siitä, kuinka olen nuori hörhö ja hassu haihattelija. Itse olen eri mieltä, vaikka ikää minulle on tässä vaiheessa kertynyt vasta 18 vuotta.

Aloitin työnteon 13-vuotiaana ja siksi matkan varrelle on mahtunut yhtä ja toista. Olen ollut kultasepän liikkeen kassana, lemmikkieläinkaupassa, pikaruokaravintolassa, uimavalvojana, toimistoassarina ja matikan opettajana. Lista on pitkä ja olen siitä ylpeä. Ensimmäisillä kesätyörahoillani ostin unelmieni stereot, huolimatta siitä, että useimmat myyjät antoivat ulkoisen ”junnu” habitukseni pettää (värikkäät rillit JA permanentattu otsatukka!) eivätkä suhtautuneet minuun vakavasti maksavana asiakkaana. Kun löysin myyjän, joka suostui palvelemaan, syntyi 4000 markan stereokaupat.

Musiikki on aina ollut minulle tärkeää ja lapsuuteeni liittyy aivan erityisesti kaksi musiikkimuistoa. Ensimmäinen on Marionin konsertti Järvenpäätalolla. Istuimme äitini kanssa eturivissä ja ostimme konsertin päätteeksi yhteisen C-kasetin. Muistan mitä Marionilla oli päällään ja mitä hän kertoi välispiikeissä. Olin lumoutunut. Kotona ”Eviva Espanja” raikasi kovaa ja korkealta. C-kasetti kului lähes puhki, kun lauloin taskulamppuun ja esiinnyin koko kujan muille lapsille päivittäin (Anteeksi).

marion

Toinen musamuisto on elämäni ensimmäisestä rokkikonsertista, jonne kuusi vuotta vanhempi isoveljeni minut vei. Matka kohti konserttia Helsingissä alkoi, kun ostin Järvenpään Superedusta repun täyteen eväitä ja istuin junaan. Vatsani oli jännityksestä sekaisin. Veljeni tuli minua vastaan Pasilaan ja järkyttyi kantamuksistani: ”Ei keikalle voi omia eväitä viedä!” Mussutimme koko kävelymatkan Stadikalle herkkuja ja perillä kävelimme reppu tyhjänä turvatarkastuksen läpi. Bon Jovi veti ikimuistoisen keikan ja aamukasteessa veljeni polki minut pyörän tarakalla halki Kallion takaisin junalle. Olin saanut taas uutta potkua työn teolle ja tiesin tasan mihin seuraavan palkkani käyttäisin: konserttilippuihin.

Musiikkivideoiden ohjaajan työn lisäksi unelmoin pienenä kolmesta muustakin ammatista: laulajan, opettajan ja asianajajan töistä. Laulamiseen olen saanut monen monta mahdollisuutta, mutta en ole koskaan vienyt hommaa ihan loppuun saakka ja katsonut, mitä siitä syntyisi. Ehkä pelkäsin ammatin varjopuolta eli julkisuutta liikaa. Asianajajaksi halusin myös tosissani, mutta ymmärsin aina, ettei minusta olisi ihan niin kurinalaiseen systemaattiseen opiskeluun. Opettajan hommia olen tehnytkin ja se on työ, jota rakastan. Musavideoita en ole montaa ohjannut, mutta se on kuitenkin lähimpänä sitä mitä minusta isona tuli: tv-ohjelmien tuottaja.

Usein nuorten suusta kuulee, että he haaveilevat työstä, jota saan tehdä. Omassa suvussani tähän ammattiin ei ole suhtauduttu mitenkään suurella kannustuksella ja kului vuosia, ennen kuin sukuni lopetti alanvaihtopuheet. Pitkät työtunnit ja niihin nähden pieni palkka, valtava kilpailu, lyhyet työsopimukset ja epävarmuus ovat alan varjopuolia. Alalla aloittaessani nämä huolet seikkailivat myös oman mieleni perukoilla.

Urani alusta muistan eräänkin musiikkivideon, jossa olin kamera-assarina. Työpäivä alkoi ennen kuin aurinko nousi ja päättyi vasta yömyöhään niin, että ehdin ottamaan junan kotiin, valmistamaan laukkuun uudet eväät ja palaamaan töihin heti seuraavalla junalla ilman unen häivähdystäkään. Kuvasimme koko päivän ulkona, pakkasta oli -19C ja työtä riitti. Työtä ilman palkkaa. Mutta sen sijaan, että olisin säikähtänyt (ja osa säikähtääkin!), minulle tuo keikka antoi lisää uskoa siihen, että juuri tätä haluan tehdä. Työtä hymyssä suin ja tiimillä, jolla on visio.

