JYRÄN ALTA PÄIVÄÄ

Tällä hetkellä elämä tuntuu siltä, kuin kehoni olisi jäänyt tiejyrän alle ja heräisi nyt hiljalleen unesta. Nousen aamuisin sängystä ja mietin, että itse asiassa jotain on toisin. Tänään ei satukaan niin paljon kuin eilen. Sappirefluksin vuoksi jo normaaliksi muuttunut ämpäri sängyn vieressä onkin yhtäkkiä tarpeeton. Ei närästä. Ei nipistä. Ei ole kiire vessaan. Mitä ihmettä!

Olen hitaasti mutta varmasti tehnyt puolitoista vuotta matkaa kohti toisenlaista elämää. Ensin jouduin jäämään pitkälle sairaslomalle töistä kehoni pakottamana. En pysynyt pystyssä, vaan tärisin ja jalat pettivät alta. Kielsin pitkään, että kyseessä olisi uupumus. Lopulta diagnoosiin oli taivuttava, kun sairauksien pitkä luettelo toisti sanaa ”stressiperäinen”.

Katsellessani asiaa nyt pienen etäisyyden päästä olen hämmästynyt, kuinka viisas kehoni itse asiassa onkaan. Silloin kun ajatukseni piiskasivat tekemään ja toteuttamaan asioita, kuin paniikissa poukkoileva Duracel -pupu, kehoni sanoi selkeästi: ”STOP!”. Kun mieleni vielä hoki minulle: ”Jaksaa jaksaa…”, kehoni tiesi paremmin, että en jaksa.

Joulun aikaan, kun sairastumisesta oli kulunut vuosi, yhden kilometrin kävelymatka tuntui maratonilta. Nyt jaksan kävellä jo vaikka kuusi kilometriä. Erilaista on se, että minulla ei ole kiire. Voin olla läsnä hetkessä. Metsälenkeillä koiran kanssa olen saanut havaita kevään vaihtumisen kesäksi, jäädä vaikka hetkeksi istumaan kannon nokkaan. Se on parasta.

Konkreettisin muutos tapahtui kodissamme. Vaihdoimme syrjemmällä sijaitsevan arvokkaamman omakotitalomme keskustan palvelujen läheisyydessä sijaitsevaan edullisempaan rivitaloasuntoon. Nyt ympärillä kuhisee ihmisiä ja elämää. Aikaisemmin kiireisessä arjessa ihmisten kohtaaminen ahdisti, mutta nyt sekin on ihanaa. Uusi kotimme on kuin turvallinen pesä. Enää se ei vie kaikkia varojamme, vaan rahaa jää myös muuhun. Voimme esimerkiksi matkustaa spontaanimmin. Ja kun palaan töihin, voin painottaa työmäärää oman jaksamiseni mukaan, en pelkän tilipussin perusteella.

Olen pyrkinyt helpottamaan myös kodin pakollisia askareita. Meillä kävi aikaisemmin siivooja kahdesti kuussa ja vaikka se oli huikeaa, jollain tavalla olen oppinut nauttimaan torstai-illoista, jotka olen korvamerkannut siivousilloiksi. Mutta en minä ihan yksin siivoa. Mieheni hankki meille robotti-imurin, joka on muuten aivan mahtava aparaatti koiraperheeseen!

Olen mekkohullu ja rrrrrrakastan erityisesti Ted Bakerin ja Karen Millenin mekkoja. Useimmiten ne täytyy kuitenkin pestä käsin. Tähän asti olen joko pyykännyt niitä itse, tai toisinaan kiikuttanut aarteitani Sol-pesulaan. Mutta nykyisellä Mielen pesukoneellamme pystyy pesemään myös käsin pestävät pyykit! Ja Mielen kuivausrumpuun voi surutta laittaa herkemmätkin vaatteet ja pitsiliinat, eikä niille käy kuinkaan. Ja koska elämme vuotta 2019, totta kai myös uunimme pesee itse itsensä 🙂 Tämä ”pyrolyysi” -ominaisuus oli minulle täysin uusi tuttavuus ja olen fiilistellyt sitä kaikissa mahdollisissa Whatsapp -ryhmissä, joihin suinkin kuulun. Kun ennen hinkkasin ja hankasin uuniamme yön pimeinä tunteina, nyt painan nappia ja pari tuntia myöhemmin pyyhkäisen tuhkat pois. Avot, uuni on putipuhdas. Fantastista!

Muutimme uuteen kotiimme marraskuussa ja vaikka täällä on jo täysin asumiskelpoista, useammassa kuin yhdessä nurkassa makaa vielä purkamattomia muuttolaatikkopinoja. Se vähän ahdistaa, mutta samalla taputan itseäni olkapäälle. Entinen Maija olisi purkanut laatikoita oman jaksamisensa rajat ylittäen, vaikka 24/7. Nykyinen Maija vähän ärsyyntyy, mutta menee sitten sohvalle, kääriytyy vilttiin ja katsoo Emmerdalen. Kyllä minä ne laatikot vielä puran, sitten kun siltä tuntuu. Ei niiden, tai minkään muunkaan takia, kannata jäädä uudestaan jyrän alle.

Voimia teidän jokaisen arkeen,

Maija #ruuduntakaa

Valokuvaaja, meikki ja hiukset: Kirsi Maijala