Kerran seisoin Rodoksella aamu seitsemältä uima-altaassa Gopro –kamera veden alla ja katselin kun Jethro Rostedt hyppi pommeja altaaseen. Mietin silloin, että onhan tämä nyt aika hauskaa hommaa. 100 tarinaa lastensairaalasta –projektissa presidentti Martti Ahtisaari nappasi minulta päättäväisesti kameralaukun kädestä ja halusi roudata sen autollemme, ettei minun tarvitsisi kantaa painavaa laukkua itse. Aika epätodellinen hetki sekin. Tai kun syntymäpäivänäni olimme kuvaamassa Kids Top 20 –sarjaa ja yhtäkkiä 50 lapsen ryhmä asettui juontaja Tea Hillosteen kanssa eteeni laulamaan: ”Paljon onnea vaan!” Itkuhan siinä pääsi. Sukupuu –sarjaa kuvatessa istuin juontaja Sari Kaasisen kanssa Venäjällä paikallisen kuljettajan takapenkillä. Auto haisi voimakkaasti bensalta, vauhtia oli varmaan 160 kilometriä tunnissa ja autoja ajoi kolmella kaistalla 6 rinnakkain. Sari kuunteli korvalapuillaan Red Hot Chilli Peppersiä silmät suljettuina ja söi korvapuusteja. Auto ajoi aivan hullun lailla ja mietimme, että jos tästä selvitään…!

Tämän työn etuja on, ettei kahta samanlaista työpäivää ole. Pääsee kokemaan asioita, joita ei ikinä muuten kokisi. Pääsee näkemään paikkoja, joita ei ikinä muuten näkisi. Pääsee tapaamaan ihmisiä, jollaisia ei muuten koskaan kohtaisi. Toisinaan homma tuntuu järjettömältä. Olen nököttänyt Dance –sarjan kuvausten ennakkotutkimusmatkalla junassa tuottaja Suvi Valkosen kanssa Leville ja takaisin niin, että ehdimme olla perillä 2 tuntia. Olen kirjoittanut 18 lastenohjelman käsikirjoitusta yhdessä päivässä, kun deadlinet iskivät päälle. Olen matkustanut ja sairastunut työmatkojen vuoksi. Olen menettänyt yöunia työpäivien pituuksien takia ja joutunut selittelemään kotona, miksi minua ei tänäkään iltana saa sohvalle seuraksi. Aina heikon hetken tullen mietin, pitäisikö palata koulun penkille ja opiskella itselleen ”oikea” ammatti. Työni kuitenkin antaa ehdottomasti enemmän, kuin ottaa.

Työni vahvin plussa ovat kollegat. Vaikka olisin työskennellyt kymmenen vuotta sitten viimeksi jonkun kanssa, yhteys on säilynyt. Töissä yhdessä koetut ja ratkotut pulmat hitsaavat porukan yhteen. Kaikki työskentelevät samaa päämäärää kohden, mutta aina lopputulos ei ole hyvä. Silloin pitää katsoa peiliin ja miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Katsojalukutaulukot aiheuttavat vatsanpuruja, kun ohjelman saamaa suosiota jännitetään. Onnistuminen palkitsee monin verroin ja siitä iloitaan yhdessä. Työn sykli on kuitenkin nopea ja sanonta kuuluu: olet vain niin hyvä, kuin viimeisin projektisi.

Työni sisältää paljon hauskaa ja hassua, mutta myös paljon ihan tavallista työtä. Nykyinen työnantajani onkin ottanut matikkahulluuteni voimavarakseen ja saan pyöritellä tuotantojen budjetteja sieluni kyllyydestä. Se on ihanaa. Pienten lasten äitinä ammattini haastaa toisinaan minua puntaroimaan työpäivien pituutta, mutta onnekseni juuri nyt saan tehdä hommia toimistopainotteisesti. Toisinaan minuun iskee hullu epävarmuus siitä riittääkö töitä, kun takaa tulee niin paljon nälkäisiä nuoria. Mutta sitten puhelin taas soi ja totean onnekseni, että kokemustani arvostetaan ja minua pyydetään töihin.

Vuoden alkuun mahtuu enemmän kollegoiden näkemistä kuin loppuvuoteen yhteensä. Ensin on Varjo-Venlat, -juhlat, joihin tv-ala kokoontuu vaihtamaan kuulumisia ja bailaamaan ankarasti. Kutsun tätä terapiaillaksi ❤ Viikkoa myöhemmin on Kultainen Venla -gaala, virallisempi ja julkisempi edustustehtävä. Sekin on täynnä ihania kollegoja ja juhlintaa menestyneiden tuotantojen puolesta. Viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa noutamaan pystiä lavalta ja hienoltahan se tuntui.

kultainen-venla-2016
Kultainen Venla gaala – Televisioakatemian hallituksen erikoispalkinto – Vuoden tv-teko 2015 Live Aid ULS Meikki ja hiukset: Kirsi Maijala

Toisinaan sorrun miettimään, onko työlläni mitään merkitystä. Mutta sitten avaan tv:n ja katson sieltä vaikkapa Elossa 24h–ohjelman jakson ja totean upeiden kollegojeni tuottaneen sarjan, jolla todellakin on merkitystä. Epäilykseni kaikkoaa, avaan uuden tuotannon excel –taulukon ja alan näpyttelemään lukuja tyytyväinen virne kasvoillani. Hyvä me!

Pitäkää unelmistanne kiinni ❤

Maija #ruuduntakaa

Artikkelikuvan valokuvaaja: Ilkka Vuorinen / meikki ja hiukset: Sanna Manninen / silmälasit: Carrera, Silmäasema